Vanhemmuus on tahtotila!

Raskausaikana neuvolan odotusaulassa tuli selailtua into piukeena vauvalehtiä ja syötettyä pään yläpuolella leijalevaan vaaleansiniseen hattaraan paljon kiiltokuvamaisia odotuksia, ajatuksia sekä toiveita pikkuvauva-arjesta. Vauva tarvitsi ehdottomasti 400kr arvoisen virkatun pöllösoittorasian, koska hormonini määräsivät niin. Lähtisin heti ulos, kun vauva vaan nukkuisi yönsä yhden syötön taktiikalla, eli varmasti aika pian. En todennäköisesti imettäisi, koska en varmastikaan pystyisi. Lähtisimme ulkomaille kaksi ukkelin kanssa, ja jättäisimme vauvan isovanhemmille, jos hän olisi koliikkilapsi. Vauva ei muuttaisi parisuhdettamme juuri suuntaan eikä toiseen, koska jos vauvalle antaa tuttia ja velliä, se nukkuu 20h/vuorokaudessa. Vauva-aika olisi harmonista, seesteistä ja kiireetöntä. Ihan kuin niissä selailemissani lehdissäkin!

Kun puoli vuotta synnytyksestä oli kulunut, tein uudelleen positiivisen raskaustestin. Mösiöö oli lähtenyt haikaran matkaan! Vauva-arki ei ollut mitään hattaraa, se oli rankkaa - mutta aivan järkyttävän ihanaa. Lähdin odotusaikaan realistisin mielikuvin sekä ajatuksin. Me selviäisimme. Selviäsimme aivan yhtä hyvin, kuin esikoisemmekin kanssa. Ei ollut syytä vaipua ahdistukseen: tosiasiat oli vain hyväksyttävä. Niin paljon kuin vauva-aika ottaakin, niin se antaa aivan yhtä paljon! Priorisointi on taitolaji, jota harjoittelen itsekin.

Vietän paljon aikaa kotona hoitaen vauvaamme, taaperoamme sekä koiriamme, yksin. Ukkeli on opiskelija ja opinnot ovat vasta puolivälissä, joten hän lähtee aamulla aikaisin ja saapuu myöhään illalla kotiin. Mutta juuri siksi, että hän opiskelee, meillä on paljon lomia, pitkiä viikonloppuja, yhteisiä vapaapäiviä keskellä viikkoa - kaikkea sitä, mitä tarvitsemmekin, jotta pärjäämme kahden alle kaksivuotiaan kanssa kaksin. Sairastan itse reumasairautta, joka kommer och går miten sattuu. Välillä on päiviä, etten pysty napittamaan paitaa ja välillä päiviä, jolloin pystyn siirtämään vaikka vuoren! Huonompina päivinä hän jää kotiin auttamaan. Tämä on uskomattoman suuri voimavara!

Koska olemme valinneet asua kaukana perheistämme ja ystävistämme, meille ei ole tuttua viettää parisuhdeaikaa kaksin taikka nukkua väsymystämme pois, kun isovanhemmat tulevat pistäytymään iltapäiväkahvilla. Kukaan ei ota lapsiamme ja vie heitä puistoon odottamatta, pyytämättä. Me emme pääse lääkäriin saati hammaslääkäriin yksin. Jälkitarkastuksessakin heitin vaunukopan päälle peitteen, jotta luolaan kyettiin kurkkimaan ilman, että bebikseni traumatisoitui. Lyhyesti sanottuna: meillä ei ole tukiverkostoa. Sitä on kauhisteltu neuvolassa, puistossa, kaupassa, synnärillä... Mutta aivan turhaan. Meillä on jotain, mitä ei ihan kaikilla vanhemmilla tunnu olevan. Nimittäin tahtoa!

On varmasti sanomattakin selvää, että mekin olemme välillä väsyneitä. Me riitelemme, tiuskimme ja räyskimme toisillemme, koska välillä kaipaisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, sekä sitä tärkeää parisuhdeaikaa. Mutta olemme hyväksyneet tilanteen, ja päättäneet parhaamme mukaan tehdä arjesta mukavaa koko perheen voimin. Teemme paljon asioita yhdessä, koska olemme kekseliäitä, kokeilevaisia sekä hieman hörähtäneitä kumpikin! :) Me hoidamme parisuhdettamme samalla, kun hoidamme lapsiamme. Silloin harvoin kun vain voimme, karkaamme ottamaan tunnin pari yhteistä aikaa elokuvan taikka keilauksen merkeissä. Pari kertaa vuodessa on riittänyt meille.

Jokainen kestää vauva-arkea, mutta toiset hyvin - toiset huonommin. Itku, kitinä, uhmakohtaukset, sinkoilevat lusikat ja palikoilla viskominen kiristelee jokaista, toisia enemmän - toisia vähemmän. Sellaista lapsiperhettä ei ole olemassakaan, jossa ei vanhemmat olisi välillä todella väsyneitä ja valmiita muuttamaan Espanjaan jättämättä puhelinnumeroaan. On olemassa perheitä, joissa on vain toinen vanhempi. Arki täytyy pyörittää pääsääntöisesti itse, mutta onneksi etävanhemmallakin on oikeutensa sekä velvollisuutensa auttaa. Perheissä koetaan menetyksiä, ja toinen vanhemmista saattaa sairastua vakavasti, jolloin toisen vanhemman pitää ottaa koko teatteri omaan ohjaukseen. Puoliso saattaa menehtyä, jolloin pitää vain jaksaa rämpiä läpi sumun - lasten vuoksi.

Ei kannata piehtaroida itsesäälissä! Sinä tai minä emme ole ainoita vanhempia, joilla on joskus vaikeuksia valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä taikka pestä pyykkivuorta pienemmäksi. Vanhemmuus ei ole "joo joo ihan kohta"-tila. Se on tahtotila! Kaksi viivaa tikussa ei tarkoita, että alkaa järjestellä kalenteriinsa vapaapäiviä seuraavaksi kahdeksaksitoista vuodeksi ja valmistella isovanhempia "aktiiviseen rooliin lapsen elämässä". Ei, se tarkoittaa sitä, että me vanhemmat otamme vastuun jälkikasvustamme. Itse. Kun viimeinenkin lapsi on saavuttanut täysikäisyyden ,voimme alkaa miettiä jälleen itseämme. Siihen saakka on vain tahdottava jaksaa. Tahdottava oppia, kehittyä ja muuttua.

Puss och kram!