Voiko lapsen aikana juoda muuta kuin vettä?

Mammamaailma levererar. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että on olemassa vain yksi ja ainoa oikea mielipide siitä, onko alkoholin nauttiminen lasten aikana (=lasten ollessa fyysisesti samoissa tiloissa) suotavaa. Tarvitseeko minun erikseen sanoa, että "oikea" vastaus asiaan on ehdoton, ponnekas EI? Mutta koska olen vastarannankiisken pikkuserkku, minullapas on asiasta eriävä mielipide.

Lapsen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta huolehtiminen on uskomattoman monimuotoinen kokonaisuus. Se ei ole vain jokapäiväistä selviytymistaistelua karjuvan uhmaikäisen kanssa päiväkodin, kaupan ja kodin välillä. Se ei ole vain myrkyllisten viinirypäleiden boikotoimista taikka välitöntä puuttumista lasten riitoihin. Vanhemmuus on - ja nyt puhuu keittiöpsykologimme suoraan Ruotsin Tukholmasta - esimerkkinä olemista. Se ei ole täydellistä esimerkillisyyttä sekä suoriutumista kaikesta vaan sen on esimerkkiyttä. Siinä on vissi ero.

Se, miten me vanhemmat kohtelemme puolisoamme lapsiemme nähden on se tapa, jolla lapsemme tulevaisuudessa kohtelevat omia puolisoitaan. Lapsi puhuttelee tuntemattomia ihmisiä kunnioittavasti ja kauniisti, kun on saanut nähdä sellaisen mallin ympäristöstään. Jos me olemme ostaneet terveellistä  ruokaa, suurella todennäköisyydellä lapsemmekin osaa valmistaa terveellistä ruokaa. Jos lapselta ei ole kielletty totaalisesti herkuttelua, uskoisin suhteen herkkuihin muodostuvan hyvin terveeksi - ei kieltäväksi, ei suosivaksi, vaan kohtuulliseksi. Kohtuushan on tavoiteltavaa kaikessa, eikö?

Olemmeko yksimielisiä sen asian suhteen, että hyvät käytöstavat tarttuvat esimerkin kautta? Uskon vakaasti, että näyttämällä esimerkkiä ruuhkabussissa lapseni tulevat myös luovuttamaan istumapaikkansa vanhuksille ja raskaanaoleville. He tervehtivät, kiittävät ruoasta ja auttavat, jos huomaavat jonkun olevan pinteessä. "Äiti, tolla lapsella on jokin hätänä. Auta sitä!", vaatii kolmivuotiaani leikkipuistossa. Ei hän osaisi huomata toisen hätää, jos hän ei olisi saanut siitä esimerkkiä. 

Alkoholi. Se on sellainen aine, jonka kohtuukäyttöä on mielestäni erittäin tarpeellista opettaa. Luin juuri artikkelin, jossa kerrottiin suomalaisten naisten väkivaltarikosten lisääntyneen, päihtyneinä. Vastaavasti miesten humalainen väkivaltaisuus on ollut laskusuhdanteinen. Artikkelin mukaan suomalaisuuteen on aina kuulunut väkevästi osaksi kossupullo, riita ja pahimmillaan tarttuminen keittiöveitseen. Jos miettii, että Suomessa on tarvittu kansanliikkeitä raittiusaatteita ajamaan ja kieltolakikin on jouduttu asettamaan viinanpirusta irtipääsemiseen, on hyvä tunnistaa tosiseikat: alkoholia on opittava käyttämään niin, ettei se ryöstäydy käsistä. Mutta missä? Viinaleirilläkö?

Tämä tekstini ei pureudu alkoholismiin eikä perheisiin, joissa lapsien joulut ovat viinanhuuruiset. Sellaisissa perheissä ei ole olemassakaan alkoholin kohtuukäyttöä, hyvää ja tervettä suhtautumista alkoholiin eikä näin ollen tämä tekstini ole osoitettu sellaisiin oloihin. Mutta jos mietimme nyt perhettä, jossa ei ole ongelmia alkoholin käytön suhteen - niin nyt se vastarantainen mielipiteeni pulpsahtaa pihalle suustani:

Mielestäni lapsien ei ole epäsopivaa istua ravintolassa sellaisessa pöydässä, jossa nautitaan lasillinen viiniä taikka olut. Mielestäni savuton, meluton ja rauhallinen nurkka kesäterassilla on täysin sopiva paikka lapsien nauttia isot jäätelöannokset, ja vanhempien jakaa yhteinen lonkero kunnes on taas aika jatkaa iltakävelyä. Lauantain illallinen pihveineen päivineen on oikein hyvä hetki kaataa lapsille lasillinen mehua taikka limukkaa, ja äidille ja isille lasillinen aikuisten mehua. Osoittaa, että viini voi maistua hyvältä ihanan pihvin kyljessä, ja että sitä juomalla lasillisen ei tapahdu kenellekään mitään pahaa. 

Minä en juo viinaa, se on pahaa. Mutta en minä juo viiniäkään, vaan nautin sitä lasillisen silloin tällöin. Minä voin juoda lasillisen viiniä, vaikka imettäisin. Vaikka lapseni olisivat hereillä ja vaikka he olisivat kanssani samassa ruokapöydässä. Äiti ei humallu koskaan lapsiensa aikana, koska humalahakuinen juominen ei taas mielestäni ole tervettä alkoholikäyttäytymistä lapsien aikana. Koskaan ei ole tilannetta, ettenkö voisi hypätä auton rattiin ja ajaa korvatulehdukseen herännyttä lastani päivystykseen alkoholinkäyttöni vuoksi. Äiti ei sössötä epäselviä lauseita, ei horjahtele pyykkitelineiden päälle eikä rupea sättimään isää menneistä ja tulleista vääryyksistä.

Örveltäminen ei ole esimerkkinä oloa. Paitsi varoittavana esimerkkinä.

Myös hänelle alkoholi on ihan ookoo.

Joten, seuraavan kerran kun ajattelit moralisoida alkoholia lastensa aikana juovaa vanhempaa - mieti, mitä minä juuri sanoin. Onko totaalikieltämisellä koskaan ollut mitään hyvää seurausta? Eikö se herätä enemmän uteliaisuutta ja rajojen kokeilua? Terve maalaisjärki kertoo sen, mikä on sopivaa, eikö vain?

Nyt tais rasahtaa muuten mammalla rusinat.

Nyt naamataulussa nytkyttää! Ei ole väliä, onko kyse suomalaisesta vanhastapiiasta vaiko ruotsalaisesta peräkammarin pojasta, mutta kummankin surrealistiset lastenkasvatussutkautukset saavat multa pian silmät pulpahtamaan kuopistaan pihalle.

Hyperventiloin tilanteen nyt tähän, okej?

Me käymme sunnuntaisin kirkossa (häpeäkseni tunnustan, ettemme todellakaan aina). Kirkkohan on paikka, jonne kaikki saavat tulla. Jopa villit pojanviikarit. Mutta joskus sinne kirkkoonkin saattaa eksyä se kaikkitietävä nasaaliäänikänttyrä, joka ei kestä pienintäkään äännähdystä. Omasta suustaan kyllä - pastorinkin puheen päälle - mutta ei lapsen, koska lasta kritisoimalla saa niille onnettomille nykyajan vanhemmille luun kurkkuun. Lapsethan ei tajua mitään, joten raikuvalla äänellä niin että varmasti kuurokin kuulee: "Kyllä mun mielestä lapset kuuluisi jättää kotiin. Nykyvanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan ollenkaan, ennen vanhaan lapset istuivat hiljaa paikoillaan. Ei mitään tapoja, ihme koheltajia. Sori nyt vaan, mutta tämä on totuus." Ja joo, mahdutaan me vielä samaan kirkkosaliin vaikka mä otan tässä kierroksia...mä annan ihan kohta anteeksi.

Ensinnäkin: Ei kannata tulla kommentoimaan bloggaavan naisen lapsukaisia. Päätyy pahimmassa tapauksessa vielä seuraavaan blogipostaukseen. Kuten nyt. Ja toisekseen: vasta kun on saanut pari tikkiä tuheroon, niin saa erivapauden arvostella toisten vanhemmuutta ja pershetelmiä julkisesti! (Okei, oli siinä muitakin perheitä, joita samat "kritiikit" koski, mutta todennäköisesti vain mulla veti tunteisiin!)

Mamman murutko ne siinä on sievästi leikkineet?

Kyllä siellä kirkossa kuuluukin olla hiljaa, mutta ei ehkä silloin, kun lapset ilosta kiljuen kirmaavat lastenkirkkoon. Ja ovat poissa silmistä ja korvien ulottumattomissa ainakin seuraavat pari tuntia. Saattaapi olla, että sitä mussuttaja maatuskaa saattoi harmittaa oma tahdittomuutensa jälkikäteen - aivan kuten varmasti minuakin tuheroista ja kirkoista samassa lauseyhteydessä puhuminen. Mutta pannaan peeämässän piikkiin.

Joo. Kiukkuinen vanhapiika vei minulta niin mehut, että en enää muista, mitä sanottavaa mulla siitä peräkammarinpojasta oli... Mutta eiköhän se nyt tullut selväksi, että kannattaa jatkossa kirjoittaa mielipiteistään vaikka kirja. Mä ostan sen sitten, jos tarvitsen parin satunnaisen kasvatustieteen kesäkurssin käyneen kitinöitä avukseni.

Nyt ei tuu pusuja eikä haleja kuulkaas. Nyt on kuppi nurin. Mutta kuitenkin: Hauska "nähdä" sinua taas. Mitäpä kuuluu?

Sydämelläni on asiaa.

Siitä ei ole aikaa kuin kaksi kuukautta.

Minulla oli ollut pitkään räkäinen ja vetämätön olo, mutta koska minulla ei ollut kuumetta, tein töitä ja huhkin kotona entiseen malliin. Eräänä iltana puin lapset ulos ja lähdin reippailemaan vaunujen kanssa läheiselle pallokentälle. Rinnassa tuntui oudolta. En silti välittänyt tuntemuksestani juurikaan, koska ajattelin senkin kuuluvan osaksi tautia. Kunnes mielen sopukoista kaivautui kuva sormeaan heristelevästä äidistäni, jolla on heti alkuunsa heittää aivokalvontulehdukset, sydänlihastulehdukset ja keuhkokuumeet diagnoosiksi oireeseen kuin oireeseen.

Päätin kilauttaa päivystykseen ja kysyä, jos minun kannattaisi lähteä näytille. Hoitaja luurin toisessa päässä käski ottamaan särkylääkettä ja jäämään kotiin, koska olin yhä edelleen kuumeeton. Minä päätin läväyttää pienen valheen: olin "sairastanut" joskus, öööö en muista koska mutta joskus, niin kuumeettoman keuhkokuumeen. Äitini lakkasi heti heristelemästä sormeaan pääni sisällä ja alkoi sen sijaan nyökytellä tyytyväisenä päätään.

Lähdin lääkäriin laitettuani ensiksi muksut nukkumaan ja siistittyäni hieman päivän sotkuja. Kenkiä jalkaan repiessä suustani putkahti ulos ajatus: "Pitäiskö mun ukkeli pakata jotain mukaan, jos mä joudun jäämään sinne?". Naurettava ajatus. Fiatin kyytiin (onkohan meidän auto Fiat vai Fordi?) ja menoksi.

Makasin aamu kolmeen sohvalla odottaen omaa vuoroani. Työvuoroni alkaisi parin tunnin päästä ja aattelin postata kuvan sairaalan seinäkellosta facebookkiin, jotta ei tarvitsisi selitellä tummia silmänalusia kollegoille. Sitten vihdoin kuulin nimeäni huudettavan - tai oikeastaan jonkin nimeni muunnelman, koska sitähän ei kukaan ruotsalainen osaa lausua. Onneksi sukunimeni on nykyään ruotsalainen, joten siitä tiesin aikani tutkimushuoneessa koittaneen!

"Tuota. Sullahan on sydänvika." 

Ehei, nyt lääkärisetä selittää potaskaa. Mulla ei ole sydänvikaa, kenen tiedostoja se selailee, hä? 

"Ei kyllä ole, mutta onkohan mulla sydänlihastulehdus?". 

Lääkäri poistuu huoneesta ja on poissa ikuisuudelta tuntuneen ajan. Sen sijaan hoitaja saapuu huoneeseen ja käskee minun käydä pitkäkseni sängylle. "Kuolenko mä?", kysyin hoitajalta. "Kuule, jos sä oot elänyt tähänkin päivään asti sydänvikaisena - et sä nyt siihen kuole." Nappasin puhelimen taskusta ja kilautin ukkelille, että ei kannataisi odotella aamupuurolle.

Mä kuolisin ja halusin vain kertoa, että rakastaisin tätä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Ja mielessäni toivoin hänen voivan olla sänkyni vieressä raapimassa partansa kanssa suuni ympärysihon ihottumalle.

Seuraavaksi ovelle ilmestyi kaksi muuta lääkäriä ja kaikki ultrailivat sydäntäni todella tarkkaavaisesti. Aloin soimata itseäni ja miettiä, olinko syönyt itselleni sydänvian? Olinko tehnyt röökinkatkuisina teinivuosina sydämeeni reiän kaikilla kiskomillani körsseillä - ja että miten mä tämän asian nyt äidilleni kertoisin, ettei tällä itsellään pettäisi sydän?

Sen sijaan päätin soittaa anopille ja kertoa, että siellä se ukkeli nyt olisi yksin kahden lapsen kanssa, ilman autoa ja koirakin pitäisi ulkoiluttaa - että jos he voisivat mennä tarvittaessa iltalaivaan ja auttaa perhettäni selviämään. Koska minä kuolisin.

Jouduin keskeyttämään puheluni. Minut vietiin varjoainekuvauksiin ja pissin vielä tikkuunkin, etten vain olisi raskaana. Ja sitten kaikki meni kirjaimellisesti sanottuna aivan putkeen!

Kaksi päivää myöhemmin makaan sydäntautiosastolla. Tehdäänkö minulle avosydänleikkaus nyt vai myöhemmin? Sydämessäni on vuoto ja aortan tyvi on turvonnut. Siitä ei parane ilman leikkausta. Koskaan. Ilokseni saan kuulla, minut päästetään kotiin odottamaan, että sydänvikani alkaa oireilla jotenkin. Sitten kun oireet ilmaantuvat, minut läväytetään pöydälle, vedetään rintalastani auki, murretaan luut, kaivetaan sydän esiin, vaihdetaan läppä ja laitetaan aortan tyveen jokin juttuhommeli ja lyödään sydän takaisin koloonsa. Ja sitten toivotaan, että se alkaa pomppoilla uudelleen.

Nyt tänään, kaksi kuukautta asioita pohdittuani haluan kertoa sinulle, joka tämän tekstini ääreen olet syystä taikka toisesta päätynyt, yhden asian. Sellaisen asian, jonka osaa ymmärtää vasta sitten, kun joutuu ihan todellisuuden kautta kohtaamaan oman kuolevaisuutensa ja sen, kuinka heikko ja ohut elämän ylläpitävä lanka on. Näiden kahden kuukauden aikana olen ymmärtänyt oman aikani koittavan - mutta nähnyt myös kuoleman kohdanneen lähimmäisiäni. Olen vieraillut eräässä sairaalassa katsomassa erittäin huonokuntoista tuttavaani, ja pidellyt tämän sairauden uuvuttamaa kättä kädessäni.

Olen joka ilta laittanut omat silmäni kiinni rukoillen, että ne aukeavat aamulla. Ettei tämä päivä olisi viimeinen, jonka saisin perheeni kanssa viettää. Unelmoiden vielä terveestä sydämestä ja lapsenlapsista.

Haluan ravistella sinut hereille. Jätä se sotku siihen, ja riennä rakkaittesi luo. Älä koskaan jätä sopimatta riitoja, älä koskaan hyvästele ketään toivottaen tälle turvallista matkaa sinne, missä pippuripensaat kukoistaa ja uima-altaan veden lämpötila on kiuhuvaa. Ne saattavat jäädä viimeisiksi sanoiksesi. Minä elän. Minä en kuollut. Enkä minä kuole, ennen kuin aikani on tullut.

Rajoita vähän.

Ajoittain olen miettinyt, miksi kieltämisessä ja rajoittamisessa on hyvin usein vain kaksi ääripäätä: joko täydellinen nollatoleranssi taikka sitten niiden täydellinen puute. Jotkut osaavat luovia siellä nollan ja miinus sadan välissä hyvin uskottavasti, toiset taas kurvittelevat ojan kautta takaisin ajokaistalle.

Mietin miksi rajoitukset oikeastaan on asetettu: perheen hyvinvoinnin turvaksi vai siksi, että voisin jollakin hassulla tavalla kokea onnistuneeni vanhemmuudessa olemalla rajoittava - mutta kenties aivan väärissä asioissa. Kiellän videopelit, mutta annan lapseni lyödä kerhossa toisia siihen puuttumatta. Lapseni toteaa kylässä, että tarjottu ruoka on oksettavaa - enkä toru tätä moisesta käytöksestä. Mutta kiellän jälkiruokapannarin.

Miksi me siis vedämme rajoja ja asetamme sääntöjä? Miten minä valikoin ne? Opetaakseni hyvää ja normien mukaista käytöstä, vai ohjatakseni toisen ihmisen tahtoa? Ollakseni rakastava, sääntöjä ja kurin omaava vanhempi vai keskittyäkseni kiillottamaan ulkosivua ja kääntämään huomion puuttuvista perustuksista?

Onko syytä kieltää lasta ottamasta enää kolmatta lautasellista, jos hän syö terveellistä ja monipuolista kotiruokaa? Syömmehän me itsekin, kunnes olemme kylläisiä. Miksi lapsi ei itse osaisi säädöstellä tarvitsemaansa ruoan määrää? Saako ruoasta nauttia - vai pitääkö sitä ajatella vain välttämättömänä pahana, jonka pitää olla mahdollisimman rasvatonta, mausteetonta ja pelkistettyä päätyäksemme lautaselle?

Miten opettaa lapsi kieltäytymään tarjotuista karkeista? Tätä miettii osa siksi, että vieraalta aikuiselta ei tule ottaa vastaan mitään, eikä omaa osoitettaan saa kertoa tuntemattomalle. Osa puolestaan siksi, että lapsi ei saa syödä makeisia. Karkit ovat "hyi myrkkyä", mutta näkkärin päälle kuuluu sipaista sentin paksuinen siivu levitettä.

Ovatko herkkupäivät suorassa yhteydessä väestön liikalihavuuteen? Onko päiväkodissa tarjottu synttärimakeinen osasyyllinen lapsen ylipainoon? Miksi syöttää lapselle toistuvasti vain epäterveellisiä välipaloja ja juottaa janoon mehuja, kun vesi ei vaurioita kiillettä ja altista kariekselle? Onko lapsen mustien hampaiden syynä sittenkin elämäntavat eikä suvun heikko hammasluun laatu?

"Ei hyvänen aika, anoppi osti Miljalle Cirafin keltasen yöpuvun vaikka se tietää, että mä en käytä markettivaatteita enkä ainakaan mitään värikkäitä!" Niin, onko lapsen vai vanhemman edun mukaista säätää vaatelakeja väriin taikka merkkiin pohjaten? Onko lapsen etu pukeutua vain neutraalin värisiin, printittömiin vaatteisiin joka aamu niistä kinastellen ja krokotiilinkyyneliä vuodattaen - vai pukeutua halutessaan neonvärisiin, Lidlin metallilaareista kalastettuihin "viimeisin_disney_villitys-vaatteisiin?

Jos minä rakastan värejä ja haluaisin kovasti pukeutua kirkkaan vihreään, tuntuisiko minusta mukavalta pukeutua päivittäin valkoiseen? Vaikka sen tekisin, olisiko minun toiveeni toissijainen aamuäreän jättiläisen periaatepäätöksen rinnalla?

Mitä jos nukkumaanmeno viivästyisi tänään tunnilla, kaataisiko se kaikki tutut ja turvalliset rutiinit? Onko sääntö "seitsemältä pedissä ja puol kasilta valot pois" lapsen hoivan ja huolenpidon kannalta parempi, kuin antaa tämän osallistua kaverisynttäreille, joiden alku ajoittuu iltapuuhien aikaan? Onko parempi pysyä päivittäin kellonlyömälleen toistuvissa ja joustamattomissa aikatauluissa, koska rutiinit luovat turvan... Vai antaa elämän itsessään olla iloa tuottava turva?

Arvostaako jälkikasvumme aikuisina lapsuutensa sääntöjä? Jos oman sukupolveni tyypit muistelevat lämmöllä kello viiden lämmintä päivällistä yhdessä perheen kanssa, sekä hieman natsahtavia kotiintuloaikoja - niin mitä muistelevat 2030 vuoden varhaisaikuiset?

Miettikäämme sitä.

Ps. Lapsen aivot tarvitsevat värejä kehittyäkseen. Uskallan väittää, että kirkkaanpunaiset villasukat ovat parempi kuin valkoiset. Katseletko itse mieluummin värikkäitä vai värittömiä akvaariokaloja?

"Onko sulla tarpeeksi rahaa hankkia lapsia?"

Itse olin sitä mieltä joskus, että vasta täytettyäni kolmekymmentä olisin valmis hankkimaan lapsen. Ajattelin vakavissani, että asuisin ensiksi Espanjassa juoden aamukahvini aina aurinkoisella terassilla ja lukisin vielä yhden korkeakoulututkinnon lisää. Olin ajatellut, että lasten ylläpitämiseen menee niin paljon euroja, että parempi hankkia ne vasta sitten, kun eläkesäästötilit ja sijoitukset olisivat tuottaneet riittävän pääoman.

Olin saanut jostakin kuvitelman, että ollakseen hyvä äiti, pitää pystyä aina ostamaan kaikista kalleinta ja hienointa mitä rahalla saa. Uskoin jo tiineytyneitä tuttaviani, että lapsen on hyvä syntyä todella vakaisiin oloihin. Tällaisilla vakailla oloilla tarkoitettiin pankin omistamaa asuntoa lähiössä, mielellään keskellä tuulista peltoaukiota ja yli 2500e nettotuloja kuukaudessa. Pullistelin silmiäni ja päätin keskittyä roikkumaan hihnassa rimpuilevan koiranrötkäleeni perässä, jolta ei tarvinnut vaihdella vaippoja kuin kaksi kertaa vuodessa. Sikäli mikäli tämä ei ollut itse syönyt niitä jo valmiiksi.

En ehtinyt kovin kauaa asua Tukholmassa, kun tein rikkinäisiä raskaustestejä aika hitosti monta. Ne kaikki näyttivät kahta viivaa, ja yksi jopa äänteli ja vilkkui, että "gravid". Ja rahaa meillä oli tasan sen verran, että tilipäivisin rahat käväisivät ja poistuivat tililtä yhtä nopeasti - enkä ollut juuri huomannut kumpaakaan tilannetta. Googlasin pikahaulla, mitä maksavat käytetyt Emmaljungat ja totesin, että nyt tarttee pikkasen tehdä hintavertailuja.

Oikeasti homma on niin, että homma on oikeaa - kun se on oikeaa. Ei ole olemassakaan mitään täydellistä aikaa tulla raskaaksi, ostaa kissanpentua taikka vaihtaa työpaikkaa. Jos sitä täydellistä ajankohtaa jää kello kädessä odottelemaan, voi havahtua asioiden todellisuuteen vasta sitten, kun kaikki on liian myöhäistä. Mitä tarkoitan? Sitä, että vaikka kaikki ei ole täydellistä, lapsen myötä siitä tulee. Työpaikkaa vaihtamalla palkka ehkä pienenee, mutta stressi vähenee. Kissanpennun paijailu laskee verenpainetta, eikä lääkitystä tarvitse lisätä. Mikään ei ole yhtä täydellinen luomus, kuin uunituore vauva. Mukana maailmaanputkahtamisensa kanssa hän nappaa kohdusta kaiken, mitä tarvitsee - ja lopun ylimääräisen saavat muut hankkia pikkutellen tarpeen ilmestyessä.

Itse imetin ja imetän yhä, ja säästin selvää rahaa. Kestovaippatouhuihin minusta ei yksinkertaisesti ollut, joten kulutin rahat liberoihin tuttelin sijaan. Sutkutin pari kuukautta lahjoituksena saaduilla vaunuilla ja ostin uudet, kun rahaa jäi tarpeeksi säästöön. Saimme paljon vaatetta ja tavaraa, kolusimme nettikirppiksiä ja raahasimme julkisilla hoitopöydän, kun halvalla sai. Kaikkeen tarpeelliseen on aina löytynyt rahaa, vaikka ei kuukauden keskivaiheilla aina siihen uskonutkaan. Siksipä mietinkin: Miksi lapsi ei voisi vain tulla, kun on tullakseen? 

Säästeliäisyys ei ole sama asia kuin kitsastelu. Itse olen (häpeäkseni myönnän) vaunufanaatikko ja lastenvaatehullu, eivätkä niistä kumpikaan ole halpa harrastus. Periaatteeni "lapsilleni vain parasta" on oikeastaan pitänyt liki 100%, vaikka sijoitettu pääoma ei ole ollut huima. Onnellisuutta ei vaan voi mitenkään mitata rahassa, eikä vain rahalla voisi saada hienoa ja hyvää. Itse olen jopa koukussa fyndaamiseen. Fyndaaminen on sitä, että löydät pilkkahinnalla jotain, jonka tiedät olevan laadukasta ja hyvää - ja kotoutat asian välittömästi. Ulospäin opiskelijaperhelux-boximme ei näytä siltä, että meiltä mitään puuttuisi. Ja tottahan se onkin: ei minulta mitään puutu. Onhan minulla oma perhe - joka on enemmän kuin kaikki maailman kultakolikot yhteensä.

Lapsi on muutakin kuin kotikutoisia sosepurkkeja ja kestovaippoja. Lapsi on nimittäin juuri se, joka sinun elämästäsi rikkaan tekee. Siksi ei kannata laskea säästötilipennosia ja jahkailla sopivaa hetkeä - jos sinä olet valmis, on lapsesikin!

Puss! Och Gott Nytt År 2016!