Kuinka kasvattaa Bebis?

On olemassa kaksi tapaa olla kasvattaja: ruotsalainen ja vähemmän ruotsalainen. Ensimmäinen työpäiväni riitti osoittamaan minun olevan tyystin eri planeetalta touhujeni kanssa. Koin suuren pedagogisen kulttuurishokin heti alkuunsa, josta kesti toeta tovin jos toisenkin. Enkä tarkoita, että olisin kokenut sen negatiivisesti. En vain ollut osannut varautua siihen, että joudun muuttamaan niin paljon minuun iskostettuja kasvatuslinjoja ja käsityksiä. Oli ammatillisen kriisin paikka: miten omaksua jotain, joka ei tule juurikaan luonnostaan?

Genuspedagogik, eli sukupuolisensitiivinen kasvatus. Tämä kuuluu osaksi Ruotsin läroplania, eli kasvatussuunnitelmaa. Tämä pitää sisällään sen, että vaihdetaan tyttöjen ja poikien roolia keskenään. Laittaessani pojalle tarkoituksella pinkin ruokalalapun vaaleansinisen sijasta, toimin pedagogisesti oikein. Minun pitää tarkoituksella tarjota pojille "tyttöjen" juttuja ja toisinpäin... Vaikka mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Miksi sukupuolirooleihin tulisi kiinnittää ylipäätään mitään huomiota? Eikö voisi vain antaa lasten kasvaa, kasvaa sitten mihin rooliin haluaakaan? No, tämä ei ole minun käsissäni. Teen vain kuten minun tuleekin, koska maassa maan tavalla - taikka maasta pois. Heh, tuli mieleen eduskuntavaalit! :D

Roolini työpaikallani on aivan erilainen, kuin Suomessa. Ei ole mitään eroa käytännön työssä, olenko lastenhoitaja, vaiko esikouluopettaja (förskollärare). Vaikka mielestäni tulisi olla, koska: A.) olemme suunnanneet opintomme joko varhaiskasvatuksellisiin taikka lastenhoidollisiin asioihin, ja B.) Miksi käydä kouluja pitempään, kun käytännössä se ei hyödytä, kuin ihan pienesti palkkapussissa? Tuntuu hassulta, että siinä missä minä pyyhin pöytiä ja vaipatan 15 lasta liukuhihnamaisesti, pedagogiikasta vähät välittävä työtoveri joutuu vasten tahtoaan pitämään laulu-, loru-, leikkipiirejä - vain, koska täytyy olla tasa-arvoinen. Vaikkakin minulla on pedagoginen vastuu ryhmän toiminnasta pääasiassa,en saa tehdä sitä, mihin olen kouluttautunut. En edelleenkään ymmärrä, miksi työntekijöiden resursseja hukataan näin, mutta tähän on vain sopeuduttava. Ja kyllä siihen sopeutuukin, shokin jälkeen. Mikään pakkohan ei täällä ole töissä olla, nimittäin. Puolensa on kaikessa.

Yhdessä asiassa suomalainen varhaiskasvatus voisi ottaa mallia ruotsalaisesta enemmän: kaikki lähtee vanhemmista. Tietysti tässäkin on mielestäni pieni kompa. Nimittäin aina se ei ole lapsen edun mukaista. Vaikka olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että eivät teinit enää tepastele ostarilla vaipoissa, niin en silti koe lapsen eduksi venyttää pytylle taikka potalle oppimista siihen, kun vanhemmat itse ilmaisevat siihen oikean hetken. Nimittäin joillekin se hetki ei tule, vaikka lapselta lähtee ensimmäinen hammaskin jo suusta.

Myönnän. Aina en jaksaisi neuvotella pienimmästäkin asiasta lapsen kanssa. Haluaisin välillä "äidin oikeudella" päättää asioista. Huomaan kuitenkin olevani aika eri linjoilla muiden pienten lasten vanhempien kanssa vaikka sisäleikkipuistossa, kun en jaksa tivata räkä poskella karjuvalta uhmaikäiseltäni, että "ymmärrän sinua, anna tunteidesi tulla, kerro tarkemmin, miksi et halua lähteä kotiin?". Sanon sen sijaan suomalaisen tiukasti, että "nyt me lähdemme kotiin, ja voimme tulla uudestaan joku toinen päivä!". Asioita täytyy selittää mielestäni lapsille kyllä, mutta tiettyyn rajaan asti. Pitää osata valita sotansa, ja miettiä, hyödyttääkö selittely, älsklingittely ja päänsilittely lasta, joka raivoaa sielunsa kyllyydestä maailman epäarvoisuutta ja vanhempien ärsyttävyyskerrointa maassa potkien. Mielestäni siinä tilanteessa toimitaan, ei neuvotella. Mutta myönnän senkin, että kadehdin tuota lapsilähtöistä tapaa - mutta en vain aina kykene siihen. Olen aikuinen, ja aikuiset saavat joskus vain päättää asioista kysymättä lapsen mielipidettä. Så är livet, kuten naapurini sanoisi.

Ruotsalaiset lapset syövät paljon parsaa ja makkaraa. Sekä kaaliraastetta, jossa on pippuria, suolaa ja etikkaa. Ja vielä kerran makkaraa! Lihapullia syödään makaronin kanssa (aijja paijja, mikä virhe!), makkaraa ja perunamuusia rieskan sisässä, pääruuaksi puolukkahilloa ja röstiperunoita taikka pannukakkua ja hilloa. Piimä kaadetaan todella murojen sekaan ja joulupöydässä napsitaan prinssinakkeja ja janssoninkiusausta. Aamupalapuuroon saa voisilmän, kanelia, sokeria ja hilloa kaikkea samaan aikaan, jos lapsi haluaa. Lapsi päättää itse, syökö ylipäätään mitään ruokailun aikana. "Syö puurosi, äläkä höpötä"-kehoitusta et ruotsalaisesta aamupalapöydästä kuule. Ehkä hyvä niin.

Jos meillä suomalaisillakin olisi ollut oma Astrid Lindgren, kenties meidän olisi helpompi omaksua asioita, ja ne kumpuaisivat meistäkin aivan luonnostaan?

Puss puss puss!