Tänään vain on isäinpäivä.

Me tiedämme, että meillä ei aina ole kaikkea. Meillä ei ole omakotitaloa, uudenkarheaa bemaria eikä unelmatyötä. Meillä ei ole uusinta Skylanders-hahmoa taikka lelulehden hienointa pissaavaa nukkevauvaa, eikä edes kävelevää ja haukkuvaa lelukoiraa. Meillä kaikilla ei ole myöskään isää.

Kuten esimerkiksi minulla.

Joskus isämme vain puuttuvat elämästämme. He saattavat mennä uusiin naimisiin, ja kadota. Joskus he eivät tahdo koskaan edes tietää sukupuoltamme taikka syntymäpäiväämme, ja valita itse olla kuulumatta elämäämme. Toisinaan heitä kohtaa sairaus tai onnettomuus, ja he ovat kuolleet. He joko ovat tai eivät ole elämässämme läsnä.

Me elämme ilman heitä, vaikka me emme olisikaan valinneet niin itse. Harvoin sellaista kukaan valitsee, mutta niin voi kuitenkin olla. Kaipaamme me isiämme tai emme, eläisivätpä he tai eivät, asuivatpa he kanssamme tai eivät - meillä on kaikilla kuitenkin ollut joskus isä. Ja tänään on heidän erityinen päivänsä.

Joka vuosi törmää siihen, että me aikuiset ahdistumme juuri tänä nimenomaisena päivänä. Me suremme niiden puolesta, joilla ei ole isää. Pohdimme kuumeisesti, kenelle askartelisimme kortin isin sijasta ja kenelle antaisimme päiväkodissa leivotut piparit. Keksimme koko päiväksi muuta tekemistä, jotta meidän ei tarvitsisi miettiä, miten lohduttaisimme isänsä perään ikävöivää lasta. Tämä on ymmärrettävästi suuria tunteita nostattava päivä - mutta arvakkaapa mitä? Tämä päivä on kuitenkin juhlapäivä.

Tuon aina avoimesti julki, nyt jo viidettä kertaa, että oma isäni on kuollut. Kerron lapsille, että meitä isättömiä lapsia on olemassa monia, ja että meillä ei ole isiä, jolle leipoa suklaakakku sunnuntaina. Mutta sitten minä kerron: "Siitä huolimatta, että meillä ei ole isää, meillä saattaa olla elämässämme monta muuta ihanaa ihmistä, jolle voisimme tänä päivänä antaa lahjan taikka laulaa luikauttaa onnittelulaulun. Me voimme muistaa kummia, mummia, kerhosetää taikka postinkantajaa kortillamme - ja se varmasti ilostuttaa saajaansa."

Elämä on luopumista, syntymää ja kuolemista. Sitä ei ole helppo hyväksyä, mutta valitettavasti se on vain välttämätöntä. Meidän ei tule karttaa isäin- ja äitienpäiviä siksi, että emme halua tuottaa toisille pahaa mieltä.

Minä aikuisena isäni menettäneenä osaan käsitellä isäni poissaolon aivan toisella tapaa, kuin pieni lapsi samassa tilanteessa. Silti me emme halua - oli se kuinka kivuliasta tahansa - olla ajattelematta tätä päivää, taikka jäädä juhlinnan ulkopuolelle. Me pystymme iästä huolimatta, omalla tasollamme(!) prosessoimaan tämän päivän, ja ne negatiiviset ajatukset jotka siitä mahdollisesti nousevat. Joten siitä ei kannata kokea huonoa omaatuntoa kenenkään.

On hyvä myös muistaa, että sitä ei osaa kaivata, mitä ole koskaan edes omistanut. Se ei ole kuitenkaan ihan näin, mutta ymmärtänet kuitenkin mitä tarkoitan.

Siksi seuraavan kerran, kun me aikuiset mietimme, miten tänä vuonna markkinoisimme isäinpäivän oppilaillemme, lapsillemme taikka hoitolapsillemme - me voimme lopettaa miettimisen siihen paikkaan. Isäinpäivä on ja pysyy, mutta me luomme sen herättämille tunteille tilan ja paikan. Me saamme ja voimme puhua isistä, isyydestä ja isättömyydestä. Me autamme näin lasta, nuorta ja aikuista käsittelemään isättömyyttään. Isättömyyttä kun ei voi eikä kuulu sääliä. Se on vain osa elämän kiertokulkua, jonka käsittää kukin ajallaan ja tavallaan.

Elämämme vain on isejä ja äitejä. Onnea!

Onko lemmikistä luopuminen ratkaisu tilanteeseen?

Rakastan eläimiä. Paitsi kissoja, koska olen saanut jostakin päähäni, että niihin ei voi luottaa. Vaikka en koe rakastavani katteja, olen silti aina valmis tarjoamaan kodin lopetusuhan alla oleville raasuille. On kaikkien onni, että kissoille on järjestynyt lopulta jokin muu loppuelämän koti kuin meidän kotimme. Olisihan se nyt aika kiusallista kulkea kokovartalokumipuvussa aamusta iltaan hyökkäyksen pelossa, ja siivota kissan käymälää happinaamari päässään.

Siskoni toi joskus kaksi kattiaan luokseni viikoksi hoitoon, ja voin kertoa, että ei paljoa naurattanut korjailla säilykesardiinien hajuisia lörtsyjä sieltä ja täältä. Eikä naurattanut hiippailla kumisaappaissa yöllä vessaan, ettei ne vintiöt päässeet raapimaan varpaitani. Mutta tokihan minä hoidan eläintä kuin eläintä, koska lopulta sydämeni ei voi vastustaa. 

Olen yhdessä asiassa täysin mustavalkoinen. En välttämättä koskaan sanoisi sitä kenellekään suoraan, enkä muista koskaan sanoneenikaan - mutta ajattelen niin. En voi ymmärtää, minkä vuoksi rakkaat lemmikkimme saavat niin helposti lähtöpassit toisaalle, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa? Se olisi todella helppo ratkaisu, kyllä minä sen ihan omakohtaisesti tiedän. Ei ole helppoa kammeta itseään ylös ennen kukonpieremää ja lähteä ulkoiluttamaan koiraansa rankkasateeseen. Ei ole helppoa ajoittaa vauvan päiväunia ja koiran pissihätää samaan kohtaan, mutta loppupeleissä: elämähän on jatkuvaa kompromissien tekemistä.

Kun saimme esikoisemme, moni tuttava ja tuntematon komensi ensitilassa luopumaan koiristamme. Nehän olisivat mustasukkaisia ja sopivan tilanteen tullen valmiit raatelemaan lapsemme, tukehduttamaan hänet istumalla tämän kasvojen päälle tai ainakin puraisemaan varpaat irti, kun olisin keskittynyt ripustamaan pyykkiä. Koirat kärsisivät ja lopulta järsisivät itsensä stressin vuoksi kaljuiksi. "Heidän (=koirien) olisi parempi jossain eläkeläiskodissa, usko pois." En ollut kuuna kuunvalkeana kuullut mitään yhtä absurdia, loukkaavaa ja ahdistavaa.

On päivänselvää, että lemmikkimme reagoivat vauvaan. Totuttelu puolin ja toisin vaatii aikansa ja vaivansa, mutta suurin merkitys on omalla asenteellamme. Jos me järkeistäisimme asiaa kylliksi ja emme antaisi väsymykselle, läheisten mielipiteille ja uupumukselle periksi - moni rakas lemmikki saisi jäädä sinne missä tämän on parasta olla: omaan kotiinsa.

Aivan ensiksi kannattaa ottaa järki käteen: sinä et mitenkään voisi jakaa huomiota, hellyyttä ja aikaasi tasan lapsen ja lemmikin kesken. Sehän olisi aivan epäluonnollista! Tietysti lemmikille suotu "laatuaika", eli lenkit, rapsutukset, huomio ja aika puolittuu tai aluksi vähenee vain minimiin. Se on luonnollista, ja lemmikkisi ymmärtää sen. Hänen vaistonsa tietävät, että perheeseen on tullut jokin uusi ja ihmeellinen aarre, joka on tullut hänen yläpuolelleen - ja että hänen tulee hyväksyä asemansa laumassa.

Ensimmäiset viikot, kenties jopa kuukaudet ovat ne kriittisimmät. Niiden aikana silti arki yhdessä lapsen ja lemmikin kanssa selkiytyy ja kaikki oppivat odottamaan omaa vuoroaan: lapsi selviää isän hoidossa kun viet kissan rokotukselle tai käyt kilpikonnan kanssa kylvyssä. Vastaavasti koirasi jaksaa pidättää pissiään vielä 5 minuuttia, kun sinun on imetettävä taikka kuivitettava vauvasi. Kukaan ei tilanteesta kärsi - päinvastoin: sinä näytät esimerkkiä lapsellesi (jonka tämä ymmärtää myöhemmin), miten ollaan vastuullisia lemmikinomistajia elämäntilanteesta riippumatta ja vastaavasti osoitat rakkaalle lemmikillesi, että tämä on osa perhettä. Että tästä ei tulla luopumaan, koska perheeseen on syntynyt vauva.

Ajatukset luopumisesta ja uuden kodin etsimisestä ovat inhimillisiä. Se on yksi vaihtoehto, mutta miksi se on kovin usein (valitettavasti) se ainoa vaihtoehto, jota edes kokeillaan? Voisiko isovanhemmat ottaa ulkoilutusvastuuta koirasta muutamana iltana taikka voisiko he kyläillessään tuoda mukanaan ruokasäkin tälle, jotta sinun ei tarvitsisi raahata 15 kg kuivamuonasäkkiä julkisilla kotiin? Voisitteko tehdä selkeän työnjaon terraarion siivouksen ja vauvanhoidon suhteen, kunnes tilanne normalisoituisi? Voisitteko kokeilla vielä hetken kestää, koska tilanne rauhoittuu kyllä jossakin kohtaa?

En. En vain hyväksy sitä, että lemmikkipalstat pursuavat myynti-ilmoituksia "muuttuneiden perhetilanteiden" vuoksi. Ymmärrän, että sairauden kohdatessa toimintakyky rajoittuu ja alenee, mutta uskomatonta mutta totta: niin ymmärtää lemmikkisikin. Lapsiperheen arki ei ole mustavalkoista, mutta selviäminen on vain siitä kiinni, miten asian haluaa ajatella. Lemmikin omistaminen on sitoutumisesta ja tahdontilasta kiinni - lähes kaikissa tilanteissa.

Minä tiedän mistä puhun. Kirjoitin tämän, koska luopuminen on käynyt jopa minunkin mielessäni joinain epätoivoisina hetkinä. Siitä huolimatta, minä päätin perheeni kanssa selvitä vauvavuoden lisäksi myös lemmikkikoomasta. Niin selviät sinäkin, ystäväni.

Puss!

Siivousaddiktin päiväkirja

Kun muutin aikoinani (eli ihan muutama vuosi sitten!) omaan ensiasuntooni, se alkoi. Sairaalloinen siivoaminen. Se nimettiin pakkoneuroosiksi, jota hyvin epäonnistuneesti kykenin hoitamaan. Minun oli aivan pakko, aiiiiiiivan pakko pestä tiskit kahdesti ja imuroitava koko asunto, jos jalanpohjaan tarttui yksikin pieni rohja lattialta. Oli pakko vaihtaa lakanat kolmesti viikossa ja kyllä! Minä todellakin aloin hyperventiloimaan, jos joku haroi hiuksiaan ja tiputteli karvojaan ympäriinsä. Näin, kuinka ne leijuivat sohvan koristetyynyille ja odotin vain hetkeä kyetä nyppäistä ne irti. Jos luonani kävi vieraita, siivosin ennen ja jälkeen vierailun monta tuntia. Vessan desinfioin katonrajasta lattiakaakeleihin joka ikinen päivä. Mikäli löysin tiskipöydältä yhdenkin leivänmurusen oli pakko tehdä suursiivous. Pullo yleispesuainetta kului valehtelematta viikossa hyvin sukkelasti.

Neuroottinen mikä neuroottinen. Imuroin kolmessa vuodessa ainakin seitsemän imuria hajalle. Kaikki onneksi menivät takuuseen, mutta kyllä siinä hieman poskipäitä punoitti viedä muutaman kuukauden vanhaa imuriaan jälleen huoltoon, koska tämä oli jo ihan ylirasittunut. Niin kuin minäkin. Jos siivosin päivittäin vähintään tunnin jo valmiiksi steriiliä asuntoani, niin kuinkakohan paljon se tekee hukkaansiivottuja vuosia tunteja yhteensä?

Ensiksi tuli koira. Tilanteessa ei tapahtunut minkään sortin muutosta, siivosin hymyssä suin jokaisen kuivapipanan murusen, kuraisen tassunjäljen sekä venyvän ja vanuvan kuolasuiron, jonka löysin. Kertaa tsiljoona. Hankalaa oli rentoutua, kun rentoutuakseen oli ollut pakko siivota höyrypäänä monta tuntia. Hyvin vähäksi jäi aika siivoamisen ulkopuolella. Sitten tuli toinen koira. Tilanteessa ei mitään muutosta.

Lopulta tuli lapsi. Opin sietämään sotkua ja levahtaneita kuraruikulivaippoja huushollissani, mutta iltaisin äiti pisti vipinäksi: pyykkikone, kuivausrumpu ja kirppikseltä raahattu puolhuolimaton pöytämallin tiskari veti siivousvirsiään aina hiljaisuuteen saakka. Imuri suhisi ja vauva tuhisi sitterissä kun äiti veti tukka liiskana, jottei vauvan velourvaatteisiin tarttuisi pölypalleroita taikka koirankarvaa. Neuvolan odotushuoneessa oli tosi noloa nyppiä koirankarvoja irti Hoon vaatteista, koska kuvittelin toisten äitien ajattelevan meillä olevan kakkaista. Noup. Lattioilta olisi voinut vaikka syödä, voin luvata.

Sitten niitä lapsia olikin yhtäkkiä kaksi ja koiriakin kaksi. Asunto muuttui pienemmäksi ja elämä hektisemmäksi. Tässä kohtaa ei vielä tapahtunut mitään erityistä: kun lapset nukkuivat, minä huitelin pyykkituvassa joka ilta mankeloimassa lakanoita taikka hinkutin keittiössä 80-luvulla kaapistoihin pinttyneitä kastikkeen jämiä irti. Ukkeli kyllä on monesti huomauttellut, että jospa se eukko rauhoittuisi ja kävisi lepäämään, mutta vastaus on ollut kutakuinkin vakio: "Joo joo, ihan kohta. Mä otan vaan enää tän tästä. Ja sit tän!"

Tajusin olevani jokin aika sitten älypuhelinkoukussa. Siivouskierteessä olen tiennyt olevani vuositolkulla, mutta onneksi ainoa kärsijä olen ollut minä itse ja Helga. En tiedä, mistä moinen sanonta tulee - mutta Helga on ollut kyllä toimelias akka! Mutta nyt. Nyt olen pakottanut itseni sietämään sotkua ja eritoten pölyä. Vippasen sukalla näkkärinmuruset räsymaton alle ja kävelytän imuria vain tosi pikaisesti. päivittäin. Hoksasin huomaamattani, että ketään ei kiinnosta miltä luonani näyttää. Meillä ei edes kukaan koskaan käy kylässä. Ja ennen kaikkea: lapseni eivät todennäköisesti muistele aikuisena siivoa tai siivottomuutta kotonaan - vaan sitä, että äidillä ei ollut aina aikaa leikkiä ja touhuta heidän kanssaan.

Jokainen siivoukseen uhrattu päikkäriaika on lapsiltani pois. He tarvitsevat levänneen ja pitkäpinnaisen äidin. Heidän kuuluu saada lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita päälleen, mutta onko sillä sitten väliä tarjoileeko Jalostajan hernaria suoraan purkista vai liotteleeko kuivia herneenkänttyröitä yön yli kattilassa? Ei se haittaa, vaikka menisi päiväkotiin ryppyisen paidan kanssa jos voi kertoa, mitä kaikkea jännää äidin kanssa viikonloppuna tuli tehtyä.

Minä tajusin lopettaa tuhlaamasta. (Kaikkea muuta, paitsi rahaa.)

Puss puss!

Hyi Halloween!

Lokakuu lähenee loppuaan ja pian raotellaan ovea vihaisille kurpitsoille sekä verta valuville arpinaamoille. Halloween on täällä. On aika juhlia vanhaa kelttiläistä samhai-juhlaa, jota on vietetty sadonkorjuun sekä uuden vuoden juhlana. Nimittäin Halloweenin juhlintahan pohjautuu täysin tuohon pakanalliseen juhlaan.

Mitä ihmeen pakanajuhlaa, mamma? No. Keltit uskoivat, että heidän sekä yliluonnollisen väliltä katosi kaikki rajat samalla kun luonto kuihtui ja sato oli korjattu talteen, ja näin ollen henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Sen vuoksi samhainin aikana poltettiin kokkotulia, koska niiden uskottiin suojelevan henkien hyökkäyksiä vastaan. (Lähde: Wikipedia)

Jeesus-lapset, virsikirjat ja isoäidin Raamatut lentävät posliinienkelien kanssa kaaressa vaihtolavalle ja nykyvanhempi vaatii täysin uskonnotonta varhaiskasvatusta. Isät ja äidit vaativat, että kaikista kristillisistä juhlista, tavoista ja arvoista tulisi mielellään luopua, ja tilalle toivotaan avointa sivistävää tapakasvatusta, jossa ei ole ollenkaan uskonnollista aspektia. Lapsille saa kertoa heidän polveutuneen apinoista ja valistaa että Mohammed ei syö sianlihaa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - mutta oppilaille ei tule kertoa joulun, loppiaisen, kiirastorstain eikä pitkänperjantain juhlinnan syytä. "Lapsen pitää itse saada valita!", kuuluu manifesti.

Samat totaali-uskonnottomuudesta manifestoivat vanhemmat raahaavat kotiin pahvilaatikkokaupalla tekoverta ja vampyyrinaamareita, ja vetävät kilareita kun heidän lapsukaisten iltapäivätoiminnassa ei vietetä halloweeniä yhtään mitenkään. "Lapset pettyvät todella kovasti nyt!". Miksi pettyisivät, eihän teidän perheessä vietetä mitään uskonnollisia juhlia - vai oletteko te liittyneet johonkin kekriläiseen pakanauskontoon?

Oli miten oli, niin on todella kornia vaatia, että joulu ja muut kristilliset juhlat tulisivat vähemmän näkyviksi samalla, kun radio-ohjattavia autoja myyvän kaupan ovella vastaan möyrii kuollut zombie, jonka silmät syöksevät tulta ja suusta tupruaa savua. En tiedä mitä ihmeen heikkohermoisia kakaroita meillä kasvaa, mutta kyllä he pelästyivät. Mielestäni joulupukin naama lahjapaperissa ei kyllä ole ihan yhtä pelottavaa, vai?

Joskus kiireessä sitä tulee kurvattua lelukauppaan ilman, että vilkaisee kalenteriinsa. Suosittelen jättämään herkemmän sorttisimmat naperonsa kotiin. Lelukauppa ei ole lapsen paikka! Jos kuitenkin sinne erehdytte, älkää olko moksiskaan kaikista suu auki möllöttävistä manaaja-naamareista, jotka parveilevat sinne ja tänne. Ne murisevat ja kikattavat ja saattavat jopa napata kivat, somat pirunsarvet päähänsä. Ne on niitä halloweenia juhlivia kekriläislapsukaisia ne.

Herra Hoo katseli hetken näkymää ja totesi edessään näkyvästä luurangosta, että: "Äiti. Toi täti on varmaan kuollut." Juu, kyllä se aika kuolleelta tosiaan äidinkin silmiin näytti. Päätimme siis poistua lelukaupasta ja olla piipahtamatta hetkeen kyseisessä paikassa. Siitä huolimatta, että aikaa tapahtuneesta on jo muutamia viikkoja - Herra Hoo iloisesti huutaa BR:n kyltin nähdessään aina: "Tuossa on tuo Hyi olkoon-kauppa, äiti. Kato, toi on ihan tooooooosi Hyi olkoon!"

Ei mulla muuta. Puss!

Laita se puhelin pois.

Kyllä. Olen useasti käynyt nukkumaan aviomieheni viereen ja plärännyt älypuhelintani, kunnes olen urvahtanut näytön valon hohteeseen. Olen lappanut pastaa ja tomaattisoossia suuhuni ruokapöydässä naureskellen samalla feissarimokille - muun perheen syödessä kanssani. Olen istunut lattialla "leikkimässä" lasteni kanssa pläräten Traderaa. Tämä tapahtui vaivihkaa, ei yhtäkkiä. Tilanne oli ajautunut kriisiin: en edes ymmärtänyt ongelmani suuruutta.

Herra Hoo sanoi minulle kerran, että "laita äiti se puhelin pois". Se riitti ravistelemaan minut hereille. Kun mieheni pyysi minua keskittymään häneen välillä, tajusin, että tämä ei ole enää vain minun ongelmani. Tästä oli tullut jo ongelma toisillekin. Ja sille oli tehtävä jotakin!

Isäinpäivä lähestyy, ja olemme luonnollisesti aloittaneet siihen liittyvät touhuilut. Eteeni tuli iltapäivällä paperipinoja järjestäessä erään oppilaan tietokoneella kirjoittama lappu, jonka tämä oli isälleen kirjoittanut: "Det är roligt när du hemtar mig froon skolan men är inte roligt för du pratar på tele fån men jag bryr mig inte." Vapaasti suomennettuna siinä luki: " On kivaa kun haet minua koulusta, mutta ei ole kivaa kun puhut puhelimessa samalla - mutta minä en välitä siitä."

Pysäyttävää? Todellakin. Mikä siis on pienen lapsen vilpitön toive nähdessään vanhempansa pitkän päivän jälkeen? Se, että heillä ei olisi puhelinta kädessä taikka korvalla. Päiväkodissa ja koulussa työtä tekevänä toivoisin voivani vaihtaa päivän kuulumiset vanhemman kanssa, joka ei samalla hölötä uusimpia juoruja hands free-piuhaan taikka kohauttaisi olkiaan kesken tärkeän asian, ja vastaisi puhelimeen. Minä toivon sitä. Lapsi toivoo sitä: vanhemman jakamatonta huomiota.

Harrastin äitiyslomalla paljon nettikirppiksiä. Tavaroiden kaupusteluun kuluu uskomattoman paljon aikaa, samoin jokaisen tavaran kuntokuvakseen, kuvaamiseen, pesemiseen ja postittamiseen. Yhtälailla aikaa saa uppoamaan nettikirppiksiltä ostamiseen: jatkuvasti pitää olla valmiuksissa näpyttämään "aavee, yyvee, jono ja ostan pyydetyllä". Jos et päivystä jatkuvasti, kaikki herkut jäävät saamatta. Puhelinta on pakko kytätä. Se aika on ohi. Minä lopetin.

Pahinta ei ole silti edes se, että puhuu taikka näpyttelee jatkuvasti luuriaan lapsien läheisyydessä. Kaikista pahimmalta tuntuu nähdä vanhempia vaunulenkillä taaperonsa kanssa niin, että he kuuntelevat musiikkia kuulokkeilla. Sen sijaan, että he kertoisivat että tuossapa on hieno kuorma-auto. Taikka että vain vihreillä saa mennä suojatien yli. Tai kysyä, kenen kanssa lapsi tänään leikki päiväkodissa ja että oliko ruoka maittavaa? Oikeastaan, mitä hyvää se jatkuva näpyttely nyt kenellekään tekisi? Nappikuulokkeet pysyvät päässä, kun lapataan sosetta kauppakeskuksen kahvilassa bebiksen suuhun. Ne pysyvät päässä, kun lapsi kiukkuaa ja vaatisi rauhoittavia sanoja.

En jaksa kaupitella rättejä ja lumppuja lasteni kustannuksella. Mini Rodinin suosikkikuosit eivät lohduta minua silloin, kun lapseni ovat muuttaneet pois luotani. En saa elää loputtomiin pikkulapsiaikaa, sen aika on nyt ja tässä. Kun taputtelen hiekkakakkuja, en näpyttele luuriani. En välttämättä ota puhelinta ollenkaan mukaan, kun ulkoilemme. Lapset eivät joudu taistella enää huomiostani. Kun istun heidän huoneensa lattialla, en enää "leiki". Vaan l e i k i n. Järjestelen pikkuautoja värisävyittäin parkkihalliin ja soitan marakassia Dr Bombayn tahtiin. Ja me voimme kaikki paremmin.

Kun käy töissä aika perheen kanssa jää arkisin kovin lyhyeksi. En ole töihinpaluuni jälkeen enää nähnyt järkeä olla naimisissa puhelimeni kanssa ja rakastaa sitä kuvainnollisesti perhettäni enempää. Haluan ilomielin olla jatkossakin ihan uuvatti ja olla tietämättä, mitä (pahaa) maailmassa tapahtuu. Haluan ennemmin osata Itse Ilkimyksen kaikki repliikit ulkoa. Mieluummin minä olen lapsilleni ja miehelleni tässä ja nyt.

Oletko sinäkin?

Mamma Muumaa fyller 1år!

Ja må hon leva,
Ja må hon leva,
Ja må hon leva uti hundrade år!

Javisst ska hon leva,
Javisst ska hon leva,
Javisst ska hon leva uti hundrade år!

Hurra! Hurra! Hurra!

Kiitos kaikille blogini lukijoille kuluneesta vuodesta! Jaksaisitteko minua vielä vaikka toisenkin vuoden? ;)

Hammaspeikot lakoon täältä lentää tutti ienvakoon!

On olemassa harvoja asioita, jotka ihan oikeasti ärsyttävät minua. Vanhempana. Mutta tämä asia ajaa minut hulluuden partaalle. Ja se asia on T U T T I. tästä tunnelmamusiikkia!

Ihan oikeasti. I h a n  o i k e a s t i seuraavan kerran kun joku lähestyy minun lastani sanoen: "kyllä noin iso poika pärjää jo ilman tuttia", lupaan menettää malttini. Minua ei kiinnosta urbaanit kertomukset vinoon lussutetuista hampaista. Eikä minua kiinnosta, jos jonkun toisen silmissä tutinlutkutus näyttää hirveältä. Että se on vauvojen juttu. Että tutit pitäisi olla hiirivauvoilla eikä isoilla pojilla. Minua kiinnostaa vain se, mitä minä itse asiasta ajattelen.

Täällä hammaslääkärit ohjeistavat, että kun lapsi täytää neljä, on p ä i v ä t u t i s t a luovuttava. Yötutti menettelee. Ja kun minä uskon sitä, mitä minulle sanotaan - niin niin kauan minulla ei ole kiire Herra Hoolta viedä tuota pahamaineista, lasten puheenkehitystä sekä aivotoimintaa hidastavaa kapinetta. Ei, koska tutti ei tämän maan tiedon ja käsityksen mukaan tee niin. Joten: Tyst nu Tango!

Lapseni ei todellakaan ymmärrä, miksi hänen täytyisi olla "iso poika". "Reipas poika". Hänhän on! Se, että hänellä on jatkuvasti korvatulehduksia, hänen hampaansa puhkesivat vasta hetki sitten suuhun tai että hänellä on hieman häntä pienempi pikkuveli, joka myös syö tuttia - ei tee hänestä vähemmän reipasta. Tutti helpottaa häntä. Hänen ei tarvinnut muuttua päivässä "isoksi pojaksi", kun pikkuveli syntyi. Ei. Hän sai jatkaa oloaan meidän vähän vanhempana vauvana, koska hän oli vasta vauva itsekin tuolloin. Me vieroitamme molemmat pojat samaan aikaan. Onko tämä tosiaan ongelma, johon täytyy tulla ulkopuolisena puuttumaan?

Itse olen esikouluopettaja. Enkä minä ole koskaan törmännyt siihen, että jonkun lapsen puhe olisi viivästynyt tutin vuoksi. Puheenkehitys on voinut viivästyä kyllä kireän kielijänteen, kaksikielisyyden, purentavirheiden, dysfasian jne vuoksi, vaan ei vielä koskaan toistaiseksi tutin vuoksi. Myöskään täydellistä suomea ja enenevissä määrin ruotsia puhuva Herra Hoo (2v 8kk) ei ole millään tasolla viivästynyt kielellisesti. Päinvastoin - hän puhuu paljon paremmin kuin valtaosa tuon ikäisistä. Hänellä on äärimmäisen laaja ja rikas sanavarasto. Voin vilpittömästi paiskaista vesilintua päin väitteellä: tutti ei häiritse puhetta. Eikä puhumattomuutta. Helppoahan se on tuttia syylliseksi osoitella, todellisen syyn löytäminen vaatiikin jo työtä.

Tutti ei reikiinnytä hampaita. Vaikka naapurin Maija-Leenan lapsenlapsella oli pikimustat maitohampaat suussa, tämän lapsenlapsen tutinsyönti ei ollut siihen syy - vaikka keittiöhampilääkärin paperit pikkaisen sellaista diagnoosia sieltä vilautteleekin. Ehkäpä Maija-Leenan lapsi ei pessyt oman lapsensa hampaita? Ehkä tämä oli kaatunut pyörällä ja hampaat olivat mustuneet iskussa asfalttiin?

Yksinomaan tuttia ei voi syyttää purentavirheistä. Geenit määrittelevät tämän aika pitkälle. Kuten myös sen, että millaista sorttia hammasluu lapsen suussa on. Se voi käyttäytyä miten vain, eikä tutti tee asialle puolesta eikä vastaan. En ole hammaslääkäri, mutta uskon myös ruotsalaisten hammaslääkärien osaavan työnsä. Uskon sitä, mitä minulle sanotaan. Uskon että lapseni hampaat ovat erittäin sievät ja suorat, koska niistä on huolehdittu. Ja koska Hoo ei ole perinyt minun vinksinvonksin hammaskarttaani.

Ja kyllä. Aina joku tietää jonkun eläkkeellä olevan hammashoitajan, joka on kertonut että kerran erään lapsen suusta möyri vain pieniä valkoisia matoja ikenien joka sopukasta - koska tällä oli ollut tutti.

Sovitaanko niin, että asia on loppuunkäsitelty?

Puss och karieskram!

Lue tämä, päätä sitten!

Olen ollut piilossa. En ole halunnut lukea lehtiä, en juuri selata facebookin uutisvirtaa enkä varsinkaan ottaa osaa velloviin pakolaiskeskusteluihin. En siksi, etten välitä. Vaan siksi, että en voi ymmärtää. Pakolaiskeskusteluissa riitelee keskenään kaksi ääripäätä, vaikka facebookissa kinastelu ei tee asialle puolesta eikä vastaan: samalla energiamäärällä olisi voinut jo ojentaa auttavan kätensä - eikä se tarkoita vain rahallista tukea. Auttaa voi jo siten, että muuttaa ensitöikseen oman ajatusmaailmansa!

Mietitään tilastoja: tässä Tukholman esikaupunkialueessa, jossa me lymyämme on tarkalleen 41 816 asukasta. Näistä asukkaista maahanmuuttajia (= pakolaisia, sosiaaliloisia, rättipäitä, veronkiertelijöitä, harminaiheuttajia - U name it!) on n. 10 000. Se meinaa, että neljäsosa. Itse Tukholman läänissä on maahanmuutajien määrä yli 30 %.

Suomessa - jopa "mamujen valtaama Helsinki" mukaanlukien mamujen määrä jää noin 4% kohdalle - ihan vain näin perspektiiviä asiaan antaakseni. Vastaavasti Ruotsin väestöstä jopa 20% on maahanmuuttajia, joka tarkoittaa että joka viides vastaantulija ei kuulu kantaväestöön.

Näiden mamujen iloiseen ja värikkääseen joukkoon kuulumme siis mekin. Usein tosin meidät rankataan "hyviksi mamuiksi", koska olemme valkoisia. Ja teemme töitä. Emme ole vaivaksi emmekä riehu kaduilla. Totta, sitä me emme tee - mutta ei moni muukaan vaikka he ovatkin astetta ruskeampia kuin me.

Rappukäytävän nimitaulussa ei ole juuri ruotsalaisia sukunimiä. Oma sukunimemme taitaa olla niitä harvoja, jotka itseasiassa ovat edes ruotsalaisia. Sukunimemme on sinänsä harhaanjohtava, että huushollissamme ei asu ketään ruotsalaista. Muksut toki saattavat vielä jonain päivänä valita kansalaisuutensa toisin. Oli miten oli, niin kantaruotsalaisia heeboja ei juurikaan pihapiirissämme pyöri. He eivät asu paremmilla asuinalueilla. He rötväävät kotonaan omassa seurassaan, ja me mamut olemme vallanneet pihat ja lähipuistot käyttöömme.

Me mamut jaamme keskenämme keksit ja termoskaffeet, kaitsemme vuorotellen toistemme lapsia ja taputamme haltioituneita pihalla temmeltävien muksujen touhuille. Meillä ei aina ole mitään yhteistä kieltä, mutta siitä huolimatta tiedämme toisistamme yhtä ja toista. Lauantain karkkipäivistä pitää huolta yläkerran mamu, joka heittelee parvekkeellemme herkkupusseja lapsille. Sama heebo anastaa kädestäni roskapussini käytävässä ja kertoo vievänsä sen puolestani roskatynnyriin. Sama kaiffari avaa aina minulle oven, kun rynkytän tuplatriplavaunuilla pitkin pieluksia. Sama tyyppi tervehtii minua, lapsiani, aviomiestäni ja koiraamme aina iloisesti. Hän on ihana ihminen. Silti joku toinen näkee hänet vain karvakätenä ja elintasopakolaisena.

Olen löytänyt itselleni äitiystävän pihalta. Minä olen kristitty - hän on muslimi. Vedonlyönnin vinkkelistä olemme erittäin riski parivaljakko, mutta todellisuudessa keskenään kikattelevat pienten lasten äidit. Me puhumme keskenämme suomea, englantia, ruotsia sekä eestiä. Eestiä tosin en ole osannut sanaakaan ennen kaveruutemme alkua, mutta sitä tuntuu ymmärtävän jopa lapsetkin.

Taloyhtiössämme asuu mustia, punaisia, oliivinruskeita, tummanruskeita, vitivalkoisia ja keltaisia perheitä. Siitä huolimatta minun lapseni ei näe heissä värejä, vaan ihmisiä. Kavereita. Ihanaa, etten ole koskaan joutunut selitellä lapselleni, miksi joku on jonkun ja toinen toisen värinen. Herra Hoo mätkähti synnärillä suoraan aasialaiseen ja Mösiöö Uu suomenruotsalaiseen syliin. Jo ensi hetkistä alkaen lapseni ovat saaneet pitää luonnollisena sitä, että meitä on kaikenlaisia hiippareita - ja meitä kaikkia tarvitaan. Meistä yksikään ei ole "sitä oikeaa rotua". Se on jo kertaalleen nähty, että sellainen ajattelu on vain tuhoontuomittu yritys.

Pystytkö todella väittää, että joka kadunkulma pursuaa mamuja kotikulmillasi, kun heitä asuu siellä erittäin vähän? Miten voit olla täysin vakuuttunut siitä, että he eivät maksa veroja tai elävät täysin sosiaaliavustusten varassa? Koetko reilun 300e kuukausitulon olevan kadehdittavan suuri verrattuna sinun tuloihisi? (=yksi pakolainen "tienaa" n. 300e, pariskunta "tienaa" n. 260e). "He käyttäytyvät huonosti" - mutta oletko omalta osaltasi antanut heille mahdollisuutta käyttäytyä hyvin? Oletko avannut kotisi ovet ja kutsunut heitä teelle? Oletko itse hymyillyt, auttanut ja opastanut, jotta he voisivat kotiutua paremmin? Mikäli vastasit kieltävästi yhteen taikka useampaan kohtaan, pyydän...

Laita silmäsi kiinni ja kuuntele maailman hätää. Silmät suljettuina et eroita hätähuutojen seasta mitä etnistä alkuperää avuntarvitsija edustaa. Tämä maailma tarvitsee sinua, tämä maailma tarvitsee humanitäärisen, uuden Sinut!

Nu är det dags!

Huomenna se alkaa.

Ei, en ole vielä pakannut sitä. Koska puolet sen sisällöstä on vielä kadoksissa. Sinne pitäisi sujauttaa kurahousut, kumisaappaat, vaihtovaatteita sekä yksi tutti sekä nutti. Ja ei, en ole vielä ehtinyt merkitä paperille työaikojani. Sen sijaan olen päntännyt sen paikan kotisivuilta ja johtajalta saaduista lapuista ruoka-, ulkoilu- ja lepoaikoja. Tekstiilitussin ostin Lindexistä muutamalla kruunulla, mutta se lienee siellä samassa hukassa kuin ne kurahousutkin.

Huomisesta alkaen liityn niiden äitien ja isien kerhoon, jotka haravoivat ja kunnostavat talkoovoimin paikkoja kondikseen. Liityn analysoimaan nenästä valuvan rään olomuotoa ja väriä: onko se juoksevaa vai tönkköä, onko se enemmän vihreään vaiko keltaiseen taittuvaa nyansseiltaan. Sillä rään värillähän on väliä!

Tulen hakemaan täi-shampoiden nimiä google-haulla, desinfioimaan orvaskeden ruvelle oksennustautitapauksen paljastuessa. Syynään rään lisäksi myös vaipan sisältöä, purujälkiä poskessa ja nimikointeja vaatteissa. Kysyn päivällispöydässä taaperoltani, että: "kenen kanssa leikit tänään?" ja muistan samalla, että vaipat taitavat olla lopussa. Teippivaipat nimittäin, koska housuvaipat ovat kovin hankalat.

Huomenna Herra Hoo aloittaa päiväkodin.

Kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen.

Kuinka monelle meistä tulisi mieleen mennä kaupassa, puistossa taikka tivolijonossa kysymään lapsilta, uskovatko he joulupukkiin? Uskallan väittää, että tämä kuuluu niiden kysymysten sarjaan, joita kysellään vain sukulaislapsilta jos niiltäkään, eikä ihan joka päivä kuitenkaan.

Mutta jos kuvitellaan, että moinen olisi todella tavallista ja yleisesti hyväksyttyä - kuinka moni saadessaan iloisen, reippaan ja aidon "joo, uskon mää!" huudahduksen lapsen suusta vain tyynen rauhallisesti ilmoittaisi tälle, ettei moista pukkelia ole olemassakaan?

Ei niin kukaan. Paitsi erittäin ilkeä ihminen. "Miksi pilata jotain niin aitoa, niin ihanaa ja vilpitöntä kuin lapsen usko joulupukkiin? Miksi romuttaa lapsen satumaailma palasiksi, miksi pilata joulun taika?" Niin, kyllä se kirpasee. Itse omieni kohdalla annan heidän uskoa tai olla uskomatta, koska he muodostavat todellisuutensa itse - ennemmin tai myöhemmin, ilman minua ja minun käsityksiäni.

No mutta joo. Muistan, miten minulle tämä asia valkeni 6-vuotiaana, erään alkusyksyn koulupäivän jälkeen. Isä ja äiti käskivät käydä istumaan keittiön pirttipöydän ääreen ja kuunnella tarkkaan: "Joulupukkia ei ole olemassakaan. Kerromme tämän sinulle, jotta sinua ei kiusata koulussa." Kiva, kiitti. Eipä paljoa vaikuttanut kiusaamiseen, mutta muistan, kuinka musertava olo minulle tuli sydämeen. Miksi minun ei annettu uskoa?

Minä uskon Jeesukseen. Uskon, ja luotan siihen, että minä tapaan Hänet - aivan kuin lapsena luotin joka joulu ovelle kolkuttavaan rumaan ja pelottavaan, mutta ah-niin-anteliaaseen harmaahapseen. Tämä tuntuu joskus olevan kovin suuri ongelma jopa niille, jotka eivät minua ollenkaan tunne. "Miksi sä uskot Jumalaan, etkö sä tajua että se on pelkkää satua? Sun uskon vuoksi ihmisiä on teloitettu vuosituhansien ajan. Miten sä voit noin fiksuna ihmisenä olla noin tyhmä?"

Minä olen lapsi, minä haluan uskoa. Vaikka vedenpitäviä todisteita minulla ei ole antaa sinulle, mutta voisiko se riittää sinulle - että ne "tosi heppoiset perusteet" piisaavat minulle? Sinä et hyödy siitä mitään, että sinä saat minut ajattelemaan toisin. Vai hyödytkö?

Se, mikä on erityisen hassua on se, että me "hemmetin hihhulit", "lapsiinsekaantujat", "jeesustelijat" - kutsuttakoon meitä rakkaita lapsia millä tahansa nimellä - me emme aio tehdä sinulle mitään pahaa. Me vain uskomme omalla tavallamme. Me emme kiellä tiedettä, eikä tiede poissulje uskoamme. Usko on nimenomaan uskoa, ei tiedettä. Joten seuraavan kerran, kun sinä tulet aivan kiertelemättä kysymään uskonelämästäni, kysy minulta: "Onko sinun hyvä olla, Mamma Muumaa?".

Tämän sain kuukausi sitten aviomieheltäni huomenlahjaksi.

Fattar du? :) Puss och kraaaaaam!

Jo nyt on festarit!

Nyt on niin, että vanhemmat on pakko laittaa ojennukseen! Itseni mukaan lukien. Onhan se nyt samperi vie vakavaa, kun löytää Iltalehdestä lööpin, että jotkut vanhemmat ovat pyrkineet vauvansa kanssa festareille! Onneksi paikan päällä on ollut terhakka järjestyksenvalvoja, joka on käännyttänyt lippunsa rannekkeisiin lunastaneet rikolliset takaisin Turkuun lähtevään junaan. Jutun luet tästä! 

Rohkenen olla pöyristynyt. Rohkenen olla täysin toista mieltä. Mielestäni musiikkifestivaalit eivät ole vain aikuisille. Ne eivät(!) ole paikka, jossa ei kuuluisi olla lapsia. Ne ovat tapahtuma, jossa jokaisen kuuluisi saada olla mukana. Minua on yritetty saada kääntämään mielipiteeni, sillä "Kyseessä on K-18 tapahtuma, haloo!". Juu, kyllä on. Mutta koskeeko se muka pientä sylivauvaa? Koskeeko se taaperoa, koskeeko se lasta, jonka vanhemmat katsovat tapahtuman olevan laadultaan, sisällöltään ja ajankohdaltaan omalle lapselle sopiva? "KYLLÄ KOSKEE, matofako." Tämä selvä. Mutta aivan kuten anniskeluravintolat, joissa on myös K-18-raja, soveltaa - olisi tässäkin tilanteessa voitu soveltaa rajoitusta ja antaa täysi-ikäisten vanhempien viedä alueelle lapsensa. Tai laivayhtiöt. Heidänkin alukselleen pääsee, vaikka ei ole vielä 23-vuotias. Riittää, että lapsella on ikärajan ylittänyt huoltaja seuranaan.

Siteeratakseni Flow-festareiden tuotantopäällikköä Emilia Mikkolaa suoraan, voin löytää syy-seuraussuhteen kohulle: "Vauvan kanssa ei voi tulla K-18-tapahtumaan. Aikaisemmissa tapauksissa on ollut kyse kansainvälisistä kävijöistä." Hänelle muistui siis mieleen aiemmilta vuosilta yksi tapaus, jolloin olisi käynyt samoin. Tässä kohtaa piileekin se koko jutun juoni: vain suomalaisilla on outo tapa erotella lapset ei-tervetulleiksi perin moneen paikkaan, tapahtumaan ja asiaan. 

Missään muualla kuin Suomessa en ole kokenut lapsiani ajoittain selkeästi ei-toivotuiksi tyypeiksi vaikka ruokakauppaan. Ei tarvitse kovinkaan paljoa rimpuilla taikka kiljahdella, niin jo on kokonainen lauma akkoja ja ukkoja ympärillä päivittelemässä moista vulgaariutta. Kovaan ääneen. Pönkittääkseen omaa tärkeyttään. "Kannatti aamulla herätä ennen kukon pieremää, että sai pahoittaa nuoren paskafatsin ja -mutsin mielen, kjäh kjäh kjäh!".

Missään muualla en ole saanut niin syövyttävän happamia katseita, kun olen juonut ravintolassa viiniä hyvän ruuan kyytipoikana, kuin ah-niin-rakkaassa-mutta-suppeakatseisessa Suomessa. Taikka komentanut kovaan ääneen lastani, jottei tämä enää heittelisi pikkukiviä kadunvarressa seisovan uudenkarhean mersun peltiä vasten - koska toistaalta lasta ei kuulu myöskään ojentaa. "Lapsi on lapsi." Juu, on on. Mutta et sä sitä kumminkaan tarkoita.

Lapselle ei saa huutaa, mutta ei sille saa kuiskiakaan. Tai kasvattaa pumpulissa. Eikä yrittää lahjoa. Kiristää. Uhkailla. Koska se on heikkoutta, pitää pystyä aina selittää. Pitkän kaavan kautta, selkeästi, mutta ei turhan vaikeilla sanankäänteillä. Pleikkariajan rajoittaminenkin on todella raadollista, jos kysytään naapurin mummulta. Sen sijaan eristäminen on sallittua.

Suomi kohisee tasa-arvosta. Mutta ei se koske lapsiperheitä. "Jos sä oot päättänyt hommata kakaroita, sun pitää pystyy luopuu jostain!" Kuten niin kuin vaikka öööö, just festareista!

En aio käsitellä kuin vain käsitettä "lapsiperhe festareilla", koska muuten tämä teksti rönsyää enemmän kuin vyöruusu reidensivussa. Eli tähän saakka tiedämme, miten suurin osa suomalaisista asian kokee: lapset eivät saa tulla festareille. Siitä huolimatta, että heidän kuuloaan varjellaan kuulokkein ja heitä ei pidetä siellä nukkumaanmenoaikaa pidempään. Välittämättä siitä, että muualla maailmassa ei ole tapana erottaa vanhempia ja lapsia toisistaan kulttuurielämyksen vuoksi. Luottamatta siihen, että lapsen vanhemmat ovat parhaimmat tuomarit asian suhteen itse. Ei. Suomi nauraa moisille moukille, jotka edes hetken kuvittelivat pääsevänsä luikahtamaan koko perheen tuumin musiikkitapahtumaan kello 17 lauantai-iltapäivänä. 

Minuapa ei naurata. Minua vee-ärsyttää. Koska en usko sekuntiakaan, että nämä vanhemmat olisivat menneet sinne, mikäli he eivät olisi itse kokeneet kykenevänsä huolehtimaan pienokaisensa mukavuudesta ja turvallisuudesta alueella. He varmasti olisivat osanneet etsiä kolon syrjemmästä osaa aluetta, jossa katsella esiintyjiä ja taaperonsa perään. Humalaiset suomalaiset eivät varmasti olisi hakemalla hakeutuneet juuri tämän perheen luokse taikka tupakoijat puhaltelemaan savuja lapsen naamalle. Vanhemmat olisivat varmasti tajunneet siirtyä aina sivummalle, etäämmälle - minne vain. He olisivat oletettavasti tanssineet lapsensa kanssa musiikin tahtiin, naureskelleet ja iloinneet. Tiedättekö miten? Siten, miten yleensä muissa kulttuureissakin on tapana.

Sen vuoksi, arvon Emilia Mikkola ja koko kanalauma siellä somen ääressä, sen vuoksi te ette ole törmänneet moiseen ilmiöön, koska se ei ole suomalaista. Se ei ole yleistä. Ei sen vuoksi, että siinä olisi mitään väärää - vaan siksi, että meille on tullut selväksi kantanne asiaan: Hyvä vanhempi ei tuo lastaan festareille. Punkt slut. Gemacht. 

Onneksi saimme eilen nauttia koko perheeni kesken mukavasta musiikkifestivaalista täällä Tukholmassa. Hassua, että meitä kummajaisvanhempia oli saapunut paikalle sankoin joukoin. Loppumainintana alleviivattakoon ettei örvelöintiä, vaaratilanteita saati tuohtuneita kanssatanhuajia tavattu koko iltana. Tapahtuman järkkärit olivat kovin iloisella tuulella - liekö musiikilla ja kauniilla kesäillalla moinen vaikutus näillä leveysasteilla?

Puss och panikkram!

On se aika vuodesta, kun on aika nostaa kytkintä...

Nyt on aika heittää blogger-sovellus kiinni. Kesä tulee olemaan täynnä äksöniä, joista varmasti tulen ammentamaan yhden jos toisenkin postauksen. Siihen saakka Tukholma hiljenee, ja kovaääninen perheemme lähtee viettämään erittäin ansaittua kesälomaansa muille maille vierahille. Jonnekin, jossa vain punkit ovat kiusanamme.

Palataan syssymmällä!

Puss Puss!

Läskileiriltä tervehdys!

Mamma on pikkasen pullukka. Yhä edelleen, vaikka koko kuluneen kevään olenkin kovasti koittanut tavoitefarkkuihini survoutua. Olen todennut pettymyksekseni, että kannan geenejä, joiden avulla läskistyy pelkästään ruokareseptejä selailemalla. Syön päivittäin proteiinipatukan kuvitellen sen olevan suklaata. Protskupatukat on oikein maukkaita, niistä ei puutu mikään muu kuin kaikki. Paitsi sokeri. Sitä niissä on kyllä törkeitä määriä, mutta jos Kustavspärin Jutta niitä kehoittaa syömään, niin plösöhän syö!

Jokaikinen kauppareissu on taistelua. Lapset kirmaa toinen itään ja toinen länteen, ja mamman läskipirulainen kuiskii korviin, että "eihän yhteen sipsipussiin hyvä dieetti kaadu!". Mamma kyllä ostaisi ilomielin pikkasen herkkuja, mutta Ukkeli viskasee kaikki sitä mukaa kärryistä pois. Hyvä se on miesten herkuista kieltäytyä, kun heillä ei ole erikseen suklaansyöntiin tarkoitettua hammasta poskessa eikä "puolukkapäiviä". Kyllä on muuten kyrsinyt puputtaa porkkanaa pierucollareissa neljä päivää joka kuukausi, kun munasarjat rääkyvät suklaata. Maraboukin kävisi heille, kuulemma.

Rahkaa, rahkaa ja rahkaa. Jos haluaa laihtua, pitää syödä rahkaa. Kun työnsin ensimmäisen lusikallisen "raakaa" rahkaa suuhuni eräänä maaliskuisena aamuna, tiesin välittömästi, että minun piti tehdä valinta: joko lusikoida yskänlääkettä syöneen lehmän maitovalmistetta hä-vyt-tö-män suuria määriä, taikka jättää leikki sikseen. Pelkkä vilaisu vaa´an näytölle riitti vakuuttamaan minut, että rahkan makuun tottuu ja leikki jatkukoon! Rahka kyllä se on yhä edelleen pahinta shittiä, mitä tiedän. Heti kananmunanvalkuaisen jälkeen. Se maistuu juuri siltä, miltä näyttääkin. Eikä niihin kumpaakaan kyllä todellakaan totu, niitä oppii vain nielaisemaan suhteellisen sukkelasti alas kurkustaan.

Lihavuuden ympärillä pyörii monta huuhaa-väitettä, joita hoetaan kuin mantraa. Usein hokija on joku sellainen ihminen, joka pystyy syömään seitsemän kertaa oman painonsa verran karkkia päivässä lihomatta. Sellainen, joka ei harrasta ollenkaan liikuntaa ja joka lähtee synnäriltä vanhoissa Leviksissään vain yksi nappi auki. "Syö kato vähemmän, mitä sä tiäksä kulutat". Ikävä tosiasia on, että syömällä liian vähän ei voi laihtua. Ainakaan pysyvästi. Vasta kun alkaa syödä kunnolla, alkaa tuloksia syntymään. Liikunnan ja ruokavalion suhde painonpudotuksessa on 20-70. Suurempi painoarvo on siis ruokavaliolla. Olen siitä huolimatta sitä mieltä, että rahka ei ole kyllä loppupeleissä ollenkaan hyväksi ihmiselle, mutta no can do. Kustavspäri käskee, mamma syö!

Toinen löpö-löpö-läpä-läpä on väittää, että imetys laihduttaa. Ja kilin kassit! Sopii piipahtaa kylään kurkkaamaan, kuinka laihanlaiseksi tässä on oikein päässytkään imetellessä. Päinvastoin. Minulla on siinäkin mielessä astetta ärsyttävämpi tämä torso, että se pitää kynsin hampain rasvoistaan kiinni imettäessä(kin). "Vauvan pitää saada riittävästi ravintoa. Yksikään rasvasolu ei lähde!" Ei auta, torsoni luulee tietävänsä asioista enemmän kuin minä itse.

Rahkan jokailtainen ja aamuinen kökiminen alkaa tuottaa pikkuhiljaa tuloksia. Seuraava kysymys kuuluukin, onko elämää enää rahkan jälkeen?

Puss och kram!

Sinun lomasi on minun arkeni - vierailuketin abc!

Törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun, joka käytiin eri puolilla maailmaa asuvien ulkosuomalaisten kesken. Lukiessani sitä en voinut välttyä nyökyttämästä päätäni saman allekirjoittavana taikka naureskelemasta vatsa väärässä kauhukokemuksille, joista onneksi suurin osa (likipitäen siis kaikki) oli aivan minulle absurdeja.

Edit. Olen koonnut tekstini käydyn keskustelun pohjalta, eli vastaisuudessakin ystävät ja rakkaat - tervetuloa kylään! :)

Kyse oli vierailijoista. Eli heistä kaikista, jotka ovat vuosien varrella ulkosuomalaisen isäntäperheen luona joko aiheuttaneet ihastusta, taikka vihastusta. Yleisesti ottaen vieraathan ovat iloinen ja odotettu piristysruiske elämään kaukana perheestä ja ystävistä, mutta pahimmillaan suoranainen kärsimys. Tästä innostuneena ajattelin antaa hieman perspektiiviä siihen, millaista on olla se "ulkomaanihme".

Kardinaalivirhe on ajatella, että ulkomailla asuvat tuttavat elävät loputonta viikonloppua. Ei. He käyvät töissä, vievät ja hakevat lapsensa koulusta, asioivat pankissa vieraalla kielellä tulkin avulla ja ajavat vasemmanpuoleista kaistaa kaikkien muiden turvallisuutta uhmaten. Kuten myös prinsessat piereskelevät niin ulkosuomalaiset elävät hektistä arkeaan. Arki on arkea Suomen ulkopuolellakin.

Tästä johtuen on toinen kardinaalivirhe olettaa, että vierailusta ei olisi mitään vaivaa. Siitä nimittäin on aina, mutta vierailut ovat yleensä puolin ja toisin voimaannuttavia. Täytyy vain muistaa, että ajoittamalla omien lomiensa puitteisiin ei mene aina yksiin isäntäperheen lomiin. Siksi viikonloppu on sopivan pituinen vierailu, jotta kaikki osapuolet kokevat asian mielekkäänä.

Läheskään aina vieraita ei kuitenkaan pysty majoittamaan kodissaan, joten kannattaa tutustua vierailukaupungin hotelli- ja kylpylätarjontaan. Se on vaivattominta kaikille, ja se mahdollistaa pidemmänkin vierailun: jokaisella perheellä on kuitenkin omat rutiininsa, jotka pyörivät päivästä toiseen. On ihanaa vieraana kokea vapaus mennä ja tulla oman aikataulunsa mukaan, ja isännille ja emännille vaivatonta, koska kestitsemisen sijaan voi vain nauttia vieraidensa seurasta.

Keskustelussa keskiöön nousi toive, lähinnä ehdoton sellainen, että vieraat vastaisivat itse ruokakustannuksistaan. Osa odottaa salmiakkia ja suklaata tuliaisina, osa taas tarjottua illallista kiitokseksi. Kuten mökkietiketin kirjoittamattomissa säännöissä, niin myös tässä pätee se, että tyhjin käsin on hieman tökeröä saapua. Isäntäperhe tarjoaa ilmaisen majoituksen ja usein kestityksen, joten vastavuoroisuuden periaate on hyvä pitää mielessä.

Matkaan ei kannata lähteä koskaan suunnitelmat avoimena, ja odottaa jännittäviä elämyksiä toisten laatimana. Voi vain ajatella, miten paljon vieraita vuodessa he majoittavat luonaan - ja mikäli jokaiselle tulee laatia nähtävyyksiä ja sirkushuveja, se koituu stressiksi. Siksi kannattaa tietää, mitä matkaltaan haluaa ja kiertää paikkoja omaan aikatauluunsa sopivasti. Eikä myöskään olettaa, että isäntäperhe jaksaa kiertää samoja nähtävyyksiä mukanasi - sillä he ovat todennäköisesti kiertäneet ne jo lukemattomia kertoja.

Vieraat ovat erittäin tervetulleita monien luokse, kunhan vain vieraat muistavat osallistua kotiaskareisiin aktiivisesti. Kokkaus, tiskaus sekä roskapussien vieminen kuuluu myös vieraille. Kannattaa miettiä, mikä itsestä tuntuisi mukavalta vastaavassa tilanteessa.

Lähtiessä kannattaa muistaa kiitoksien ja taksirahojen lisäksi osoittaa kutsu vastavierailulle. Harmia aiheuttaa yleensä vain se, että sopivaa ajankohtaa ei tahdo löytyä. Yleensä syyksi paljastuu oma mökkivuoro taikka kesäloman ajankohta. Tästä aasinsiltana pääseekin siihen, että aivan samalla tavalla ulkosuomalaiset tuttavasi ovat valmiit majoittamaan sinut vapaidensa aikana - ole myös itse valmis samaan!

Puss och kram! :)

Trevlig Valborg!

Tiiättekö mitä? Yhtä asiaa en vain mitenkään sisäistä. Nimittäin sitä, että vappuna poltetaan kokko. Ja juhannuksena puolestaan koristellaan iso tolppa risuilla ja rehuilla. Sitä kutsutaan juhannussaloksi, ja  sen ympärillä aikuiset ihmiset leikkivät Små grodorna-leikkiä (Pienet sammakot). Vappukokon, eli Maj brasan ympärillä seisoa tönötellään, ja syödään grillattuja nakkeja sämpylän sisässä, ja kuorrutetaan ketsupilla koko komistus. Lapset onkivat fiskdammista ylläreitä ja juovat vappujuomana pillimehun.

Nyt on suomalainen sekaisin. Kukaan ei tiedä simasta, munkeista saati tippaleivistä tuon taivaallista. Puhumattakaan siitä, että kukaan kulkisi ylioppilaslakki päässään. Koska molemmat lapsukaiset ovat korvatulehduksen kourissa ja toinen muksuista louskuttaa kuin koira, vietin tämän vapun hiekkalaatikolla kakkuja ja jäätelöitä vääntäen. Siinä on ollut oiva tilaisuus haastatella pihan lapsia, millaisia heliumpalloja heillä tänä vappuna on ollut. Eikä heillä ole hajuakaan, mistä minä puhun. Metsästin itse tikunpäässä tönöttävän helikopteri-pallon Herra Hoolle - ihan vain sen takia, että minun oli pakko.

Ruotsalainen vappu on aivan törkeän tylsä. Metrilakut, heliumpallot, hattaraöverit ja serpentiinit ovat liian eksoottisia juttuja. Löysin serpentiiniä vain paukkuserpentiinin muodossa, joten oli onni, että viimevuodelta oli jäänyt jotain rullanjämiä jäljelle. Simat ja munkit järjestyivät vappupöytään äitini avustuksella, onneksi hän oli juuri parahiksi täällä.

Ensimmäisenä juhannuksena mökillä ukkelini ja appiukkelini veivät minut katsomaan juhannussalon nostoa. Koko iso keppi oli täynnä kukkia ja kaikenmaailman hörpäkettä. Katselin sitä hetken, ja kysyin ihmetellen: "No koska ne tuikkaa sen oikein palamaan?".

Sen siitä sitten saa. Hyvät naurut nimittäin!

Kippis och skål! Puss!

Isä tekee tunnissa sen, minkä äiti viidessä minuutissa!

Kun se hetki (vihdoin) koittaa, että lapset urvahtavat yöunilleen kuka minnekin, ei esimerkkiperheessä ala levon ja oman ajan aika. Ei. Siellä alkaa ankara sota kello kymmenen hiljaisuutta vastaan.

Lähtötilanne näyttää katastrofaaliselta: kylpyammeessa lilluu haalea iltapuuron rippeillä höystetty kylpyvesi. Kylppärin lattia on täynnä mutaisia jalanjälkiä, riisuttuja housuvaippoja, vahingossa kumoutuneen maitotölkin kuorruttamia vaatekasoja ja kaiken kokoisia koirankarvatolleroita. Iltapalavärkit lojuvat pöydällä pilaantumassa ja pöydälle kaatunut mehukeitto tiputtelee hiljalleen itseään lattialle. Koirat kiertävät jalkojen ympärillä kuin piraijalauma, kerjäten syötävää. 

Aikaa on yleensä tunti, mutta äitiläiselle se on oikein ruhtinaallinen aika. Samalla kun kylpyvesi valuu viemäriin, suihkitaan pesuainetta ammeen, käsienpesualtaan ja pisuaarin reunoille ja pyyhitään ne puhtaaksi. Samalla, kun äiti suorittaa lyhyttä pissanpituista "levähdystä", pesukone täyttyy kukkuralleen tarkkaanlajiteltua pyykkiä, vessanseinään pinttynyt suklainen kädenjälki katoaa ja hammasharjat järjestyvät riviin hyllykköön. Tämä kaikki ei vaadi seitsemää suoritettua tasoa Mahjongissa tai naurunrähötyksiä feissarimokien äärellä. Ei tämä vaatii istahduksen, lorautuksen ja huuhtaisun. Korkeintaan vilaisun ÄiTyLeIhIn. 

Pohjaanpalaneet kattilat ja uunivuoat kuuraantuvat, likaiset astiat peseentyvät ja puhtaat löytävät tiensä kaappiin. Koirat imuroivat lattialta kaiken syötäväksi kelpaavan ja äiti kaiken kelpaamattomattoman, luuttuaa lattiat ja asettelee pöytäliinan suoraksi. Jääkaapista lentää pilaantuneet aineet roskiin ja se raikastuu sooda-sitruuna-seoksella käden käänteessä.

Kaikki ruhtinaalliset 63m2 neliötä silkkaa ahtautta alkaa asettumaan uomaansa y ö n ajaksi, räjähtääkseen samaan kuosiin heti 5 minuuttia sen jälkeen, kun ipanat ovat jalkeilla.

Kello on 21:59. Kämppä on valmis. Äitiliini löyhkää hielle ja näyttää vompatilta. Hän etsii huoneistosta isäihmisen, ja kysyy, josko tämä olisi pian valmis iltapalalle. Ei häntä löydä aivan heti, mutta lopulta kaiffari löytyy näpyttämässä WhatsAppia vaatehuoneessa. Ärsyyntynyt hallitus tivaa, onko oppositio suorittanut oman osansa kotiaskareista. Hiljaisuus on nimittäin alkanut.

"En mä ihan vielä ehtinyt viedä kaikkia puhtaita pyykkejä paikalleen."

Tästä juontaa tämänkertaisen postauksen otsikko.

(Tapauksen esimerkkiperhe haluaa pysyä anonyyminä. Kuvauksessa on käytetty kuulemma tramatisointia.)

Puss och suihkuun huss! ^_^

Kuinka kasvattaa Bebis?

On olemassa kaksi tapaa olla kasvattaja: ruotsalainen ja vähemmän ruotsalainen. Ensimmäinen työpäiväni riitti osoittamaan minun olevan tyystin eri planeetalta touhujeni kanssa. Koin suuren pedagogisen kulttuurishokin heti alkuunsa, josta kesti toeta tovin jos toisenkin. Enkä tarkoita, että olisin kokenut sen negatiivisesti. En vain ollut osannut varautua siihen, että joudun muuttamaan niin paljon minuun iskostettuja kasvatuslinjoja ja käsityksiä. Oli ammatillisen kriisin paikka: miten omaksua jotain, joka ei tule juurikaan luonnostaan?

Genuspedagogik, eli sukupuolisensitiivinen kasvatus. Tämä kuuluu osaksi Ruotsin läroplania, eli kasvatussuunnitelmaa. Tämä pitää sisällään sen, että vaihdetaan tyttöjen ja poikien roolia keskenään. Laittaessani pojalle tarkoituksella pinkin ruokalalapun vaaleansinisen sijasta, toimin pedagogisesti oikein. Minun pitää tarkoituksella tarjota pojille "tyttöjen" juttuja ja toisinpäin... Vaikka mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Miksi sukupuolirooleihin tulisi kiinnittää ylipäätään mitään huomiota? Eikö voisi vain antaa lasten kasvaa, kasvaa sitten mihin rooliin haluaakaan? No, tämä ei ole minun käsissäni. Teen vain kuten minun tuleekin, koska maassa maan tavalla - taikka maasta pois. Heh, tuli mieleen eduskuntavaalit! :D

Roolini työpaikallani on aivan erilainen, kuin Suomessa. Ei ole mitään eroa käytännön työssä, olenko lastenhoitaja, vaiko esikouluopettaja (förskollärare). Vaikka mielestäni tulisi olla, koska: A.) olemme suunnanneet opintomme joko varhaiskasvatuksellisiin taikka lastenhoidollisiin asioihin, ja B.) Miksi käydä kouluja pitempään, kun käytännössä se ei hyödytä, kuin ihan pienesti palkkapussissa? Tuntuu hassulta, että siinä missä minä pyyhin pöytiä ja vaipatan 15 lasta liukuhihnamaisesti, pedagogiikasta vähät välittävä työtoveri joutuu vasten tahtoaan pitämään laulu-, loru-, leikkipiirejä - vain, koska täytyy olla tasa-arvoinen. Vaikkakin minulla on pedagoginen vastuu ryhmän toiminnasta pääasiassa,en saa tehdä sitä, mihin olen kouluttautunut. En edelleenkään ymmärrä, miksi työntekijöiden resursseja hukataan näin, mutta tähän on vain sopeuduttava. Ja kyllä siihen sopeutuukin, shokin jälkeen. Mikään pakkohan ei täällä ole töissä olla, nimittäin. Puolensa on kaikessa.

Yhdessä asiassa suomalainen varhaiskasvatus voisi ottaa mallia ruotsalaisesta enemmän: kaikki lähtee vanhemmista. Tietysti tässäkin on mielestäni pieni kompa. Nimittäin aina se ei ole lapsen edun mukaista. Vaikka olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että eivät teinit enää tepastele ostarilla vaipoissa, niin en silti koe lapsen eduksi venyttää pytylle taikka potalle oppimista siihen, kun vanhemmat itse ilmaisevat siihen oikean hetken. Nimittäin joillekin se hetki ei tule, vaikka lapselta lähtee ensimmäinen hammaskin jo suusta.

Myönnän. Aina en jaksaisi neuvotella pienimmästäkin asiasta lapsen kanssa. Haluaisin välillä "äidin oikeudella" päättää asioista. Huomaan kuitenkin olevani aika eri linjoilla muiden pienten lasten vanhempien kanssa vaikka sisäleikkipuistossa, kun en jaksa tivata räkä poskella karjuvalta uhmaikäiseltäni, että "ymmärrän sinua, anna tunteidesi tulla, kerro tarkemmin, miksi et halua lähteä kotiin?". Sanon sen sijaan suomalaisen tiukasti, että "nyt me lähdemme kotiin, ja voimme tulla uudestaan joku toinen päivä!". Asioita täytyy selittää mielestäni lapsille kyllä, mutta tiettyyn rajaan asti. Pitää osata valita sotansa, ja miettiä, hyödyttääkö selittely, älsklingittely ja päänsilittely lasta, joka raivoaa sielunsa kyllyydestä maailman epäarvoisuutta ja vanhempien ärsyttävyyskerrointa maassa potkien. Mielestäni siinä tilanteessa toimitaan, ei neuvotella. Mutta myönnän senkin, että kadehdin tuota lapsilähtöistä tapaa - mutta en vain aina kykene siihen. Olen aikuinen, ja aikuiset saavat joskus vain päättää asioista kysymättä lapsen mielipidettä. Så är livet, kuten naapurini sanoisi.

Ruotsalaiset lapset syövät paljon parsaa ja makkaraa. Sekä kaaliraastetta, jossa on pippuria, suolaa ja etikkaa. Ja vielä kerran makkaraa! Lihapullia syödään makaronin kanssa (aijja paijja, mikä virhe!), makkaraa ja perunamuusia rieskan sisässä, pääruuaksi puolukkahilloa ja röstiperunoita taikka pannukakkua ja hilloa. Piimä kaadetaan todella murojen sekaan ja joulupöydässä napsitaan prinssinakkeja ja janssoninkiusausta. Aamupalapuuroon saa voisilmän, kanelia, sokeria ja hilloa kaikkea samaan aikaan, jos lapsi haluaa. Lapsi päättää itse, syökö ylipäätään mitään ruokailun aikana. "Syö puurosi, äläkä höpötä"-kehoitusta et ruotsalaisesta aamupalapöydästä kuule. Ehkä hyvä niin.

Jos meillä suomalaisillakin olisi ollut oma Astrid Lindgren, kenties meidän olisi helpompi omaksua asioita, ja ne kumpuaisivat meistäkin aivan luonnostaan?

Puss puss puss!

Kevät toi kevät toi... lahja-ahdistuksen!

Tiedän. Tiedän, miltä tuntuu keksiä typeriä tekosyitä. Selittää ummet ja lammet äkillisistä sairastumisista tai vierasesineestä kissasi sieraimessa, joka pitää poistattaa äkkianestesiassa. Valkoisiin valheisiin turvautuu varmasti jokainen joskus, vaikka ei edes haluaisi. Pikkuisen valheen suoltaminen on vähemmän ahdistavaa, kuin kertoa se todellinen syy: "Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa sinulle nykyhengen standardien mukaista lahjaa. Tämä kuu on ollut taloudellisesti erittäin tiukka, eikä seuraavakaan kuu vaikuta helpolta." Kumpi tuntuu helpommalta: myöntää olevansa tiukilla (joskus vuodesta toiseen), vai suikata pieni valkoinen valhe?

Ja jäädä sen sijaan kotisohvalle Kaunareiden pariin todistamaan, kun Brooke ja Ridge avioituivat vasta 20. kerran. Vilkuilla kelloa, ja miettiä, mitäköhän kaverit nyt tekevät. Ehkä niillä on tylsää, ja juhlat loppuvat pian. Niin. "Eivät ne varmaan jaksa lähteä sinne uuteen ravintolaan asti illalla, kyllä ne varmaan vaan istuvat sohvalla ja pelaavat sitä iänikuista Party Aliasta", mietin, ja truittaan uuden ketsuppikuorrutuksen makaronikekoni päälle. Tiukennetaan vähän vielä opiskelijoiden tukia, kun ei niitä korottaakaan voi. Eiks vaan?

Kesät ovat juhlien kulta-aikaa. Pitkin kevättä postiluukusta tipahtelee kutsuja häistä hautajaisiin. Kutsu ilahduttaa aina, mutta samalla mieli vetää matalaksi, koska totuus on karu: jokaiseen ei voi osallistua. Ei voi, vaikka kalenterissa olisikin koko kesän osalle merkitty vain riippumattoa ja tuulen huminaa. Yksinkertaisesti osallistuminen kaikkiin samana kesänä vetäisi pikavippikierteeseen. Usein kutsun perässä on se kaikista hankalin maininta: "ps. toivoisin lahjaksi rahaa." Miten voisin antaa lahjaksi rahaa, kun juuri sitä minulla ei ole? Näin miettii - believe or not - todella moni nuori, vanha, keski-ikäinen tai lapsi. Työtön, työssäkäyvä tai opiskelija. Kotiäiti tai koti-isä. Mummo taikka vaari. Kuka vain, ehkä sinäkin?

Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?

Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"

Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.

Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.

Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.

Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.

Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?

You name it. Kohta niitä kutsuja alkaa nimittäin tipahdella.

Puss och hej!

Kukas siellä ruudun takana on?

Hoksasin juuri, ettei minulla ole harmainta aavistustakaan siitä, kuka s i n ä olet. Mutta minullapa on sinulle salaisuus: minä näen kävijälaskuristani, että sinä olet saattanut käydä blogiani kurkkimassa - ainakin kerran! ^_^

Miksipä et sitten kertoisi minulle, miten löysit itsesi tänne? Mikä vihastuttaa tai kenties ihastuttaa? 

Jättämällä kommentin alle, et jätä minua pitämään monologia - ja myös saat arpaonnen suosiessa pääsiäisnamia postiisi! Aikaa on seuraavan postaukseni julkaisuun asti... lycka till!

Puss!

Kävikö kakkasesti?

Kukakohan neropatti on joskus päättänyt kutsua tätä aikaa äitiyslomaksi, kun heräät joka aamu klo 04-06 välillä siihen, että korvanjuuressa kiljahtaa joku pikkuheebo, että: "Mooooiiii äiti, mennään syömään palaa!"?

Ei siinä mitään. Jokainen aamu on armo uus, mutta pientä armeliaisuutta voisi osoittaa myös aamut meille uupuneille vanhemmille, jotka koemme klo 6 reikä reiän olevan vielä armottomasti aamuyön puolella. Ei kukaan(!) normaali(!) ihminen halua kekkaloida vielä siihen aikaan hereillä. 

Mikäli tämä todella on loma, aion tehdä matkanjärjestäjälle pienehkön reklamaation. Valitan kyllä tarjoiluista, tunnelmasta ja tilanpuutteesta. Ei se nimittäin riitä, että sängyssämme nukkuu yksi vauva poikittain ja toinen vähän isompi vauva kiljuu iänikuisia Fröbelin Palikoita ja viskelee pikkuautoja naamalle - ei, se ei riitä. Siellä on nimittäin kaksi koiraa kiskottelemassa, niin että melkein saa tilanahtaudesta jalkaansa veritulpan.

Tuota. Sattuipa tässä lomaillessa yksi "hauska" lomamuisto kohdalle eilispäivältä: Herra Hoo väänsi löysät tavarat vaippaansa, koska hänelle puskee vihdoin vähän (lue: kaikki loput) hampaita suuhun. Riisuessani hänen vaippansa pois, päätti hän alkaa kaivella takamustaan ja levitellä mämmiä päähänsä. Siinä kohtaa pääsi syvä huokaus.

Lomamuisto sai huipentumansa, kun pestessäni mämmipäätä puhtaaksi näen, kuinka juuri konttaamaan oppinut Pikku-Mösiöö löytää vaipan, ja alkaa kauhomaan tavaraa suuhunsa. Ja minä en ehtinyt estää!

Kyökin yhä muistellessani asiaa. Sen sijaan, että liimailisin tuota muistikuvaa loma-albumiin, päätin lapsilukuni olevan täynnä!

Tack och hej! Puss!

The Liebster Award meets Mamma!

Sain Elämästä ja vähän muustakin-Annikalta 11 kysymystä, joihin hän haluaa mamman sekä kymmenen muun tuntemattoman bloggaajan vastaavan - ja sen jälkeen osoittaa sama määrä uusia kysymyksiä muille bloggareille.

Ongelmaksi ei muodostunut kysymysten monimutkaisuus - mutta Mamma ei tunne ketään bloggareita! Mutta esitän haasteen yhdelle bloggarille - tarkkaile löytyykö nimesi postauksen lopusta... ;)

Tackar och mamma bloggar!

1. Kuka muumihahmo olisit ja miksi?

Lainatakseni Niiskuneitiä, totean: "En ole lihava, olen täyteläinen."

Pitääkö avata enempää asiaa? :B

2. Suurin haaveesi?

Mammalla on paljon pieniä haaveita, kuten voittaa Triss Lotolla rahaa (arpa) sekä asua rivitalossa, laulaa loilottaa vielä jonkun opetuksessa ja päästä eroon varaston roinavuoresta.

Suurin haaveeni - tylsästi - on se, että saan nähdä, kun lapseni kasvavat. (Ja saada matkustaa sen jälkeen paljon, heko heko!)

Niin, ja laitetaan toivomuslistalle vielä Ukkelille pitkiä pinnoja ja lähinäön heikkenemistä tulevaisuudessa! 

3. Mitä odotat elämältä?

Että siinä tapahtuu paljon. En kestä tylsyyttä.

4. Millainen olet vihaisena?

Vihainen. Riippuu silti vihan tilasta: jos joku on syönyt suklaani salaa, saatan vain mököttää. 

Mutta koska kyse oli vihaisuudesta, niin siinä tilanteessa olen verbaalisesti terävä kuin puukonisku. Äänekäs. Dramaattinen. Jopa naurettava. Oikeastaan todella naurettava.

Teinityttönä parturini päätti leikata minulle kysymättä minulta itseltäni mitään The Beatles-otsatukan. Hän kampasi puolet hiuksistani silmilleni ja nipsautti ranteenvahvuisen, tasapitkän otsiksen - mutta myös sen lisäksi leikkasi loput pääkarvani kuin Pirjo 63v. olisi toivonut ne leikattavan. 

Lähdin karjuen pois "kauneussalongista" ja suihkutin päähäni kokonaisen hiuslakkapullon verran tököttiä, ja koitin saada karvojani menemään päätä myöden ponnarille. Koska en onnistunut, istuin kaksi päivää talvipipo päässä keskellä kesän pahimpaa helleaaltoa. Lopulta kuumuus muhinoi päänahkaani pipon alla niin, että oli pakko luovuttaa ja käydä pesemässä hiukseni.

Kun hiukseni kuivuivat, näytin aivan paksuposkisen John Lennonin sekä pesukarhun risteytykseltä. En ole ikinä ollut niin vihainen, enkä oikeastaan ole edes käynyt parturissakaan sen koommin.

5. Kuinka selvität elämässä olevat haasteet?

Kohtaamalla ne ja kääntämällä ne nauruksi taikka iloksi, mutta lopulta voitoksi.

En ole marttyyrimateriaalia, vaikka usein häviänkin.

6. Pahin pelkosi?

Jäädä jumiin hissiin. Onko olemassa mitään muuta pahempaa? Itse asiassa on: että siellä hississä on samaan aikaan kanssani kasa ampiaisia! O.O

7. Miltä näytät nyt?

Suoraan sanottuna aika matamilta: kauhtunut imetyspaita ja venyvät farkkulegginssit! Sanoisinko, että epäilen olevani tiistain parasta antia juuri nyt. ^_^

8. Millainen olisi elämäsi onnellisin päivä?

Olen elänyt sen jo kahdesti. Ja se oli vaaleansininen ja ilokaasuinen.

9. Raha vai rakkaus?

Kumpaakin tuhlaamalla saavuttaa onnen.

10. Yksi asia, jota kaikki eivät tiedä sinusta?

Minun oikea etunimeni ei ole se, jolla minua on aina kutsuttu.

11. Oletko aamutorkku vai iltavirkku?

Juuri tällä hetkellä en ole kumpaakaan, koska uni ei kuulu päivärutiineihini juuri ollenkaan. Mutta mikäli muistan asiasta jotakin, niin olisin vuorokauden_ympäri-torkku.

Tästä saa haasteen itselleen... Ei kai taas!

Kysymykset sinulle:

1.) Mitä näet edessäsi nyt?

2.) Ota kirjahyllystäsi ensimmäinen ja viimeinen kirja. Yhdistä ensimmäisen kirjan ensimmäinen ja viimeisen kirjan viimeinen lause - mitä tunteita lause sinussa herättää?

3.) Kolme asiaa, jotka löytyvät aina jääkaapistasi?

4.) Koiran vai kissan karvoja ennemmin vaatteissa?

5.) Kuvaile kasvatustasi kahdella adjektiivilla?

6.) Blogiurasi kohokohta?

7.) Missä olet viiden vuoden kuluttua?

8.) Mitä kaipaat eniten Suomesta?

9.) Viimeisin hankintasi vaatekaupasta?

10.) Kerro hassuin tapasi.

11.) Lempi vuodenaikasi?

Kom på besök hos mig - Tule kylään!

"Tukholmassa on vaikeinta koko maailmassa saada asuntoa", kertoo maantietoa toisena aineenaan opiskeleva kämppikseni. Hyvin useasti meiltä tiedustellaan, aiommeko vuokrata suurempaa asuntoa taikka ostaa peräti oman lähitulevaisuudessa. Emme. Koska se on ihan yhtä todennäköistä kuin voittaa isosti lotossa. Ja minulla ei ole arpaonnea. Olin jossakin ison kiven alla mutustamassa nallekarkkejakin, kun jaettiin ulkoista loistokkuutta halukkaille.

Asumme siis kaksiossa. Emme kärsi tilanpuutteesta muulloin, kuin majoittaessamme yökyläläisiä. Silloin on mahdotonta, että kaikki saisivat levollisen yöunen taikka tilaisuuden pieraista peiton alla. Se on muuten kuvottavaa kaivautua sellaisen peiton uumeniin nukkumaan, jonka kuitujen välissä vaeltelee flatus.

Tässä on olohuoneemme. Se toimii myös meidän vanhempien makuusoppena, vierashuoneena sekä atk-pisteenä.

Se on a h d a s, mutta se toimii. Yleensä tässä tilassa on vielä puolet lastenhuoneen sisällöstä rivastettu pitkin parkettia, joten koiruleilla on välillä haasteellista löytää sitä "omaa soppeaan" tuolta ahtaudesta.

Lahjoitimme lapsille omaan yksityiskäyttöön huushollimme ainoan makuuhuoneen. Kuvittelimme yöuniemme laadun (ja keston) parantuvan ja pidentyvät siten, vaan eipä se ihan vielä sillä ollutkaan selvä.

Ennen kaikki tuo kuvassa näkyvä ja näkymätön sälä oli osa olohuoneemme "sisustusta", että kyllä tämä lienee harmonisempi vaihtoehto näin - yöunista viis!

Keittiö on kodin sydän. Pöh, ei ole! Se on kodin viihdekeskus: pojat tönöttävät pöydän päädyssä katsomassa TiipiTaapeja koneelta, ajavat pikkuautoilla, askartelevat ja uittavat joko käsiään taikka niitä pikkuautoja koirien vesikipossa. Mamma vihaa ruoanlaittoa, käsintiskausta sekä pinttyneiden puurotahrojen kuuraamista sienellä irti tapetista - vaan sellaista tuolla ahtaassa sopessa joutuu mamma puuhaamaan!

Kuvassa näette 28 vuotta vanhan astianpesukoneemme laitteistoa. Kone ei käy sähköllä, vaan suklaalla sekä kahvilla. Kumihanskat kädessä...

Ja tässä "tasoja", joilla valmistaa ruokaa nelihenkiselle perheelle...

Onni on siellä, missä perhe on. Oli se sitten ahdas taikka tilava paikka. Tervetuloa toistekin kylään!

Puss!

Mitä eroa on suomalaisella pullukalla zumbatunnilla ja ruotsalaisella pullukalla samaisella tunnilla?

Tää on helppo! Niillä on sellainen ero, että siinä missä suomalainen venyttelee t-paidan helmaa peitellen itseään, ruotsalainen seisoo ryhdikkäänä rivissä, kantaen itsensä ylpeästi ja vakuuttavasti. Kiloista huolimatta. Sen lisäksi he tekevät rohkeasti mukana, siinä kun suomalainen tarkkailee silmä kovana liikesarjoja, ennen kuin toistaa. "Asiat pitää osata, ennen kuin tekee!", tuumaa suomalainen pöröjölli.

Olin vemputtamassa lihaisia luitani juuri Zumba-tunnilla. Olen kolmisen kertaa seisoskellut suhteellisen taka-alalla tunnin alussa ja varovasti koittanut päästää sisäistä vetkunketkua irti. Olenhan sentään intohimoinen reggaetonin kuuntelija ja osaan mielestäni vetää aika vakuuttavasti lattareita - mutta joko yksin eteisen peilin edessä tai jurrimurrina yökerhon lattialla. Nykyisin vähemmän jurrissa, koska paikallisessa "bilemestassa" on tosi ahdasta ja kanssatanssijat sen verran tuiterissa, että eivät ehti (toivottavasti) minun lanneletkutusta tollottaa.

Innostuin ja päästin itseni irti, ja yhtäkkiä kuulen zumba-ohjaajan visertävän minulle  eturiviin, että "kom och dansa med mig!". Hän pyysi minua, m i n u a kanssaan tanssimaan kaikkien eteen. "Ei herrajje, en mene", ajattelin vain. Enkä mennyt. Koska ehkä en muistaisi kaikkia askeleita taikka pikkuhousut rullautuisivat ikävästi alas ja niitä pitäisi nostella ja ja... eihän pullukat tanssi lavalla? 

Mutta kyllä ne tanssii. Ruotsalaiset pullukat tanssii. Ruotsalaiset ovat kannustavia, positiivisia (jopa liiallisuuteen asti) ja ajattelevat pääsääntöisesti vai hyvää - kaikista. He eivät naureskele muille, vaikka olisi kuinka konstikas ilmestys taikka joku mokaa. He vetävät hymyn huulilleen, kun joku kaivaa kameran esille. Itse möngerrän vaivaantuneena kameran linssin edessä, ja siinä kiemurrellessa esittelen itseäni aina ei_niin_imartelevassa_kuvakulmassa.

Ensi kerralla minä menen. Ja tanssin. Tack och adjö, sisäinen pöröjölliyteni vaan! ^_^

Puss puss!