Lukijat

maanantai 11. toukokuuta 2015

Sinun lomasi on minun arkeni - vierailuketin abc!

Törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun, joka käytiin eri puolilla maailmaa asuvien ulkosuomalaisten kesken. Lukiessani sitä en voinut välttyä nyökyttämästä päätäni saman allekirjoittavana taikka naureskelemasta vatsa väärässä kauhukokemuksille, joista onneksi suurin osa (likipitäen siis kaikki) oli aivan minulle absurdeja.

Edit. Olen koonnut tekstini käydyn keskustelun pohjalta, eli vastaisuudessakin ystävät ja rakkaat - tervetuloa kylään! :)

Kyse oli vierailijoista. Eli heistä kaikista, jotka ovat vuosien varrella ulkosuomalaisen isäntäperheen luona joko aiheuttaneet ihastusta, taikka vihastusta. Yleisesti ottaen vieraathan ovat iloinen ja odotettu piristysruiske elämään kaukana perheestä ja ystävistä, mutta pahimmillaan suoranainen kärsimys. Tästä innostuneena ajattelin antaa hieman perspektiiviä siihen, millaista on olla se "ulkomaanihme".

Kardinaalivirhe on ajatella, että ulkomailla asuvat tuttavat elävät loputonta viikonloppua. Ei. He käyvät töissä, vievät ja hakevat lapsensa koulusta, asioivat pankissa vieraalla kielellä tulkin avulla ja ajavat vasemmanpuoleista kaistaa kaikkien muiden turvallisuutta uhmaten. Kuten myös prinsessat piereskelevät niin ulkosuomalaiset elävät hektistä arkeaan. Arki on arkea Suomen ulkopuolellakin.

Tästä johtuen on toinen kardinaalivirhe olettaa, että vierailusta ei olisi mitään vaivaa. Siitä nimittäin on aina, mutta vierailut ovat yleensä puolin ja toisin voimaannuttavia. Täytyy vain muistaa, että ajoittamalla omien lomiensa puitteisiin ei mene aina yksiin isäntäperheen lomiin. Siksi viikonloppu on sopivan pituinen vierailu, jotta kaikki osapuolet kokevat asian mielekkäänä.


Läheskään aina vieraita ei kuitenkaan pysty majoittamaan kodissaan, joten kannattaa tutustua vierailukaupungin hotelli- ja kylpylätarjontaan. Se on vaivattominta kaikille, ja se mahdollistaa pidemmänkin vierailun: jokaisella perheellä on kuitenkin omat rutiininsa, jotka pyörivät päivästä toiseen. On ihanaa vieraana kokea vapaus mennä ja tulla oman aikataulunsa mukaan, ja isännille ja emännille vaivatonta, koska kestitsemisen sijaan voi vain nauttia vieraidensa seurasta.

Keskustelussa keskiöön nousi toive, lähinnä ehdoton sellainen, että vieraat vastaisivat itse ruokakustannuksistaan. Osa odottaa salmiakkia ja suklaata tuliaisina, osa taas tarjottua illallista kiitokseksi. Kuten mökkietiketin kirjoittamattomissa säännöissä, niin myös tässä pätee se, että tyhjin käsin on hieman tökeröä saapua. Isäntäperhe tarjoaa ilmaisen majoituksen ja usein kestityksen, joten vastavuoroisuuden periaate on hyvä pitää mielessä.

Matkaan ei kannata lähteä koskaan suunnitelmat avoimena, ja odottaa jännittäviä elämyksiä toisten laatimana. Voi vain ajatella, miten paljon vieraita vuodessa he majoittavat luonaan - ja mikäli jokaiselle tulee laatia nähtävyyksiä ja sirkushuveja, se koituu stressiksi. Siksi kannattaa tietää, mitä matkaltaan haluaa ja kiertää paikkoja omaan aikatauluunsa sopivasti. Eikä myöskään olettaa, että isäntäperhe jaksaa kiertää samoja nähtävyyksiä mukanasi - sillä he ovat todennäköisesti kiertäneet ne jo lukemattomia kertoja.

Vieraat ovat erittäin tervetulleita monien luokse, kunhan vain vieraat muistavat osallistua kotiaskareisiin aktiivisesti. Kokkaus, tiskaus sekä roskapussien vieminen kuuluu myös vieraille. Kannattaa miettiä, mikä itsestä tuntuisi mukavalta vastaavassa tilanteessa.

Lähtiessä kannattaa muistaa kiitoksien ja taksirahojen lisäksi osoittaa kutsu vastavierailulle. Harmia aiheuttaa yleensä vain se, että sopivaa ajankohtaa ei tahdo löytyä. Yleensä syyksi paljastuu oma mökkivuoro taikka kesäloman ajankohta. Tästä aasinsiltana pääseekin siihen, että aivan samalla tavalla ulkosuomalaiset tuttavasi ovat valmiit majoittamaan sinut vapaidensa aikana - ole myös itse valmis samaan!

Puss och kram! :)

perjantai 1. toukokuuta 2015

Trevlig Valborg!

Tiiättekö mitä? Yhtä asiaa en vain mitenkään sisäistä. Nimittäin sitä, että vappuna poltetaan kokko. Ja juhannuksena puolestaan koristellaan iso tolppa risuilla ja rehuilla. Sitä kutsutaan juhannussaloksi, ja  sen ympärillä aikuiset ihmiset leikkivät Små grodorna-leikkiä (Pienet sammakot). Vappukokon, eli Maj brasan ympärillä seisoa tönötellään, ja syödään grillattuja nakkeja sämpylän sisässä, ja kuorrutetaan ketsupilla koko komistus. Lapset onkivat fiskdammista ylläreitä ja juovat vappujuomana pillimehun.

Nyt on suomalainen sekaisin. Kukaan ei tiedä simasta, munkeista saati tippaleivistä tuon taivaallista. Puhumattakaan siitä, että kukaan kulkisi ylioppilaslakki päässään. Koska molemmat lapsukaiset ovat korvatulehduksen kourissa ja toinen muksuista louskuttaa kuin koira, vietin tämän vapun hiekkalaatikolla kakkuja ja jäätelöitä vääntäen. Siinä on ollut oiva tilaisuus haastatella pihan lapsia, millaisia heliumpalloja heillä tänä vappuna on ollut. Eikä heillä ole hajuakaan, mistä minä puhun. Metsästin itse tikunpäässä tönöttävän helikopteri-pallon Herra Hoolle - ihan vain sen takia, että minun oli pakko.

Ruotsalainen vappu on aivan törkeän tylsä. Metrilakut, heliumpallot, hattaraöverit ja serpentiinit ovat liian eksoottisia juttuja. Löysin serpentiiniä vain paukkuserpentiinin muodossa, joten oli onni, että viimevuodelta oli jäänyt jotain rullanjämiä jäljelle. Simat ja munkit järjestyivät vappupöytään äitini avustuksella, onneksi hän oli juuri parahiksi täällä.

Ensimmäisenä juhannuksena mökillä ukkelini ja appiukkelini veivät minut katsomaan juhannussalon nostoa. Koko iso keppi oli täynnä kukkia ja kaikenmaailman hörpäkettä. Katselin sitä hetken, ja kysyin ihmetellen: "No koska ne tuikkaa sen oikein palamaan?".


Sen siitä sitten saa. Hyvät naurut nimittäin!

Kippis och skål! Puss!

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Isä tekee tunnissa sen, minkä äiti viidessä minuutissa!

Kun se hetki (vihdoin) koittaa, että lapset urvahtavat yöunilleen kuka minnekin, ei esimerkkiperheessä ala levon ja oman ajan aika. Ei. Siellä alkaa ankara sota kello kymmenen hiljaisuutta vastaan.

Lähtötilanne näyttää katastrofaaliselta: kylpyammeessa lilluu haalea iltapuuron rippeillä höystetty kylpyvesi. Kylppärin lattia on täynnä mutaisia jalanjälkiä, riisuttuja housuvaippoja, vahingossa kumoutuneen maitotölkin kuorruttamia vaatekasoja ja kaiken kokoisia koirankarvatolleroita. Iltapalavärkit lojuvat pöydällä pilaantumassa ja pöydälle kaatunut mehukeitto tiputtelee hiljalleen itseään lattialle. Koirat kiertävät jalkojen ympärillä kuin piraijalauma, kerjäten syötävää. 

Aikaa on yleensä tunti, mutta äitiläiselle se on oikein ruhtinaallinen aika. Samalla kun kylpyvesi valuu viemäriin, suihkitaan pesuainetta ammeen, käsienpesualtaan ja pisuaarin reunoille ja pyyhitään ne puhtaaksi. Samalla, kun äiti suorittaa lyhyttä pissanpituista "levähdystä", pesukone täyttyy kukkuralleen tarkkaanlajiteltua pyykkiä, vessanseinään pinttynyt suklainen kädenjälki katoaa ja hammasharjat järjestyvät riviin hyllykköön. Tämä kaikki ei vaadi seitsemää suoritettua tasoa Mahjongissa tai naurunrähötyksiä feissarimokien äärellä. Ei tämä vaatii istahduksen, lorautuksen ja huuhtaisun. Korkeintaan vilaisun ÄiTyLeIhIn. 

Pohjaanpalaneet kattilat ja uunivuoat kuuraantuvat, likaiset astiat peseentyvät ja puhtaat löytävät tiensä kaappiin. Koirat imuroivat lattialta kaiken syötäväksi kelpaavan ja äiti kaiken kelpaamattomattoman, luuttuaa lattiat ja asettelee pöytäliinan suoraksi. Jääkaapista lentää pilaantuneet aineet roskiin ja se raikastuu sooda-sitruuna-seoksella käden käänteessä.

Kaikki ruhtinaalliset 63m2 neliötä silkkaa ahtautta alkaa asettumaan uomaansa y ö n ajaksi, räjähtääkseen samaan kuosiin heti 5 minuuttia sen jälkeen, kun ipanat ovat jalkeilla.

Kello on 21:59. Kämppä on valmis. Äitiliini löyhkää hielle ja näyttää vompatilta. Hän etsii huoneistosta isäihmisen, ja kysyy, josko tämä olisi pian valmis iltapalalle. Ei häntä löydä aivan heti, mutta lopulta kaiffari löytyy näpyttämässä WhatsAppia vaatehuoneessa. Ärsyyntynyt hallitus tivaa, onko oppositio suorittanut oman osansa kotiaskareista. Hiljaisuus on nimittäin alkanut.

"En mä ihan vielä ehtinyt viedä kaikkia puhtaita pyykkejä paikalleen."

Tästä juontaa tämänkertaisen postauksen otsikko.


(Tapauksen esimerkkiperhe haluaa pysyä anonyyminä. Kuvauksessa on käytetty kuulemma tramatisointia.)

Puss och suihkuun huss! ^_^

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kuinka kasvattaa Bebis?

On olemassa kaksi tapaa olla kasvattaja: ruotsalainen ja vähemmän ruotsalainen. Ensimmäinen työpäiväni riitti osoittamaan minun olevan tyystin eri planeetalta touhujeni kanssa. Koin suuren pedagogisen kulttuurishokin heti alkuunsa, josta kesti toeta tovin jos toisenkin. Enkä tarkoita, että olisin kokenut sen negatiivisesti. En vain ollut osannut varautua siihen, että joudun muuttamaan niin paljon minuun iskostettuja kasvatuslinjoja ja käsityksiä. Oli ammatillisen kriisin paikka: miten omaksua jotain, joka ei tule juurikaan luonnostaan?

Genuspedagogik, eli sukupuolisensitiivinen kasvatus. Tämä kuuluu osaksi Ruotsin läroplania, eli kasvatussuunnitelmaa. Tämä pitää sisällään sen, että vaihdetaan tyttöjen ja poikien roolia keskenään. Laittaessani pojalle tarkoituksella pinkin ruokalalapun vaaleansinisen sijasta, toimin pedagogisesti oikein. Minun pitää tarkoituksella tarjota pojille "tyttöjen" juttuja ja toisinpäin... Vaikka mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Miksi sukupuolirooleihin tulisi kiinnittää ylipäätään mitään huomiota? Eikö voisi vain antaa lasten kasvaa, kasvaa sitten mihin rooliin haluaakaan? No, tämä ei ole minun käsissäni. Teen vain kuten minun tuleekin, koska maassa maan tavalla - taikka maasta pois. Heh, tuli mieleen eduskuntavaalit! :D

Roolini työpaikallani on aivan erilainen, kuin Suomessa. Ei ole mitään eroa käytännön työssä, olenko lastenhoitaja, vaiko esikouluopettaja (förskollärare). Vaikka mielestäni tulisi olla, koska: A.) olemme suunnanneet opintomme joko varhaiskasvatuksellisiin taikka lastenhoidollisiin asioihin, ja B.) Miksi käydä kouluja pitempään, kun käytännössä se ei hyödytä, kuin ihan pienesti palkkapussissa? Tuntuu hassulta, että siinä missä minä pyyhin pöytiä ja vaipatan 15 lasta liukuhihnamaisesti, pedagogiikasta vähät välittävä työtoveri joutuu vasten tahtoaan pitämään laulu-, loru-, leikkipiirejä - vain, koska täytyy olla tasa-arvoinen. Vaikkakin minulla on pedagoginen vastuu ryhmän toiminnasta pääasiassa,en saa tehdä sitä, mihin olen kouluttautunut. En edelleenkään ymmärrä, miksi työntekijöiden resursseja hukataan näin, mutta tähän on vain sopeuduttava. Ja kyllä siihen sopeutuukin, shokin jälkeen. Mikään pakkohan ei täällä ole töissä olla, nimittäin. Puolensa on kaikessa.

Yhdessä asiassa suomalainen varhaiskasvatus voisi ottaa mallia ruotsalaisesta enemmän: kaikki lähtee vanhemmista. Tietysti tässäkin on mielestäni pieni kompa. Nimittäin aina se ei ole lapsen edun mukaista. Vaikka olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että eivät teinit enää tepastele ostarilla vaipoissa, niin en silti koe lapsen eduksi venyttää pytylle taikka potalle oppimista siihen, kun vanhemmat itse ilmaisevat siihen oikean hetken. Nimittäin joillekin se hetki ei tule, vaikka lapselta lähtee ensimmäinen hammaskin jo suusta.

Myönnän. Aina en jaksaisi neuvotella pienimmästäkin asiasta lapsen kanssa. Haluaisin välillä "äidin oikeudella" päättää asioista. Huomaan kuitenkin olevani aika eri linjoilla muiden pienten lasten vanhempien kanssa vaikka sisäleikkipuistossa, kun en jaksa tivata räkä poskella karjuvalta uhmaikäiseltäni, että "ymmärrän sinua, anna tunteidesi tulla, kerro tarkemmin, miksi et halua lähteä kotiin?". Sanon sen sijaan suomalaisen tiukasti, että "nyt me lähdemme kotiin, ja voimme tulla uudestaan joku toinen päivä!". Asioita täytyy selittää mielestäni lapsille kyllä, mutta tiettyyn rajaan asti. Pitää osata valita sotansa, ja miettiä, hyödyttääkö selittely, älsklingittely ja päänsilittely lasta, joka raivoaa sielunsa kyllyydestä maailman epäarvoisuutta ja vanhempien ärsyttävyyskerrointa maassa potkien. Mielestäni siinä tilanteessa toimitaan, ei neuvotella. Mutta myönnän senkin, että kadehdin tuota lapsilähtöistä tapaa - mutta en vain aina kykene siihen. Olen aikuinen, ja aikuiset saavat joskus vain päättää asioista kysymättä lapsen mielipidettä. Så är livet, kuten naapurini sanoisi.

Ruotsalaiset lapset syövät paljon parsaa ja makkaraa. Sekä kaaliraastetta, jossa on pippuria, suolaa ja etikkaa. Ja vielä kerran makkaraa! Lihapullia syödään makaronin kanssa (aijja paijja, mikä virhe!), makkaraa ja perunamuusia rieskan sisässä, pääruuaksi puolukkahilloa ja röstiperunoita taikka pannukakkua ja hilloa. Piimä kaadetaan todella murojen sekaan ja joulupöydässä napsitaan prinssinakkeja ja janssoninkiusausta. Aamupalapuuroon saa voisilmän, kanelia, sokeria ja hilloa kaikkea samaan aikaan, jos lapsi haluaa. Lapsi päättää itse, syökö ylipäätään mitään ruokailun aikana. "Syö puurosi, äläkä höpötä"-kehoitusta et ruotsalaisesta aamupalapöydästä kuule. Ehkä hyvä niin.

Jos meillä suomalaisillakin olisi ollut oma Astrid Lindgren, kenties meidän olisi helpompi omaksua asioita, ja ne kumpuaisivat meistäkin aivan luonnostaan?



Puss puss puss!

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kevät toi kevät toi... lahja-ahdistuksen!

Tiedän. Tiedän, miltä tuntuu keksiä typeriä tekosyitä. Selittää ummet ja lammet äkillisistä sairastumisista tai vierasesineestä kissasi sieraimessa, joka pitää poistattaa äkkianestesiassa. Valkoisiin valheisiin turvautuu varmasti jokainen joskus, vaikka ei edes haluaisi. Pikkuisen valheen suoltaminen on vähemmän ahdistavaa, kuin kertoa se todellinen syy: "Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa sinulle nykyhengen standardien mukaista lahjaa. Tämä kuu on ollut taloudellisesti erittäin tiukka, eikä seuraavakaan kuu vaikuta helpolta." Kumpi tuntuu helpommalta: myöntää olevansa tiukilla (joskus vuodesta toiseen), vai suikata pieni valkoinen valhe?

Ja jäädä sen sijaan kotisohvalle Kaunareiden pariin todistamaan, kun Brooke ja Ridge avioituivat vasta 20. kerran. Vilkuilla kelloa, ja miettiä, mitäköhän kaverit nyt tekevät. Ehkä niillä on tylsää, ja juhlat loppuvat pian. Niin. "Eivät ne varmaan jaksa lähteä sinne uuteen ravintolaan asti illalla, kyllä ne varmaan vaan istuvat sohvalla ja pelaavat sitä iänikuista Party Aliasta", mietin, ja truittaan uuden ketsuppikuorrutuksen makaronikekoni päälle. Tiukennetaan vähän vielä opiskelijoiden tukia, kun ei niitä korottaakaan voi. Eiks vaan?

Kesät ovat juhlien kulta-aikaa. Pitkin kevättä postiluukusta tipahtelee kutsuja häistä hautajaisiin. Kutsu ilahduttaa aina, mutta samalla mieli vetää matalaksi, koska totuus on karu: jokaiseen ei voi osallistua. Ei voi, vaikka kalenterissa olisikin koko kesän osalle merkitty vain riippumattoa ja tuulen huminaa. Yksinkertaisesti osallistuminen kaikkiin samana kesänä vetäisi pikavippikierteeseen. Usein kutsun perässä on se kaikista hankalin maininta: "ps. toivoisin lahjaksi rahaa." Miten voisin antaa lahjaksi rahaa, kun juuri sitä minulla ei ole? Näin miettii - believe or not - todella moni nuori, vanha, keski-ikäinen tai lapsi. Työtön, työssäkäyvä tai opiskelija. Kotiäiti tai koti-isä. Mummo taikka vaari. Kuka vain, ehkä sinäkin?


Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?

Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"

Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.

Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.

Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.

Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.

Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?

You name it. Kohta niitä kutsuja alkaa nimittäin tipahdella.

Puss och hej!

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kukas siellä ruudun takana on?

Hoksasin juuri, ettei minulla ole harmainta aavistustakaan siitä, kuka s i n ä olet. Mutta minullapa on sinulle salaisuus: minä näen kävijälaskuristani, että sinä olet saattanut käydä blogiani kurkkimassa - ainakin kerran! ^_^

Miksipä et sitten kertoisi minulle, miten löysit itsesi tänne? Mikä vihastuttaa tai kenties ihastuttaa? 

Jättämällä kommentin alle, et jätä minua pitämään monologia - ja myös saat arpaonnen suosiessa pääsiäisnamia postiisi! Aikaa on seuraavan postaukseni julkaisuun asti... lycka till!

Puss!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kävikö kakkasesti?

Kukakohan neropatti on joskus päättänyt kutsua tätä aikaa äitiyslomaksi, kun heräät joka aamu klo 04-06 välillä siihen, että korvanjuuressa kiljahtaa joku pikkuheebo, että: "Mooooiiii äiti, mennään syömään palaa!"?

Ei siinä mitään. Jokainen aamu on armo uus, mutta pientä armeliaisuutta voisi osoittaa myös aamut meille uupuneille vanhemmille, jotka koemme klo 6 reikä reiän olevan vielä armottomasti aamuyön puolella. Ei kukaan(!) normaali(!) ihminen halua kekkaloida vielä siihen aikaan hereillä. 

Mikäli tämä todella on loma, aion tehdä matkanjärjestäjälle pienehkön reklamaation. Valitan kyllä tarjoiluista, tunnelmasta ja tilanpuutteesta. Ei se nimittäin riitä, että sängyssämme nukkuu yksi vauva poikittain ja toinen vähän isompi vauva kiljuu iänikuisia Fröbelin Palikoita ja viskelee pikkuautoja naamalle - ei, se ei riitä. Siellä on nimittäin kaksi koiraa kiskottelemassa, niin että melkein saa tilanahtaudesta jalkaansa veritulpan.

Tuota. Sattuipa tässä lomaillessa yksi "hauska" lomamuisto kohdalle eilispäivältä: Herra Hoo väänsi löysät tavarat vaippaansa, koska hänelle puskee vihdoin vähän (lue: kaikki loput) hampaita suuhun. Riisuessani hänen vaippansa pois, päätti hän alkaa kaivella takamustaan ja levitellä mämmiä päähänsä. Siinä kohtaa pääsi syvä huokaus.

Lomamuisto sai huipentumansa, kun pestessäni mämmipäätä puhtaaksi näen, kuinka juuri konttaamaan oppinut Pikku-Mösiöö löytää vaipan, ja alkaa kauhomaan tavaraa suuhunsa. Ja minä en ehtinyt estää!

Kyökin yhä muistellessani asiaa. Sen sijaan, että liimailisin tuota muistikuvaa loma-albumiin, päätin lapsilukuni olevan täynnä!

Tack och hej! Puss!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

The Liebster Award meets Mamma!

Sain Elämästä ja vähän muustakin-Annikalta 11 kysymystä, joihin hän haluaa mamman sekä kymmenen muun tuntemattoman bloggaajan vastaavan - ja sen jälkeen osoittaa sama määrä uusia kysymyksiä muille bloggareille.


Ongelmaksi ei muodostunut kysymysten monimutkaisuus - mutta Mamma ei tunne ketään bloggareita! Mutta esitän haasteen yhdelle bloggarille - tarkkaile löytyykö nimesi postauksen lopusta... ;)

Tackar och mamma bloggar!

1. Kuka muumihahmo olisit ja miksi?

Lainatakseni Niiskuneitiä, totean: "En ole lihava, olen täyteläinen."

Pitääkö avata enempää asiaa? :B

2. Suurin haaveesi?

Mammalla on paljon pieniä haaveita, kuten voittaa Triss Lotolla rahaa (arpa) sekä asua rivitalossa, laulaa loilottaa vielä jonkun opetuksessa ja päästä eroon varaston roinavuoresta.

Suurin haaveeni - tylsästi - on se, että saan nähdä, kun lapseni kasvavat. (Ja saada matkustaa sen jälkeen paljon, heko heko!)

Niin, ja laitetaan toivomuslistalle vielä Ukkelille pitkiä pinnoja ja lähinäön heikkenemistä tulevaisuudessa! 

3. Mitä odotat elämältä?

Että siinä tapahtuu paljon. En kestä tylsyyttä.

4. Millainen olet vihaisena?

Vihainen. Riippuu silti vihan tilasta: jos joku on syönyt suklaani salaa, saatan vain mököttää. 

Mutta koska kyse oli vihaisuudesta, niin siinä tilanteessa olen verbaalisesti terävä kuin puukonisku. Äänekäs. Dramaattinen. Jopa naurettava. Oikeastaan todella naurettava.

Teinityttönä parturini päätti leikata minulle kysymättä minulta itseltäni mitään The Beatles-otsatukan. Hän kampasi puolet hiuksistani silmilleni ja nipsautti ranteenvahvuisen, tasapitkän otsiksen - mutta myös sen lisäksi leikkasi loput pääkarvani kuin Pirjo 63v. olisi toivonut ne leikattavan. 

Lähdin karjuen pois "kauneussalongista" ja suihkutin päähäni kokonaisen hiuslakkapullon verran tököttiä, ja koitin saada karvojani menemään päätä myöden ponnarille. Koska en onnistunut, istuin kaksi päivää talvipipo päässä keskellä kesän pahimpaa helleaaltoa. Lopulta kuumuus muhinoi päänahkaani pipon alla niin, että oli pakko luovuttaa ja käydä pesemässä hiukseni.

Kun hiukseni kuivuivat, näytin aivan paksuposkisen John Lennonin sekä pesukarhun risteytykseltä. En ole ikinä ollut niin vihainen, enkä oikeastaan ole edes käynyt parturissakaan sen koommin.

5. Kuinka selvität elämässä olevat haasteet?

Kohtaamalla ne ja kääntämällä ne nauruksi taikka iloksi, mutta lopulta voitoksi.

En ole marttyyrimateriaalia, vaikka usein häviänkin.

6. Pahin pelkosi?

Jäädä jumiin hissiin. Onko olemassa mitään muuta pahempaa? Itse asiassa on: että siellä hississä on samaan aikaan kanssani kasa ampiaisia! O.O

7. Miltä näytät nyt?

Suoraan sanottuna aika matamilta: kauhtunut imetyspaita ja venyvät farkkulegginssit! Sanoisinko, että epäilen olevani tiistain parasta antia juuri nyt. ^_^

8. Millainen olisi elämäsi onnellisin päivä?

Olen elänyt sen jo kahdesti. Ja se oli vaaleansininen ja ilokaasuinen.

9. Raha vai rakkaus?

Kumpaakin tuhlaamalla saavuttaa onnen.

10. Yksi asia, jota kaikki eivät tiedä sinusta?

Minun oikea etunimeni ei ole se, jolla minua on aina kutsuttu.

11. Oletko aamutorkku vai iltavirkku?

Juuri tällä hetkellä en ole kumpaakaan, koska uni ei kuulu päivärutiineihini juuri ollenkaan. Mutta mikäli muistan asiasta jotakin, niin olisin vuorokauden_ympäri-torkku.

Tästä saa haasteen itselleen... Ei kai taas!

Kysymykset sinulle:

1.) Mitä näet edessäsi nyt?

2.) Ota kirjahyllystäsi ensimmäinen ja viimeinen kirja. Yhdistä ensimmäisen kirjan ensimmäinen ja viimeisen kirjan viimeinen lause - mitä tunteita lause sinussa herättää?

3.) Kolme asiaa, jotka löytyvät aina jääkaapistasi?

4.) Koiran vai kissan karvoja ennemmin vaatteissa?

5.) Kuvaile kasvatustasi kahdella adjektiivilla?

6.) Blogiurasi kohokohta?

7.) Missä olet viiden vuoden kuluttua?

8.) Mitä kaipaat eniten Suomesta?

9.) Viimeisin hankintasi vaatekaupasta?

10.) Kerro hassuin tapasi.

11.) Lempi vuodenaikasi?

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kom på besök hos mig - Tule kylään!

"Tukholmassa on vaikeinta koko maailmassa saada asuntoa", kertoo maantietoa toisena aineenaan opiskeleva kämppikseni. Hyvin useasti meiltä tiedustellaan, aiommeko vuokrata suurempaa asuntoa taikka ostaa peräti oman lähitulevaisuudessa. Emme. Koska se on ihan yhtä todennäköistä kuin voittaa isosti lotossa. Ja minulla ei ole arpaonnea. Olin jossakin ison kiven alla mutustamassa nallekarkkejakin, kun jaettiin ulkoista loistokkuutta halukkaille.

Asumme siis kaksiossa. Emme kärsi tilanpuutteesta muulloin, kuin majoittaessamme yökyläläisiä. Silloin on mahdotonta, että kaikki saisivat levollisen yöunen taikka tilaisuuden pieraista peiton alla. Se on muuten kuvottavaa kaivautua sellaisen peiton uumeniin nukkumaan, jonka kuitujen välissä vaeltelee flatus.

Tässä on olohuoneemme. Se toimii myös meidän vanhempien makuusoppena, vierashuoneena sekä atk-pisteenä.



Se on a h d a s, mutta se toimii. Yleensä tässä tilassa on vielä puolet lastenhuoneen sisällöstä rivastettu pitkin parkettia, joten koiruleilla on välillä haasteellista löytää sitä "omaa soppeaan" tuolta ahtaudesta.



Lahjoitimme lapsille omaan yksityiskäyttöön huushollimme ainoan makuuhuoneen. Kuvittelimme yöuniemme laadun (ja keston) parantuvan ja pidentyvät siten, vaan eipä se ihan vielä sillä ollutkaan selvä.


Ennen kaikki tuo kuvassa näkyvä ja näkymätön sälä oli osa olohuoneemme "sisustusta", että kyllä tämä lienee harmonisempi vaihtoehto näin - yöunista viis!


Keittiö on kodin sydän. Pöh, ei ole! Se on kodin viihdekeskus: pojat tönöttävät pöydän päädyssä katsomassa TiipiTaapeja koneelta, ajavat pikkuautoilla, askartelevat ja uittavat joko käsiään taikka niitä pikkuautoja koirien vesikipossa. Mamma vihaa ruoanlaittoa, käsintiskausta sekä pinttyneiden puurotahrojen kuuraamista sienellä irti tapetista - vaan sellaista tuolla ahtaassa sopessa joutuu mamma puuhaamaan!

Kuvassa näette 28 vuotta vanhan astianpesukoneemme laitteistoa. Kone ei käy sähköllä, vaan suklaalla sekä kahvilla. Kumihanskat kädessä...


Ja tässä "tasoja", joilla valmistaa ruokaa nelihenkiselle perheelle...


Onni on siellä, missä perhe on. Oli se sitten ahdas taikka tilava paikka. Tervetuloa toistekin kylään!

Puss!

torstai 26. helmikuuta 2015

Mitä eroa on suomalaisella pullukalla zumbatunnilla ja ruotsalaisella pullukalla samaisella tunnilla?

Tää on helppo! Niillä on sellainen ero, että siinä missä suomalainen venyttelee t-paidan helmaa peitellen itseään, ruotsalainen seisoo ryhdikkäänä rivissä, kantaen itsensä ylpeästi ja vakuuttavasti. Kiloista huolimatta. Sen lisäksi he tekevät rohkeasti mukana, siinä kun suomalainen tarkkailee silmä kovana liikesarjoja, ennen kuin toistaa. "Asiat pitää osata, ennen kuin tekee!", tuumaa suomalainen pöröjölli.

Olin vemputtamassa lihaisia luitani juuri Zumba-tunnilla. Olen kolmisen kertaa seisoskellut suhteellisen taka-alalla tunnin alussa ja varovasti koittanut päästää sisäistä vetkunketkua irti. Olenhan sentään intohimoinen reggaetonin kuuntelija ja osaan mielestäni vetää aika vakuuttavasti lattareita - mutta joko yksin eteisen peilin edessä tai jurrimurrina yökerhon lattialla. Nykyisin vähemmän jurrissa, koska paikallisessa "bilemestassa" on tosi ahdasta ja kanssatanssijat sen verran tuiterissa, että eivät ehti (toivottavasti) minun lanneletkutusta tollottaa.

Innostuin ja päästin itseni irti, ja yhtäkkiä kuulen zumba-ohjaajan visertävän minulle  eturiviin, että "kom och dansa med mig!". Hän pyysi minua, m i n u a kanssaan tanssimaan kaikkien eteen. "Ei herrajje, en mene", ajattelin vain. Enkä mennyt. Koska ehkä en muistaisi kaikkia askeleita taikka pikkuhousut rullautuisivat ikävästi alas ja niitä pitäisi nostella ja ja... eihän pullukat tanssi lavalla? 


Mutta kyllä ne tanssii. Ruotsalaiset pullukat tanssii. Ruotsalaiset ovat kannustavia, positiivisia (jopa liiallisuuteen asti) ja ajattelevat pääsääntöisesti vai hyvää - kaikista. He eivät naureskele muille, vaikka olisi kuinka konstikas ilmestys taikka joku mokaa. He vetävät hymyn huulilleen, kun joku kaivaa kameran esille. Itse möngerrän vaivaantuneena kameran linssin edessä, ja siinä kiemurrellessa esittelen itseäni aina ei_niin_imartelevassa_kuvakulmassa.

Ensi kerralla minä menen. Ja tanssin. Tack och adjö, sisäinen pöröjölliyteni vaan! ^_^

Puss puss!

maanantai 16. helmikuuta 2015

Mamma badar i bastu med ruåtsalainen!

Olin siinä kuvitelmassa, että ruotsalaiset ovat kovia saunomaan. Pienenä bravuureihini kuului kertoa hauska vitsi ruotsalaisista, suomalaisista ja norjalaisista saunassa. Se päättyi kikatuttavan hauskasti siihen, että ruotsalaisen pallit jäivät lauteiden väliin. Nykyään minua kikatuttaa vitsissä vain se, että ruotsalainen saunoo. Nej, dom badar bara i bastu. Ja kun ruotsalainen ui avannossa, han/hon gör hål i isen, eli tekee jäähän reiän.

Totuus on, että ruotsalainen "sauna" ei ole sauna. Se on vain lämmin huone, jossa on hädin tuskin 40 astetta - ja jossa ei ole vettä, eikä löylykauhaa. Saunakaan ei ole sauna, vaan bastu. Koko muu maailma tosin tietää saunan olevan sauna, jonka vuoksi epäilen käännöksessä epätarkkuutta: ehkä bastu ei olekaan sauna, vaan lämpöhuone?

Muutama päivä sitten satuin löytämään uimahallin pesutiloista kipon sekä kauhan, jolla viskasin pienet pihisevät löylyt itselleni. Eräs teinityttö tosin joutui lopettaa käymänsä puhelinkeskustelun äitinsä kanssa, koska "bastussa alkoi höyrytä". Älypuhelin sujahti takaisin sukkaan, ja hän laittoi kuulokkeet korvilleen - jotta pystyi hieroa vartaloöljyä itseensä niihin kohtiin, jotka eivät olleet t-paidan ja shortsien peitossa. Muut kanssasaunojat siirtyivät välittömästi alalauteille irvistelemään, kunnes jonkun oli pakko raottaa saunanovea. Yleensä jokainen, joka tulee kesken löylynviskelyni saunaan, kääntyy ovenraossa takaisin.



Mitä kaikkea bastussa voi siis touhuta, jos ja kun siellä ei ainakaan hikoilla? No. Siellähän istutaan joko täysissä pukeissa taikka uimapuvussa. Harvemmin kukaan muu istuskelee nakupatukkana siellä, kuin toinen suomalainen. Yleensä voi heti suoralta kädeltä tervehtiä alastonta kanssasaunojaa suomeksi, ja viskaista ilman muodollista lupaa löylyä. Löylylle ei ole edes omaa sanaa ruotsiksi, se on vain "kasta vatten", eli heittää vettä. Mikäli uimapuku ei ole päällä, se roikkuu kaiteilla kuivumassa, mutta itse saunoja on piiloutunut pyyheliinan sisään. Eikä asiaan voi oikein mitään sanoakaan, sillä mikään kyltti ei kehoita riisuuntumaan ennen saunaan menoa.

Lähes joka kerta saunasta löytyy joku, jolla on siellä eväsretki, sanomalehti taikka ihokarvojen raakaaminen kesken. Osa selailee puhelimiaan ja lapset pelaavat tableteillaan pelejä. Siitä voi jo päätellä "saunassa" olevan suhteellisen vilpoista, kun elektroniikka säilyy ehjänä. Kaikista oudoimpia ovat silti ne saunojat, jotka istuvat siellä täysissä pukeissa lukemassa kirjaa lapsiensa uimatreenien aikana. Eikä heille tule edes hiki.

Koska saunassa voi tehdä mitä tahansa, niin minäkin olen häpeilemättä ruokkinut tenavani omavaraistuotannollani. Ylpeänä ilmoitan olevani suomalainen, ja saunomisen olevan lähes kansallislaji, jonka taidot kulkeutuvat äidinmaidon mukana jälkikasvulle. He kauhistelevat vain sitä, että selviääkö lapseni hengissä kuumuudessa. No. Kesähelteilläkin on hiostavampaa, kuin uimahallin "saunassa".

Edellisessä asunnossamme oli aivan umpihomeinen sauna. Jo itsessään se, että miten se sauna oli rakennettu kielii saunatietämyksen tasosta. Siellä oli nimittäin muovimattolattia, jossa ei ollut lattiaviemäriä. Eikä myöskään kallistuksia. Ilmanvaihtoa ei ollenkaan, vaikka räppänä seinästä löytyikin - mutta kun sen avasi, niin näki vain betoniseinän. Se, mitä sieltä löytyi oli lauteet sekä viisisenttinen kynnys, niin että varmasti kaikki vedet jäivät lillumaan muovimaton päälle. Olen käynyt muutamissa saunoissa täällä, ja vain yksi sauna täytti kaikki kriteerit. Sekin oli suomalaisten rakentama sauna.

Loppuraskautukseksi tarjoan kohtauksen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä-elokuvasta, vassokuu! saunakampen finns här!

tiistai 10. helmikuuta 2015

Varför?

Viime sunnuntaina sulloin Mösiöön Manducaan ja sinkoilin kuin paksu rusakko ajovaloissa bussien, junien, metrojen ja raitsikkojen keskellä. Oli pikkasen kiire. Suomella oli nimittäin matsi Tre Kronoria vastaan, ja ajattelin olla paikalla viuhtomassa 40kr siniristilipun sekä Pelttoripäisen etureppuni kanssa Suomen voittoon!



Avausmaalin teki Suomi, jolloin muutama "vitsikäs" sivallus ruotsalaiselle vierustoverilleni tuntui hauskalta. Eipä mennyt montaa minuuttia, kun Ruåtsi tuli rinnalle ja ohi, ja loppumatsi menikin kuten lähes joka kerta: posket punaisina alku-uhosta.

Hoo löi iloisena käsiään yhteen Ruotsin tykittäessä kolme maalia, Suomi teki kaksi. Toisen niistä ruotsalaisten avittamana omaan maaliinsa. Säälimaali, mutta tuntui ihan ookoolta. Eipähän mediakuutiossa olisi ainakaan 6-1 pelin loputtua! Ukkeli yritti tapakasvattaa Hoota kertomalla, ettei Kolmelle Kruunulle hurrata. Lopulta varmistimme hurraamattomuuden tarjoamalla riittävästi (lue: sokerihumalan verran) karkkia.

Peli päättyi Ruotsin voittoon. Pakkohan se oli vierustoverille myöntää, että näinhän siinä aina käy. En vain ymmärrä, että miksi?!

Puss!


tiistai 3. helmikuuta 2015

Puppulin Palikoita ja kerhotossukoita!

Kävimme pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa öppna förskolanissa, eli avoimessa päiväkodissa. Innostuimme niin, että laitoimme heti kotiinpalattuamme jääkaapinoveen lapun, josta löytyy päivittäiset aukioloajat ja ryhmäkokoonpanot. No. Se lappu on nyt roskissa. Törkeän sitkeä flunssapöpöhän sieltä tuli, ja jälkiruuaksi korvatulehdukset molemmille muksuille. Se olikin viimeinen kerta sitä lajia sitten. 

Olen varmasti hyvin harvinainen äiti siinä mielessä, että minua ei suuremmin houkuttele käydä tuollaisissa paikoissa. Ei oikeastaan yhtään. Pätkääkään. Ai miksikö? No siksi, että siellä kilpaillaan ja vertaillaan liikaa. Sitä paitsi, siellä on aina joku kampasimpukoita ja hummerin liikavarpaita lapsukaiselleen syöttävä äitikollega, ja minä lapan purkkiruokaa pistävän katseen alla omilleni. Oikeasti, en tiedä onko siellä sellaista. Mutta jos on, niin en ota sitä riskiä. 

Havahdun usein siihen, kun "äiti_täydellisyys" sekä hänen tyttärensä "alemmuuskompleksi" tulevat yllätysvisiitille, ja muistuttelevat kaikenmaailman satujumppien olemassaolosta. No... Äkkiä ne kutsumattomat vieraat häipyykin, kun kuvittelen Herra Hoon ojentelemassa nilkkojaan (joissa on ne oudot karjalanpiirakkaa muistuttavat tossukat) Klassisen musiikin tahdittamana jossain jumpassa. Hänen hermoillaan ei sellaista touhuttaisi, saati moista "musiikkia" kuunneltaisi. Hoo kuuntelee vain Puppulin Palikoita sekä Gangnam Styleä. Siinä ei tossukat kauaa koivissa pysy, kun rokkikukko riuhtoo kitarallaan menemään!

Äitiyslomaileva esikouluopettajuuteni heräilee toiveikkaana joka ikinen päivä, ja levittelee keittiön pöydälle puuhakirjoja, palapelejä, muovailuvahaa ja kyniä sekä sakset - mutta ne jaksavat kiinnostaa tasan niin kauan, kuin minulla on kärsivällisyyttä niitä lattialle lenteleviä tavaroita nostella. Hoo ja Uu leikkivät vain autoilla. Aina. Silti, vaikka minä kertaalleen ne jemmasinkin piiloon tappamasta lapsieni luovuutta. Niitä pikku pirulaisia vain löytyy jostakin, eikä siinä askartelut paljoa napostele.

Me emme kerhoile. Me emme jumppaile. Me kotoilemme. Mitä te harrastatte?

Puss puss!

torstai 22. tammikuuta 2015

Koiranomistajille pieni muistutus!

Tukholman talvi on leuto. Täällä saattaa olla tällä viikolla (kuten onkin) reilusti lunta maassa, mutta ensi viikolla maassa ei komeile kuin hangesta esiinpilkottavia kakkakikkareita. Ei ole kerta tai toinen, kun olen kaivellut littanaksi laastiksi klitsaantuneita kasoja vaununrenkaiden urista taikka pessyt talvihaalareita puhtaaksi sontatahroista.

Tässä avautuu koiranomistajan vastuusta ja velvollisuuksista nyt äiti, eläinrakas koiranomistaja sekä käytöstapoja peräänkuuluttava kerrostalolähiön asukas. Nyt on aika nostaa pää pois sieltä omasta takamuksesta ja aika alkaa ajatella myös muita, jotka tuolla ulkona liikkuvat. Siellä et ulkoile vain sinä ja sinun koirasi. Sinun koirasi jätökset ärsyttävät minua ihan yhtä paljon, kuin jonkun toisenkin koiran läjät varpaissani, vaatteissani sekä lapseni käsissä - ja näin ollen suussa. 

Koira ei ole mikään somiste, ekonjatke saati helppohoitoinen lemmikki. Koira vaatii sitoutuvaa ja toiset huomioonottavaa ajatusmaailmaa, käytöstä sekä toimintatapoja. Koiralla on oltava asianmukaiset ulkoilutamineet: panta, valjaat, hihna sekä mahdollisesti turkinlaadusta riippuen suojavaate - sekä kakkapusseja roikkumassa joko hihnaan solmittuna taikka niille vartavasten myytävissä pussukoissa. Pussit maksavat euron taikka pari, mutta mikäli hinta tuntuu järkyttävältä - voi hyötykäyttää uudelleen kauppojen hedelmäpussit, ostospussit tai vaikka tyhjät leipäpussit. Sullo nyt joka tapauksessa niitä pusseja taskut täyteen, niin niitä sitten on!

Erittäin moni koiranulkoiluttaja pälyilee vihellellen toisaalle, kun oma piski vääntää ripulijöötiä leikkikentälle, naapurin pihalle, laivan käytävälle taikka keskelle asfaltoitua kävelytietä. Usko nyt: se, että et kerää sitä läjää pois pikkuvuffesi jäljiltä,rekisteröityy aivan varmasti jonkun muistiin. Ja se joku viskaisee tavaomaisen lenkkipolkusi varteen lihapullia. Ja niiden lihapullien sisällä ei ole halloumjuustotäytettä. Niissä on rotanmyrkkyä. Rotanmyrkky tappaa aika saletisti pienet koirat, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä myös isommankin!

Tiesitkö, että moni koira joutuu taistella hengestään, koska on syönyt rotanmyrkkyä? Tiesit varmasti myös, että se johtuu siitä, että joku päävikainen koiriinkyllästynyt henkilö on saanut tarpeekseen niistä lemuavista lörtsyistä kenkiensä pohjassa. Mutta tiesitkö sen, että jokainen rotanmyrkystä johtuva kuolema on myös osaltasi sinun oman laiskuutesi syytä? Mieti sitä.

torstai 15. tammikuuta 2015

Vanhemmuus on tahtotila!

Raskausaikana neuvolan odotusaulassa tuli selailtua into piukeena vauvalehtiä ja syötettyä pään yläpuolella leijalevaan vaaleansiniseen hattaraan paljon kiiltokuvamaisia odotuksia, ajatuksia sekä toiveita pikkuvauva-arjesta. Vauva tarvitsi ehdottomasti 400kr arvoisen virkatun pöllösoittorasian, koska hormonini määräsivät niin. Lähtisin heti ulos, kun vauva vaan nukkuisi yönsä yhden syötön taktiikalla, eli varmasti aika pian. En todennäköisesti imettäisi, koska en varmastikaan pystyisi. Lähtisimme ulkomaille kaksi ukkelin kanssa, ja jättäisimme vauvan isovanhemmille, jos hän olisi koliikkilapsi. Vauva ei muuttaisi parisuhdettamme juuri suuntaan eikä toiseen, koska jos vauvalle antaa tuttia ja velliä, se nukkuu 20h/vuorokaudessa. Vauva-aika olisi harmonista, seesteistä ja kiireetöntä. Ihan kuin niissä selailemissani lehdissäkin!

Kun puoli vuotta synnytyksestä oli kulunut, tein uudelleen positiivisen raskaustestin. Mösiöö oli lähtenyt haikaran matkaan! Vauva-arki ei ollut mitään hattaraa, se oli rankkaa - mutta aivan järkyttävän ihanaa. Lähdin odotusaikaan realistisin mielikuvin sekä ajatuksin. Me selviäisimme. Selviäsimme aivan yhtä hyvin, kuin esikoisemmekin kanssa. Ei ollut syytä vaipua ahdistukseen: tosiasiat oli vain hyväksyttävä. Niin paljon kuin vauva-aika ottaakin, niin se antaa aivan yhtä paljon! Priorisointi on taitolaji, jota harjoittelen itsekin.

Vietän paljon aikaa kotona hoitaen vauvaamme, taaperoamme sekä koiriamme, yksin. Ukkeli on opiskelija ja opinnot ovat vasta puolivälissä, joten hän lähtee aamulla aikaisin ja saapuu myöhään illalla kotiin. Mutta juuri siksi, että hän opiskelee, meillä on paljon lomia, pitkiä viikonloppuja, yhteisiä vapaapäiviä keskellä viikkoa - kaikkea sitä, mitä tarvitsemmekin, jotta pärjäämme kahden alle kaksivuotiaan kanssa kaksin. Sairastan itse reumasairautta, joka kommer och går miten sattuu. Välillä on päiviä, etten pysty napittamaan paitaa ja välillä päiviä, jolloin pystyn siirtämään vaikka vuoren! Huonompina päivinä hän jää kotiin auttamaan. Tämä on uskomattoman suuri voimavara!

Koska olemme valinneet asua kaukana perheistämme ja ystävistämme, meille ei ole tuttua viettää parisuhdeaikaa kaksin taikka nukkua väsymystämme pois, kun isovanhemmat tulevat pistäytymään iltapäiväkahvilla. Kukaan ei ota lapsiamme ja vie heitä puistoon odottamatta, pyytämättä. Me emme pääse lääkäriin saati hammaslääkäriin yksin. Jälkitarkastuksessakin heitin vaunukopan päälle peitteen, jotta luolaan kyettiin kurkkimaan ilman, että bebikseni traumatisoitui. Lyhyesti sanottuna: meillä ei ole tukiverkostoa. Sitä on kauhisteltu neuvolassa, puistossa, kaupassa, synnärillä... Mutta aivan turhaan. Meillä on jotain, mitä ei ihan kaikilla vanhemmilla tunnu olevan. Nimittäin tahtoa!

On varmasti sanomattakin selvää, että mekin olemme välillä väsyneitä. Me riitelemme, tiuskimme ja räyskimme toisillemme, koska välillä kaipaisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, sekä sitä tärkeää parisuhdeaikaa. Mutta olemme hyväksyneet tilanteen, ja päättäneet parhaamme mukaan tehdä arjesta mukavaa koko perheen voimin. Teemme paljon asioita yhdessä, koska olemme kekseliäitä, kokeilevaisia sekä hieman hörähtäneitä kumpikin! :) Me hoidamme parisuhdettamme samalla, kun hoidamme lapsiamme. Silloin harvoin kun vain voimme, karkaamme ottamaan tunnin pari yhteistä aikaa elokuvan taikka keilauksen merkeissä. Pari kertaa vuodessa on riittänyt meille.


Jokainen kestää vauva-arkea, mutta toiset hyvin - toiset huonommin. Itku, kitinä, uhmakohtaukset, sinkoilevat lusikat ja palikoilla viskominen kiristelee jokaista, toisia enemmän - toisia vähemmän. Sellaista lapsiperhettä ei ole olemassakaan, jossa ei vanhemmat olisi välillä todella väsyneitä ja valmiita muuttamaan Espanjaan jättämättä puhelinnumeroaan. On olemassa perheitä, joissa on vain toinen vanhempi. Arki täytyy pyörittää pääsääntöisesti itse, mutta onneksi etävanhemmallakin on oikeutensa sekä velvollisuutensa auttaa. Perheissä koetaan menetyksiä, ja toinen vanhemmista saattaa sairastua vakavasti, jolloin toisen vanhemman pitää ottaa koko teatteri omaan ohjaukseen. Puoliso saattaa menehtyä, jolloin pitää vain jaksaa rämpiä läpi sumun - lasten vuoksi.

Ei kannata piehtaroida itsesäälissä! Sinä tai minä emme ole ainoita vanhempia, joilla on joskus vaikeuksia valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä taikka pestä pyykkivuorta pienemmäksi. Vanhemmuus ei ole "joo joo ihan kohta"-tila. Se on tahtotila! Kaksi viivaa tikussa ei tarkoita, että alkaa järjestellä kalenteriinsa vapaapäiviä seuraavaksi kahdeksaksitoista vuodeksi ja valmistella isovanhempia "aktiiviseen rooliin lapsen elämässä". Ei, se tarkoittaa sitä, että me vanhemmat otamme vastuun jälkikasvustamme. Itse. Kun viimeinenkin lapsi on saavuttanut täysikäisyyden ,voimme alkaa miettiä jälleen itseämme. Siihen saakka on vain tahdottava jaksaa. Tahdottava oppia, kehittyä ja muuttua.

Puss och kram!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Muutosten tuuli tuivertelee - vai onko se vain lumimyrsky?


Päätin aloittaa tässä kuussa elämäntaparemontin. Omalla kohdallani se ei tule tarkoittamaan sitä, että vedän salitreeniä ja palautusjuomaa kuutena päivänä viikossa. Eikä sitä, että luopuisin kokonaan herkuista. Se tarkoittaa sitä, että alan olemaan entistä tietoisempi siitä, mitä syön ja mitä ostan. En laske kaloreita, en koita sulloutua vanhoihin jumppatrikoihini enkä varsinkaan tee istumaannousuja ja vinottaisia vatsalihaksia. Yksinkertaisesti en jaksaisi varmasti tehdä ensimmäistäkään.

Saattaa kuulostaa siltä, etten aio tehdä yhtään mitään. Ööööö-rosvosektori! Olen tehnyt jo paljon, verrattuna siihen, etten yleensä tee yhtään mitään. Olen laiska. Laiska pulliainen. Mistä on muuten tullut myytti, että lihavat ovat leppoisia? Minä en ainakaan ole, vaan tulkutan ja tuittuilen minkä laiskuudeltani jaksan. Viiiiiiiiitsi viiiiiiiitsi, tulkutan ja tuittuilen juu, mutta vaan jos olen nälkäinen. Sen vuoksi olenkin nyt päättänyt jättää kotimaiset viljat jatkossa kaupan hyllyille, ja korvata ne muilla viljoilla. Ollaankin ukkelin kanssa sinkoiltu aika huolella kaupassa sinne ja tänne, koska kumpikaan ei oikein tiedä, mitä oikein etsiä. Kunhan vain etsitään jotain, mitä ei olla ennen tajuttu etsiä.

Näkkileipänä nakerramme nyt siemennäkkäriä. Kimmokkeen leipomiseen sain hyvältä ystävältäni, joka meille epäuskoisille vilja-addikteille tällaista herkkua tarjosi. No, nyt me ollaan ihan hörähdetty rouskuttamaan näitä siemennäkkäreitä. Näissä ei voi epäonnistua. Lita på mig, ei voi.


Ohje pellilliseen:
4dl maissijauhoa
4dl siemeniä
1-2tl suolaa
1dl öljyä
4dl kiehuvaa vettä

Kaikki sekaisin keskenään, uuniin 170 asteeseen n. 20 minuuttia.


Leipänä syömme monissa blogeissa hehkutettua siemenleipää. Täysin gluteeniton myöskin, ja ainesosaluettelo ei ehkä osaa antaa käsitystä siitä, että kyseessä on oikeasti supermaistuva leipä. Itse improvisoin reseptiä jo muunmuassa heittämällä joukkoon sulttaanirusinoita sekä muita kuivattuja hedelmiä, toki luomuna. Onneksi luomuruoan hinta on todella edullinen täällä, toisin kuin siellä rapakon toisella puolella. Luomuraaka-aineista nopea sivumaininta, että ennen allergiani selviämistä en osannut edes ajatella, mitä kaikkea törkyä meille myydään. Suosittelen kokeilemaan luomuilua edes sen verran, että vaihtaa kahvinsa, viinirypäleensä sekä banaaninsa eco-versioon. Jää roppakaupalla torjunta-aineita nielemättä, sekä viljelijät saavat kunnon korvauksen työstään.


4,5dl Siemeniä ja pähkinöitä 
3,5dl kaurahiutaleita
2rkl chia-siemeniä
3rkl psyllium kuitujauhetta
1tl suolaa
1rkl hunajaa
3rkl kookosöljyä
3,5dl vettä

Kaikki sekaisin keskenään, vuokaan ja uuniin n. 20 minuutiksi 170 asteeseen. Kumoa leipä ritilälle ja anna paistua vielä 30-40minuuttia. Nauti!

Liikuntaa olen lisännyt viikko-ohjelmaan. Ukkeli osti minulle joululahjaksi Zumba-pelin Nintendo Wiille, ja mukana oli oikein supersporttinen lannevyö. Kummastuksekseni vyötärönympärykseni ei ollut liian suuri, ja pystyin kokeilla varovaisesti Zumbata kolmen vuoden tauon jälkeen. Vetäsin kaksi puolen tunnin tanssitreeniä, ja olisin voinut uida luomassani hikilammikossa. Parasta koko jutussa on se, että ei tarvitse poistua asunnostaan minnekään. Tuikkaa muksut vain päikkäreille ja pistää tömistäen! Alakerran naapurit saattavat olla ainoita, jotka eivät ehkä uudesta harrastuksestani ole kovin mielissään...


Tipaton tammikuu on so last season, joten otetaan uudeksi teemaksi Tee-jotain-täysin-uutta-tammikuu. Poiketaan totutusta ja palataan takaisin, kun innostus lopahtaa! ;)

Puss och kram!

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Päiväunikiukkua ja jäätelökakkua!

Päivälleen kaksi vuotta sitten minusta tuli äiti.
Se vaati lähes neljän tunnin ponnistuksen sekä verenpurkaumia täynnä olevan naaman.
Sain pitää pientä peikkopoikaani sylissä, ja hän tuntui limalötköltä omaa mahamakkaraani vasten.
Sillä oli kihara tukka ja sininen naama.
"Mä tein sen, tajuutsä kulta, mä sain sen ulos?!?!".
Mua ei väsyttänyt, ei sattunut, ei kolottanut.
Räpsyttelin silmiäni vain vaaleansinisillä hattararipsillä.

Peikkopoika paiskoo palikoita päin pärstää ja riisuu itse housuvaippansa.
Sen jälkeen löytyy pissalätäkkö yleensä eteisen lipaston taikka tv-tason edestä.
Tyyppi soittaa kitaraa pytynpienentäjän päällä ja pelottelee, että "ampiainen tulee!".
Hänellä on suussa kahdeksan hammasta, joista alhaalla on kaksi.
Hammaslääkäri sanoi, että kaksivuotiaana lapsella on suussa kaikki hampaat.
Tänään ne kahdeksan hammasta rouskuttivat jäätelökakkua aamupalaksi.


Sellainen on peikkopoika, Herra Hoo.

Jos jotakin olen tällä kaksi vuotta kestäneellä taipaleellamme oppinut, niin sen, että taistelunsa kannattaa valita tarkoin.
Ei kannata tuhlata koko iltaa siihen, että väittelee muksunsa kanssa millaisella lusikalla puuro kauhotaan tänään suuhun. Kannattaa antaa mikä tahansa lusikka, mikä vaan kelpaa. Samalla voi alkaa mielessään valmistella sitä vapaata kakskytminuuttistansa, jota myös omaksi ajaksi kutsutaan.
Joskus kannattaa myös katsoa sormiensa lomasta jotakin, yleensä aika paljon.
Asioita voi vaatia, mutta asiat pitää ensiksi opetelella. Toistaa. Toistaa. Ja toistaa.
Lapsi jaksaa myös toljottaa Teletappien mäenlaskua ja tappileipätanssia kerta toisensa jälkeen.
Uudestaan! Uudestaan!

Minusta tuli armollinen.
Itselleni, mutta lisäksi myös muille.
Kun katson peiliin, näytän ihan hyvältä. Jos miettii, että olen synnyttänyt kuitenkin kahdesti. Ja kun vertaa lähtötilanteeseen - joka ei sekään kovin hääviltä näyttänyt.
En enää sekoa sotkuisesta peilistä enkä murusista tiskipöydällä.
Kesä kuivaa mehujäätahrat shortseista ja suklaa lähtee Vanishilla.
En ole ikinä pyrkinyt täydellisyyteen, mutta onnea olen tavoitellut kyllä - mutta vasta perheeni myötä olen sen saanut.
Oman lapsen myötä olen vihdoin voinut alkaa tehdä asioita, joista olen aina haaveillut.
Pienenä minua ei koskaan viety kylpylään. Tänään me menemme kylpylään.
Kaksi hammasta, kaksi kynttilää. On Herra Hoon syntynäpäilä.

torstai 1. tammikuuta 2015

Lyöminen on heikkouden merkki!

Aikana ennen lapsia olen saattanut joskus viettää uudenvuodenaaton jälkimaininkeja niin, että sen tapahtumat ovat saattaneet vaivata minua seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Yleensä ne ovat olleet tasoa kenen_päälle_oksensinkaan_ne_punaviinit taikka miten_mä_pääsin_kotiin. Tällä kertaa moraalinen paha oloni ei ollut sinkkutoilailuista johtuvaa, vaan johtui jostain, mitä näin, mitä koin ja mihin jouduin osalliseksi. Saman näki ja koki perheeni, keskellä kirkasta pakkaspäivää. Keskellä punaisia poskia, lasten hersyvää naurua sekä polviin rullautuneita haalarinsuita.

Oma esikoiseni täyttää kuuden päivän kuluttua kaksi vuotta. Meillä kaikilla on käsitys siitä, millainen kaksivuotias lapsi on: hän oppii matkimalla, toistamalla ja kokeilemalla. Niin pieni ei ymmärrä monimutkaisia kieltoja, käskyjä eikä sitä, että tätä rangaistaan fyysisesti rajojensa kokeilemisesta. Niin pieneltä lapselta ei voi vaatia, että tämä uskoisi ensimmäisestä tai toisesta käskystä - ei välttämättä kymmenennestäkään yhtään mitään. Vanhemman tehtävä on vain kestää, toistaa, kestää ja toistaa, mitä tulee opastamiseen ja ohjeistamiseen. Viha ja rakkaus kohdistuvat aina samaan ihmiseen, koska lapsi kokee, että sellainen vanhempi, isovanhempi, kummivanhempi taikka päiväkodin pedagogi on luottamuksen ja kaiken kokeilemisen arvoinen. Sellainen, joka kestää. Joka ottaa syliin ja lohduttaa. Pusuttelee harmituksen pois. Niin. Tähän on jokaisella lapsella oikeus.

Oikeus väkivallattomaan lapsuuteen on jokaisen ihmisen perusoikeus. 


Lastensuojeluliitto tietää. Harmitonta kurittamista ei ole olemassakaan - ei edes tukistaminen ole sellaista. Sekin on rikos. Lapsen fyysinen kurittaminen ollaan määritelty laissa rikokseksi Suomessa jo vuonna 1984, Ruotsissa vuonna 1979. Se ei ole siis millään tapaa yksi vaihtoehto monien joukossa, kun mietitään, miten kasvattaa omaa taikka toisen lasta. Se ei ole myöskään mielipidekysymys. Kaikki vastalauseet ovat merkityksettömiä, sydämettömiä ja alkukantaisia. Ruumiillinen kurittaminen ei ole kasvatusmetodi!

Tapasimme ulkona pienen kaksivuotiaan pojan, jolla oli useita numeroita liian pieni talvihaalari päällä, sekä sormet kylmästä punaisina. Siitä huolimatta tämä pieni poika oli iloinen ja aurinkoinen, ja he leikkivät yhdessä esikoisemme kanssa. He ovat leikkineet yhdessä aiemminkin. He eivät ole tarvinneet iloonsa ja riemuunsa edes yhteistä kieltä, kuten emme me vanhemmatkaan tämän pojan isoisään, joka on lentänyt kotimaastaan hoitamaan lapsenlastaan vanhempien työn taikka opiskelun vuoksi. Koska poika ja isoisä puhuvat vierasta kieltä, emme ole osanneet tulkita heidän kieltään muuten kuin siten, että "se kuulostaa, kuin isoisä olisi alati vihainen lapsenlapselleen". Herra Hoo pelkää tätä vanhusta, eikä mene lähelle. Olemme ihmetelleet asiaa, mutta emme ole pitäneet sitä kuitenkaan mitenkään erikoisena. Lähinnä olen miettinyt vain vanhuksen jaksamista, koska on pienen pojanviikarin kanssa ulkona tuntitolkulla päivittäin. Viikottain. Kuukausittain. Miettinyt, missä ovat pojan vanhemmat. Kuitannut pohdintani sillä ajatuksella, että ehkä tämä haluaa olla läsnä. Sehän on ihan mahtavaa, jos voi olla niin paljon mukana lapsenlapsensa elämässä...

Ensiksi isoisä löi nahkahanskalla, sitten muovipussilla - ja myöhemmin puusta katkaisemallaan kepillä tätä pientä lasta kaikkialle. Meidän edessämme. Ilman syytä. Jo pelkkä asian muistelu saa vatsani muljahtamaan ja ahdistuksen nousemaan mieleeni: miltä kuulostaa pieni kaksivuotias lapsi, kun tätä pahoinpidellään tämän läheisen toimesta. Se kuulostaa hysteeriseltä, anovalta, ahdistavalta ja sydäntäriipaisevalta. Se näyttää yhtä hirveältä, kuin miltä se kuulostaakin. Me olemme leikkipuistossa. Keskellä päivää. Ja tämä tapahtuu!

Sanomattakin selvää on, että puutuimme tilanteeseen. Lyöminen loppui ja poliisit soitettiin paikalle. Asia on jätetty viranomaisten hoidettavaksi, ja he lähtivät suorilta käsin pojan luokse tämän kotiin, jonne isoisä pojan vei. Poliisit soittivat useita kertoja eilisen ja tämän päivän aikana, ja kuulustelivat tarkasti tapahtumien kulun. Kaikki on kerrottu, kaikki on tehty. Toivomme perheeni kanssa, että tämä ratkeaa pienen pojan parhaaksi, ja että hänellä on tällä hetkellä turvallinen sekä hyvä olo. Toivottavasti hän saa käpertyä lukemaan iltasatua syliin, jossa hänen ei tarvitse pelätä. Uskon vahvasti, että saa.

Haluan sanoa sinulle vuoden 2015 ensimmäisen päivän iltana, että mikäli joskus näet, kuulet taikka epäilet, että jokin lapsi joutuu kokemaan väkivaltaa perheessään - sinun V E L V O L L I S U U T E S I on puuttua. Älä arvo tai pohdi, teetkö väärin taikka hätiköidysti. On olemassa vain yksi totuus: turhia lastensuojeluilmoituksia ei ole olemassakaan. Ne ovat turhia vasta sitten, kun ne on sellaisiksi todettu.

Kiitos, että olit mukanani vuonna 2014! Ja kiitos, että olet siinä nytkin... vuonna 2015!

Puss och kram!

perjantai 26. joulukuuta 2014

Hiljaisuus on hiljaisuuden merkki!

Kukkuu! Täällähän minä.

Ensiksi haluan pyytää anteeksi blogihiljaisuutta, joka venyi jo useiden viikkojen mittaiseksi. Joulutunnelman kanssa on ollut "pientä problematiikkaa", eli toisinsanoen joulukuu oli täynnä tavanomaista kiirettä ja stressiä, mutta myös suurta murhetta ja huolta.

Karhurouvamme taisteli hengestään ärhäkän kohtutulehduksen kourissa, mutta selvisi siitäkin - toki kohtuaan ja munasarjojaan köyhempänä. Saimme seilata leikkaukseen Itämeren halki peläten, ettemme ehtisi satamaan ajoissa. Säästöpossut nuijittiin mäsäksi, kaikki tilit tyhjennettiin ja tehtiin ripeästi ja nopeasti päätöksiä -  ja uskomatonta, mutta totta... niin kaikki asiat ratkesivat, hermot venyivät, usko ei horjunut, yhteenkuuluvuus vahvistui sekä vaikka tuntui, että kaikki mehut ja varannot olivat ehtyneet - ne vain lisääntyivät.

Päätin sanoa hyvästit myös jatkuvalle yösyöpöttelylle. En toki rajoittanut omaa jääkaapilla ravaamistani (jota ei ihan oikeasti tapahdu öisin, vaikka vatsaröllykät muuta saattavatkin kieliä) - vaan päätin, etten imetä enää kuin kerran yössä. Mösiöö on vain niin herkkävainuinen maitovarantojensa suhteen, että oli pakko pistää koti kirjaimellisesti kaaoksen valtaan ja möbleerata pojille ihan oma huone. Se tarkoittaa sitä, että me nukumme jatkossa olkkarissa. Loistava juttu kaikille muille, paitsi Ukkelille. Hänellä on "ont i gurkan", koska ikkunoistamme tulvahtelee raitista pakkasilmaa sisälle, vaikka tekisi mitä.



Joulupuuhastelut ja -valmistelut on todettu myös aika haasteellisiksi kahden alle kaksivuotiaan pojanviikarin kanssa, mutta kaikki saatiin tehtyä mitä pitikin. Laivan lähtöä odotellessa väänsimme piparkakkutraktorin, loput laatikot pakkaseen, siivosimme, pakkasimme, paketoimme lahjoja, näpersimme ja väkersimme yhtä ja toista - ja samoilla silmillä, joilla oltiin menty jo vuorokausi, kaahasimme paattiin ja eläinlääkäriin.

Toiseksi: pitkäaikaiset iho-ongelmani ovat kurissa! Minulla todettiin pari viikkoa sitten todella voimakas parabeeniallergia. Se tarkoittaa sitä, että kippasin suuren osan omaisuuttani roskikseen. Samalla sain kimmokkeen elämäntaparemonttiin, jonka aloitan tammikuussa. Siinä toivossa, että jaksaisin remppailla kauemmin kuin viikon, kerron tämän sinulle. En kehtaa olla yrittämättä tosissani enää tämän jälkeen. Vaikka pesupallomainen ulkomuotoni onkin ollut ihan jees, pyrin kuitenkin kokeilemaan, voisiko palloni yhtään litistyä. Pesulautavatsaa en silti havittele, koska sellaisen saavuttamiseksi pitää kyetä liikkumaan enemmän kuin vain sohvalta sänkyyn ja takaisin.

Jätä ihmeessä itsestäsi merkki kommenttikenttään! Sana on vapaa. Olisin siitä todella kiitollinen.

Puss och kram!



torstai 4. joulukuuta 2014

On kiirettä melskettä helinää helskettä!

Mistäs voisikaan paremmin tietää, että on joulukuu kuin siitä, että Ukkeli huokailee ja pyörittelee silmiään alituiseen? Hän ei ole kanssani nimittäin yhtä mieltä siitä, että Jarkko Aholan ja kumppaneiden joulurykäisyt Raskaan joulun ja vielä Raskaamman joulun merkeissä ovat joulufiiliksen nostattajia: sellaisia, joita soitetaan koko ajan ja huokaillaan, miten koskettavat sanoitukset kappaleista löytyykään! Sitten kollotetaan hetki Sylvian joululaulua (kuten joka vuosi) ja revitellään Heinillä härkien kaukalon tahdissa. Kokeilin varovaisesti soittaa Spotifystä jo marraskuun puolella näitä, mutta välittömästi komennettiin vaihtamaan takaisin Fröbelin Palikoihin.

Olen perinyt äidiltäni joulun suhteen hysteerisyyden ja liioittelun: jos joulukuun 4. päivänä ei ole jo k a i k k i tehty, joulu tulee olemaan katastrofi. En tule ehtiä tehdä kaikkea ajoissa valmiiksi. Pienikin vastoinkäyminen, niin varmana joulu on piloilla! Lattialistoissa on likaa, joka pitää hinkata pois ja sen vuoksi pitää tyhjentää markettien pesuainehyllyköt kaikista mahdollisista tökömenteistä. Sitten pitää puuskutella päivittäin - ja mitä lähemmäs jouluaattoa päästään niin sen kuuluvammin, miten kauhea stressi ja kiire on, samalla väläytellen marttyyri-naamaa. Onneksi olen kokenut tämän asian kanssa parantumisen: en enää stressaa, koska vietin kolmisen vuotta sitten joulun, jolloin en voinut tehdä mitään valmisteluja terveydentilani vuoksi. Opin, että joulu tulee hössöttämättäkin. Tai hössöttää saa, mutta ei kannata hössöttäessään sylkeä lieskoja suustaan!


Rakastan suomalaista jouluruokaa laatikoineen - ja kalkkunarullineen. Kalkkunaa siksi, koska en syö possua. Ihan vain sen vuoksi, että lapsena vanhempani kantoivat vaaleanpunaisessa pulkassa possun keskelle pirttipöytää ja pistivät palasiksi, suolaveteen ja kiulussa lillumaan pesuhuoneen. Silloin tajusin, mistä joulukinkku tulee! Kuvat jouluporsaasta makaamassa keskellä ruokapöytää punainen omena suussaan ovat ihan kamalia...

Kävimme viime vuonna kokeilemassa Ikean Julbordia. Silmissäni siinti lanttu- ja perunalootat, makea makaronilaatikko, rosollit ja kalat. Sainkin harhailla lautaseni kanssa Janssonin kiusauksen sekä sillien, nakkimakkaroiden ja lipeäkalasörsseleiden keskellä. Rakkauteni jouluruokaa kohtaan kärsi pahemman luokan inflaation. Laivan joulupöytään voi sentään luottaa, vaikka meinasin viimeksi lyödä lautaselleni kasan "keitettyä kukkakaalia". Onneksi Ukkeli pelasti, ja kertoi kyseisen ruokasorttimentin olevan sitä lipeäkalaa maitokastikkeessa. 

Yksi jouluherkku on vertaansa vailla, nimittäin Julmust. Ilmeisesti vastaavaa periruotsalaista herkkua saa Juhlajuomana myös sieltä lahden toiselta puolelta. Kannattaa kokeilla palan painikkeena, maistuu mielestäni Coca-Colan sekä rommin risteytykseltä. Samaa tavaraa saadaan nauttia myös pääsiäisenä, jolloin etiketti vaihtuu Påskmustiksi. Todella paljon parempaa kuin se simanmakuinen kotikalja, jota ruukataan hörppiä suomalaisessa joulupöydässä.

Joulutortut ovat ruotsalaisille ihan outo juttu, eikä torttuhilloa saa kuin metsästämällä. Vuosi sitten joulutorttuja uutisoitiin täällä natsitorttuina, koska leivoksen muotoilu on ruotsalaisten mielestä hakaristin kaltainen. Sen sijaan joulupöydässä syödään jälkiruokana ostkakaa, eli juustokakkua. Se on vuoka, jossa on kummallisen makuista juustomössöä, joka työnnetään uuniin ja syödään mansikkahillon kera. Vaatii totuttelua, joten sillä välin popsimme vain niitä torttuloita!

Tänään teimme joulupuuhasteluja muksujen kanssa muovailemalla sekä syömällä vahaa. Herra Hoon mielestä muovailuvaha on "tovella hyvää!" ja minun mielestäni todella pahaa. Pakko oli maistaa, kun oli niin ihanan pehmoista. Enää kaksikymmentä päivää jouluun!