Lukijat

lauantai 31. lokakuuta 2015

Onko lemmikistä luopuminen ratkaisu tilanteeseen?

Rakastan eläimiä. Paitsi kissoja, koska olen saanut jostakin päähäni, että niihin ei voi luottaa. Vaikka en koe rakastavani katteja, olen silti aina valmis tarjoamaan kodin lopetusuhan alla oleville raasuille. On kaikkien onni, että kissoille on järjestynyt lopulta jokin muu loppuelämän koti kuin meidän kotimme. Olisihan se nyt aika kiusallista kulkea kokovartalokumipuvussa aamusta iltaan hyökkäyksen pelossa, ja siivota kissan käymälää happinaamari päässään.

Siskoni toi joskus kaksi kattiaan luokseni viikoksi hoitoon, ja voin kertoa, että ei paljoa naurattanut korjailla säilykesardiinien hajuisia lörtsyjä sieltä ja täältä. Eikä naurattanut hiippailla kumisaappaissa yöllä vessaan, ettei ne vintiöt päässeet raapimaan varpaitani. Mutta tokihan minä hoidan eläintä kuin eläintä, koska lopulta sydämeni ei voi vastustaa. 

Olen yhdessä asiassa täysin mustavalkoinen. En välttämättä koskaan sanoisi sitä kenellekään suoraan, enkä muista koskaan sanoneenikaan - mutta ajattelen niin. En voi ymmärtää, minkä vuoksi rakkaat lemmikkimme saavat niin helposti lähtöpassit toisaalle, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa? Se olisi todella helppo ratkaisu, kyllä minä sen ihan omakohtaisesti tiedän. Ei ole helppoa kammeta itseään ylös ennen kukonpieremää ja lähteä ulkoiluttamaan koiraansa rankkasateeseen. Ei ole helppoa ajoittaa vauvan päiväunia ja koiran pissihätää samaan kohtaan, mutta loppupeleissä: elämähän on jatkuvaa kompromissien tekemistä.

Kun saimme esikoisemme, moni tuttava ja tuntematon komensi ensitilassa luopumaan koiristamme. Nehän olisivat mustasukkaisia ja sopivan tilanteen tullen valmiit raatelemaan lapsemme, tukehduttamaan hänet istumalla tämän kasvojen päälle tai ainakin puraisemaan varpaat irti, kun olisin keskittynyt ripustamaan pyykkiä. Koirat kärsisivät ja lopulta järsisivät itsensä stressin vuoksi kaljuiksi. "Heidän (=koirien) olisi parempi jossain eläkeläiskodissa, usko pois." En ollut kuuna kuunvalkeana kuullut mitään yhtä absurdia, loukkaavaa ja ahdistavaa.

On päivänselvää, että lemmikkimme reagoivat vauvaan. Totuttelu puolin ja toisin vaatii aikansa ja vaivansa, mutta suurin merkitys on omalla asenteellamme. Jos me järkeistäisimme asiaa kylliksi ja emme antaisi väsymykselle, läheisten mielipiteille ja uupumukselle periksi - moni rakas lemmikki saisi jäädä sinne missä tämän on parasta olla: omaan kotiinsa.

Aivan ensiksi kannattaa ottaa järki käteen: sinä et mitenkään voisi jakaa huomiota, hellyyttä ja aikaasi tasan lapsen ja lemmikin kesken. Sehän olisi aivan epäluonnollista! Tietysti lemmikille suotu "laatuaika", eli lenkit, rapsutukset, huomio ja aika puolittuu tai aluksi vähenee vain minimiin. Se on luonnollista, ja lemmikkisi ymmärtää sen. Hänen vaistonsa tietävät, että perheeseen on tullut jokin uusi ja ihmeellinen aarre, joka on tullut hänen yläpuolelleen - ja että hänen tulee hyväksyä asemansa laumassa.

Ensimmäiset viikot, kenties jopa kuukaudet ovat ne kriittisimmät. Niiden aikana silti arki yhdessä lapsen ja lemmikin kanssa selkiytyy ja kaikki oppivat odottamaan omaa vuoroaan: lapsi selviää isän hoidossa kun viet kissan rokotukselle tai käyt kilpikonnan kanssa kylvyssä. Vastaavasti koirasi jaksaa pidättää pissiään vielä 5 minuuttia, kun sinun on imetettävä taikka kuivitettava vauvasi. Kukaan ei tilanteesta kärsi - päinvastoin: sinä näytät esimerkkiä lapsellesi (jonka tämä ymmärtää myöhemmin), miten ollaan vastuullisia lemmikinomistajia elämäntilanteesta riippumatta ja vastaavasti osoitat rakkaalle lemmikillesi, että tämä on osa perhettä. Että tästä ei tulla luopumaan, koska perheeseen on syntynyt vauva.

Ajatukset luopumisesta ja uuden kodin etsimisestä ovat inhimillisiä. Se on yksi vaihtoehto, mutta miksi se on kovin usein (valitettavasti) se ainoa vaihtoehto, jota edes kokeillaan? Voisiko isovanhemmat ottaa ulkoilutusvastuuta koirasta muutamana iltana taikka voisiko he kyläillessään tuoda mukanaan ruokasäkin tälle, jotta sinun ei tarvitsisi raahata 15 kg kuivamuonasäkkiä julkisilla kotiin? Voisitteko tehdä selkeän työnjaon terraarion siivouksen ja vauvanhoidon suhteen, kunnes tilanne normalisoituisi? Voisitteko kokeilla vielä hetken kestää, koska tilanne rauhoittuu kyllä jossakin kohtaa?

En. En vain hyväksy sitä, että lemmikkipalstat pursuavat myynti-ilmoituksia "muuttuneiden perhetilanteiden" vuoksi. Ymmärrän, että sairauden kohdatessa toimintakyky rajoittuu ja alenee, mutta uskomatonta mutta totta: niin ymmärtää lemmikkisikin. Lapsiperheen arki ei ole mustavalkoista, mutta selviäminen on vain siitä kiinni, miten asian haluaa ajatella. Lemmikin omistaminen on sitoutumisesta ja tahdontilasta kiinni - lähes kaikissa tilanteissa.

Minä tiedän mistä puhun. Kirjoitin tämän, koska luopuminen on käynyt jopa minunkin mielessäni joinain epätoivoisina hetkinä. Siitä huolimatta, minä päätin perheeni kanssa selvitä vauvavuoden lisäksi myös lemmikkikoomasta. Niin selviät sinäkin, ystäväni.

Puss!


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Siivousaddiktin päiväkirja

Kun muutin aikoinani (eli ihan muutama vuosi sitten!) omaan ensiasuntooni, se alkoi. Sairaalloinen siivoaminen. Se nimettiin pakkoneuroosiksi, jota hyvin epäonnistuneesti kykenin hoitamaan. Minun oli aivan pakko, aiiiiiiivan pakko pestä tiskit kahdesti ja imuroitava koko asunto, jos jalanpohjaan tarttui yksikin pieni rohja lattialta. Oli pakko vaihtaa lakanat kolmesti viikossa ja kyllä! Minä todellakin aloin hyperventiloimaan, jos joku haroi hiuksiaan ja tiputteli karvojaan ympäriinsä. Näin, kuinka ne leijuivat sohvan koristetyynyille ja odotin vain hetkeä kyetä nyppäistä ne irti. Jos luonani kävi vieraita, siivosin ennen ja jälkeen vierailun monta tuntia. Vessan desinfioin katonrajasta lattiakaakeleihin joka ikinen päivä. Mikäli löysin tiskipöydältä yhdenkin leivänmurusen oli pakko tehdä suursiivous. Pullo yleispesuainetta kului valehtelematta viikossa hyvin sukkelasti.

Neuroottinen mikä neuroottinen. Imuroin kolmessa vuodessa ainakin seitsemän imuria hajalle. Kaikki onneksi menivät takuuseen, mutta kyllä siinä hieman poskipäitä punoitti viedä muutaman kuukauden vanhaa imuriaan jälleen huoltoon, koska tämä oli jo ihan ylirasittunut. Niin kuin minäkin. Jos siivosin päivittäin vähintään tunnin jo valmiiksi steriiliä asuntoani, niin kuinkakohan paljon se tekee hukkaansiivottuja vuosia tunteja yhteensä?

Ensiksi tuli koira. Tilanteessa ei tapahtunut minkään sortin muutosta, siivosin hymyssä suin jokaisen kuivapipanan murusen, kuraisen tassunjäljen sekä venyvän ja vanuvan kuolasuiron, jonka löysin. Kertaa tsiljoona. Hankalaa oli rentoutua, kun rentoutuakseen oli ollut pakko siivota höyrypäänä monta tuntia. Hyvin vähäksi jäi aika siivoamisen ulkopuolella. Sitten tuli toinen koira. Tilanteessa ei mitään muutosta.

Lopulta tuli lapsi. Opin sietämään sotkua ja levahtaneita kuraruikulivaippoja huushollissani, mutta iltaisin äiti pisti vipinäksi: pyykkikone, kuivausrumpu ja kirppikseltä raahattu puolhuolimaton pöytämallin tiskari veti siivousvirsiään aina hiljaisuuteen saakka. Imuri suhisi ja vauva tuhisi sitterissä kun äiti veti tukka liiskana, jottei vauvan velourvaatteisiin tarttuisi pölypalleroita taikka koirankarvaa. Neuvolan odotushuoneessa oli tosi noloa nyppiä koirankarvoja irti Hoon vaatteista, koska kuvittelin toisten äitien ajattelevan meillä olevan kakkaista. Noup. Lattioilta olisi voinut vaikka syödä, voin luvata.

Sitten niitä lapsia olikin yhtäkkiä kaksi ja koiriakin kaksi. Asunto muuttui pienemmäksi ja elämä hektisemmäksi. Tässä kohtaa ei vielä tapahtunut mitään erityistä: kun lapset nukkuivat, minä huitelin pyykkituvassa joka ilta mankeloimassa lakanoita taikka hinkutin keittiössä 80-luvulla kaapistoihin pinttyneitä kastikkeen jämiä irti. Ukkeli kyllä on monesti huomauttellut, että jospa se eukko rauhoittuisi ja kävisi lepäämään, mutta vastaus on ollut kutakuinkin vakio: "Joo joo, ihan kohta. Mä otan vaan enää tän tästä. Ja sit tän!"

Tajusin olevani jokin aika sitten älypuhelinkoukussa. Siivouskierteessä olen tiennyt olevani vuositolkulla, mutta onneksi ainoa kärsijä olen ollut minä itse ja Helga. En tiedä, mistä moinen sanonta tulee - mutta Helga on ollut kyllä toimelias akka! Mutta nyt. Nyt olen pakottanut itseni sietämään sotkua ja eritoten pölyä. Vippasen sukalla näkkärinmuruset räsymaton alle ja kävelytän imuria vain tosi pikaisesti. päivittäin. Hoksasin huomaamattani, että ketään ei kiinnosta miltä luonani näyttää. Meillä ei edes kukaan koskaan käy kylässä. Ja ennen kaikkea: lapseni eivät todennäköisesti muistele aikuisena siivoa tai siivottomuutta kotonaan - vaan sitä, että äidillä ei ollut aina aikaa leikkiä ja touhuta heidän kanssaan.

Jokainen siivoukseen uhrattu päikkäriaika on lapsiltani pois. He tarvitsevat levänneen ja pitkäpinnaisen äidin. Heidän kuuluu saada lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita päälleen, mutta onko sillä sitten väliä tarjoileeko Jalostajan hernaria suoraan purkista vai liotteleeko kuivia herneenkänttyröitä yön yli kattilassa? Ei se haittaa, vaikka menisi päiväkotiin ryppyisen paidan kanssa jos voi kertoa, mitä kaikkea jännää äidin kanssa viikonloppuna tuli tehtyä.

Minä tajusin lopettaa tuhlaamasta. (Kaikkea muuta, paitsi rahaa.)

Puss puss!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Hyi Halloween!

Lokakuu lähenee loppuaan ja pian raotellaan ovea vihaisille kurpitsoille sekä verta valuville arpinaamoille. Halloween on täällä. On aika juhlia vanhaa kelttiläistä samhai-juhlaa, jota on vietetty sadonkorjuun sekä uuden vuoden juhlana. Nimittäin Halloweenin juhlintahan pohjautuu täysin tuohon pakanalliseen juhlaan.

Mitä ihmeen pakanajuhlaa, mamma? No. Keltit uskoivat, että heidän sekä yliluonnollisen väliltä katosi kaikki rajat samalla kun luonto kuihtui ja sato oli korjattu talteen, ja näin ollen henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Sen vuoksi samhainin aikana poltettiin kokkotulia, koska niiden uskottiin suojelevan henkien hyökkäyksiä vastaan. (Lähde: Wikipedia)

Jeesus-lapset, virsikirjat ja isoäidin Raamatut lentävät posliinienkelien kanssa kaaressa vaihtolavalle ja nykyvanhempi vaatii täysin uskonnotonta varhaiskasvatusta. Isät ja äidit vaativat, että kaikista kristillisistä juhlista, tavoista ja arvoista tulisi mielellään luopua, ja tilalle toivotaan avointa sivistävää tapakasvatusta, jossa ei ole ollenkaan uskonnollista aspektia. Lapsille saa kertoa heidän polveutuneen apinoista ja valistaa että Mohammed ei syö sianlihaa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - mutta oppilaille ei tule kertoa joulun, loppiaisen, kiirastorstain eikä pitkänperjantain juhlinnan syytä. "Lapsen pitää itse saada valita!", kuuluu manifesti.

Samat totaali-uskonnottomuudesta manifestoivat vanhemmat raahaavat kotiin pahvilaatikkokaupalla tekoverta ja vampyyrinaamareita, ja vetävät kilareita kun heidän lapsukaisten iltapäivätoiminnassa ei vietetä halloweeniä yhtään mitenkään. "Lapset pettyvät todella kovasti nyt!". Miksi pettyisivät, eihän teidän perheessä vietetä mitään uskonnollisia juhlia - vai oletteko te liittyneet johonkin kekriläiseen pakanauskontoon?

Oli miten oli, niin on todella kornia vaatia, että joulu ja muut kristilliset juhlat tulisivat vähemmän näkyviksi samalla, kun radio-ohjattavia autoja myyvän kaupan ovella vastaan möyrii kuollut zombie, jonka silmät syöksevät tulta ja suusta tupruaa savua. En tiedä mitä ihmeen heikkohermoisia kakaroita meillä kasvaa, mutta kyllä he pelästyivät. Mielestäni joulupukin naama lahjapaperissa ei kyllä ole ihan yhtä pelottavaa, vai?

Joskus kiireessä sitä tulee kurvattua lelukauppaan ilman, että vilkaisee kalenteriinsa. Suosittelen jättämään herkemmän sorttisimmat naperonsa kotiin. Lelukauppa ei ole lapsen paikka! Jos kuitenkin sinne erehdytte, älkää olko moksiskaan kaikista suu auki möllöttävistä manaaja-naamareista, jotka parveilevat sinne ja tänne. Ne murisevat ja kikattavat ja saattavat jopa napata kivat, somat pirunsarvet päähänsä. Ne on niitä halloweenia juhlivia kekriläislapsukaisia ne.

Herra Hoo katseli hetken näkymää ja totesi edessään näkyvästä luurangosta, että: "Äiti. Toi täti on varmaan kuollut." Juu, kyllä se aika kuolleelta tosiaan äidinkin silmiin näytti. Päätimme siis poistua lelukaupasta ja olla piipahtamatta hetkeen kyseisessä paikassa. Siitä huolimatta, että aikaa tapahtuneesta on jo muutamia viikkoja - Herra Hoo iloisesti huutaa BR:n kyltin nähdessään aina: "Tuossa on tuo Hyi olkoon-kauppa, äiti. Kato, toi on ihan tooooooosi Hyi olkoon!"

Ei mulla muuta. Puss!






torstai 15. lokakuuta 2015

Laita se puhelin pois.

Kyllä. Olen useasti käynyt nukkumaan aviomieheni viereen ja plärännyt älypuhelintani, kunnes olen urvahtanut näytön valon hohteeseen. Olen lappanut pastaa ja tomaattisoossia suuhuni ruokapöydässä naureskellen samalla feissarimokille - muun perheen syödessä kanssani. Olen istunut lattialla "leikkimässä" lasteni kanssa pläräten Traderaa. Tämä tapahtui vaivihkaa, ei yhtäkkiä. Tilanne oli ajautunut kriisiin: en edes ymmärtänyt ongelmani suuruutta.

Herra Hoo sanoi minulle kerran, että "laita äiti se puhelin pois". Se riitti ravistelemaan minut hereille. Kun mieheni pyysi minua keskittymään häneen välillä, tajusin, että tämä ei ole enää vain minun ongelmani. Tästä oli tullut jo ongelma toisillekin. Ja sille oli tehtävä jotakin!

Isäinpäivä lähestyy, ja olemme luonnollisesti aloittaneet siihen liittyvät touhuilut. Eteeni tuli iltapäivällä paperipinoja järjestäessä erään oppilaan tietokoneella kirjoittama lappu, jonka tämä oli isälleen kirjoittanut: "Det är roligt när du hemtar mig froon skolan men är inte roligt för du pratar på tele fån men jag bryr mig inte." Vapaasti suomennettuna siinä luki: " On kivaa kun haet minua koulusta, mutta ei ole kivaa kun puhut puhelimessa samalla - mutta minä en välitä siitä."

Pysäyttävää? Todellakin. Mikä siis on pienen lapsen vilpitön toive nähdessään vanhempansa pitkän päivän jälkeen? Se, että heillä ei olisi puhelinta kädessä taikka korvalla. Päiväkodissa ja koulussa työtä tekevänä toivoisin voivani vaihtaa päivän kuulumiset vanhemman kanssa, joka ei samalla hölötä uusimpia juoruja hands free-piuhaan taikka kohauttaisi olkiaan kesken tärkeän asian, ja vastaisi puhelimeen. Minä toivon sitä. Lapsi toivoo sitä: vanhemman jakamatonta huomiota.

Harrastin äitiyslomalla paljon nettikirppiksiä. Tavaroiden kaupusteluun kuluu uskomattoman paljon aikaa, samoin jokaisen tavaran kuntokuvakseen, kuvaamiseen, pesemiseen ja postittamiseen. Yhtälailla aikaa saa uppoamaan nettikirppiksiltä ostamiseen: jatkuvasti pitää olla valmiuksissa näpyttämään "aavee, yyvee, jono ja ostan pyydetyllä". Jos et päivystä jatkuvasti, kaikki herkut jäävät saamatta. Puhelinta on pakko kytätä. Se aika on ohi. Minä lopetin.

Pahinta ei ole silti edes se, että puhuu taikka näpyttelee jatkuvasti luuriaan lapsien läheisyydessä. Kaikista pahimmalta tuntuu nähdä vanhempia vaunulenkillä taaperonsa kanssa niin, että he kuuntelevat musiikkia kuulokkeilla. Sen sijaan, että he kertoisivat että tuossapa on hieno kuorma-auto. Taikka että vain vihreillä saa mennä suojatien yli. Tai kysyä, kenen kanssa lapsi tänään leikki päiväkodissa ja että oliko ruoka maittavaa? Oikeastaan, mitä hyvää se jatkuva näpyttely nyt kenellekään tekisi? Nappikuulokkeet pysyvät päässä, kun lapataan sosetta kauppakeskuksen kahvilassa bebiksen suuhun. Ne pysyvät päässä, kun lapsi kiukkuaa ja vaatisi rauhoittavia sanoja.

En jaksa kaupitella rättejä ja lumppuja lasteni kustannuksella. Mini Rodinin suosikkikuosit eivät lohduta minua silloin, kun lapseni ovat muuttaneet pois luotani. En saa elää loputtomiin pikkulapsiaikaa, sen aika on nyt ja tässä. Kun taputtelen hiekkakakkuja, en näpyttele luuriani. En välttämättä ota puhelinta ollenkaan mukaan, kun ulkoilemme. Lapset eivät joudu taistella enää huomiostani. Kun istun heidän huoneensa lattialla, en enää "leiki". Vaan l e i k i n. Järjestelen pikkuautoja värisävyittäin parkkihalliin ja soitan marakassia Dr Bombayn tahtiin. Ja me voimme kaikki paremmin.

Kun käy töissä aika perheen kanssa jää arkisin kovin lyhyeksi. En ole töihinpaluuni jälkeen enää nähnyt järkeä olla naimisissa puhelimeni kanssa ja rakastaa sitä kuvainnollisesti perhettäni enempää. Haluan ilomielin olla jatkossakin ihan uuvatti ja olla tietämättä, mitä (pahaa) maailmassa tapahtuu. Haluan ennemmin osata Itse Ilkimyksen kaikki repliikit ulkoa. Mieluummin minä olen lapsilleni ja miehelleni tässä ja nyt.

Oletko sinäkin?



perjantai 2. lokakuuta 2015

Mamma Muumaa fyller 1år!

Ja må hon leva,
Ja må hon leva,
Ja må hon leva uti hundrade år!

Javisst ska hon leva,
Javisst ska hon leva,
Javisst ska hon leva uti hundrade år!

Hurra! Hurra! Hurra!

Kiitos kaikille blogini lukijoille kuluneesta vuodesta! Jaksaisitteko minua vielä vaikka toisenkin vuoden? ;)