Koiranomistajille pieni muistutus!

Tukholman talvi on leuto. Täällä saattaa olla tällä viikolla (kuten onkin) reilusti lunta maassa, mutta ensi viikolla maassa ei komeile kuin hangesta esiinpilkottavia kakkakikkareita. Ei ole kerta tai toinen, kun olen kaivellut littanaksi laastiksi klitsaantuneita kasoja vaununrenkaiden urista taikka pessyt talvihaalareita puhtaaksi sontatahroista.

Tässä avautuu koiranomistajan vastuusta ja velvollisuuksista nyt äiti, eläinrakas koiranomistaja sekä käytöstapoja peräänkuuluttava kerrostalolähiön asukas. Nyt on aika nostaa pää pois sieltä omasta takamuksesta ja aika alkaa ajatella myös muita, jotka tuolla ulkona liikkuvat. Siellä et ulkoile vain sinä ja sinun koirasi. Sinun koirasi jätökset ärsyttävät minua ihan yhtä paljon, kuin jonkun toisenkin koiran läjät varpaissani, vaatteissani sekä lapseni käsissä - ja näin ollen suussa. 

Koira ei ole mikään somiste, ekonjatke saati helppohoitoinen lemmikki. Koira vaatii sitoutuvaa ja toiset huomioonottavaa ajatusmaailmaa, käytöstä sekä toimintatapoja. Koiralla on oltava asianmukaiset ulkoilutamineet: panta, valjaat, hihna sekä mahdollisesti turkinlaadusta riippuen suojavaate - sekä kakkapusseja roikkumassa joko hihnaan solmittuna taikka niille vartavasten myytävissä pussukoissa. Pussit maksavat euron taikka pari, mutta mikäli hinta tuntuu järkyttävältä - voi hyötykäyttää uudelleen kauppojen hedelmäpussit, ostospussit tai vaikka tyhjät leipäpussit. Sullo nyt joka tapauksessa niitä pusseja taskut täyteen, niin niitä sitten on!

Erittäin moni koiranulkoiluttaja pälyilee vihellellen toisaalle, kun oma piski vääntää ripulijöötiä leikkikentälle, naapurin pihalle, laivan käytävälle taikka keskelle asfaltoitua kävelytietä. Usko nyt: se, että et kerää sitä läjää pois pikkuvuffesi jäljiltä,rekisteröityy aivan varmasti jonkun muistiin. Ja se joku viskaisee tavaomaisen lenkkipolkusi varteen lihapullia. Ja niiden lihapullien sisällä ei ole halloumjuustotäytettä. Niissä on rotanmyrkkyä. Rotanmyrkky tappaa aika saletisti pienet koirat, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä myös isommankin!

Tiesitkö, että moni koira joutuu taistella hengestään, koska on syönyt rotanmyrkkyä? Tiesit varmasti myös, että se johtuu siitä, että joku päävikainen koiriinkyllästynyt henkilö on saanut tarpeekseen niistä lemuavista lörtsyistä kenkiensä pohjassa. Mutta tiesitkö sen, että jokainen rotanmyrkystä johtuva kuolema on myös osaltasi sinun oman laiskuutesi syytä? Mieti sitä.

Vanhemmuus on tahtotila!

Raskausaikana neuvolan odotusaulassa tuli selailtua into piukeena vauvalehtiä ja syötettyä pään yläpuolella leijalevaan vaaleansiniseen hattaraan paljon kiiltokuvamaisia odotuksia, ajatuksia sekä toiveita pikkuvauva-arjesta. Vauva tarvitsi ehdottomasti 400kr arvoisen virkatun pöllösoittorasian, koska hormonini määräsivät niin. Lähtisin heti ulos, kun vauva vaan nukkuisi yönsä yhden syötön taktiikalla, eli varmasti aika pian. En todennäköisesti imettäisi, koska en varmastikaan pystyisi. Lähtisimme ulkomaille kaksi ukkelin kanssa, ja jättäisimme vauvan isovanhemmille, jos hän olisi koliikkilapsi. Vauva ei muuttaisi parisuhdettamme juuri suuntaan eikä toiseen, koska jos vauvalle antaa tuttia ja velliä, se nukkuu 20h/vuorokaudessa. Vauva-aika olisi harmonista, seesteistä ja kiireetöntä. Ihan kuin niissä selailemissani lehdissäkin!

Kun puoli vuotta synnytyksestä oli kulunut, tein uudelleen positiivisen raskaustestin. Mösiöö oli lähtenyt haikaran matkaan! Vauva-arki ei ollut mitään hattaraa, se oli rankkaa - mutta aivan järkyttävän ihanaa. Lähdin odotusaikaan realistisin mielikuvin sekä ajatuksin. Me selviäisimme. Selviäsimme aivan yhtä hyvin, kuin esikoisemmekin kanssa. Ei ollut syytä vaipua ahdistukseen: tosiasiat oli vain hyväksyttävä. Niin paljon kuin vauva-aika ottaakin, niin se antaa aivan yhtä paljon! Priorisointi on taitolaji, jota harjoittelen itsekin.

Vietän paljon aikaa kotona hoitaen vauvaamme, taaperoamme sekä koiriamme, yksin. Ukkeli on opiskelija ja opinnot ovat vasta puolivälissä, joten hän lähtee aamulla aikaisin ja saapuu myöhään illalla kotiin. Mutta juuri siksi, että hän opiskelee, meillä on paljon lomia, pitkiä viikonloppuja, yhteisiä vapaapäiviä keskellä viikkoa - kaikkea sitä, mitä tarvitsemmekin, jotta pärjäämme kahden alle kaksivuotiaan kanssa kaksin. Sairastan itse reumasairautta, joka kommer och går miten sattuu. Välillä on päiviä, etten pysty napittamaan paitaa ja välillä päiviä, jolloin pystyn siirtämään vaikka vuoren! Huonompina päivinä hän jää kotiin auttamaan. Tämä on uskomattoman suuri voimavara!

Koska olemme valinneet asua kaukana perheistämme ja ystävistämme, meille ei ole tuttua viettää parisuhdeaikaa kaksin taikka nukkua väsymystämme pois, kun isovanhemmat tulevat pistäytymään iltapäiväkahvilla. Kukaan ei ota lapsiamme ja vie heitä puistoon odottamatta, pyytämättä. Me emme pääse lääkäriin saati hammaslääkäriin yksin. Jälkitarkastuksessakin heitin vaunukopan päälle peitteen, jotta luolaan kyettiin kurkkimaan ilman, että bebikseni traumatisoitui. Lyhyesti sanottuna: meillä ei ole tukiverkostoa. Sitä on kauhisteltu neuvolassa, puistossa, kaupassa, synnärillä... Mutta aivan turhaan. Meillä on jotain, mitä ei ihan kaikilla vanhemmilla tunnu olevan. Nimittäin tahtoa!

On varmasti sanomattakin selvää, että mekin olemme välillä väsyneitä. Me riitelemme, tiuskimme ja räyskimme toisillemme, koska välillä kaipaisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, sekä sitä tärkeää parisuhdeaikaa. Mutta olemme hyväksyneet tilanteen, ja päättäneet parhaamme mukaan tehdä arjesta mukavaa koko perheen voimin. Teemme paljon asioita yhdessä, koska olemme kekseliäitä, kokeilevaisia sekä hieman hörähtäneitä kumpikin! :) Me hoidamme parisuhdettamme samalla, kun hoidamme lapsiamme. Silloin harvoin kun vain voimme, karkaamme ottamaan tunnin pari yhteistä aikaa elokuvan taikka keilauksen merkeissä. Pari kertaa vuodessa on riittänyt meille.

Jokainen kestää vauva-arkea, mutta toiset hyvin - toiset huonommin. Itku, kitinä, uhmakohtaukset, sinkoilevat lusikat ja palikoilla viskominen kiristelee jokaista, toisia enemmän - toisia vähemmän. Sellaista lapsiperhettä ei ole olemassakaan, jossa ei vanhemmat olisi välillä todella väsyneitä ja valmiita muuttamaan Espanjaan jättämättä puhelinnumeroaan. On olemassa perheitä, joissa on vain toinen vanhempi. Arki täytyy pyörittää pääsääntöisesti itse, mutta onneksi etävanhemmallakin on oikeutensa sekä velvollisuutensa auttaa. Perheissä koetaan menetyksiä, ja toinen vanhemmista saattaa sairastua vakavasti, jolloin toisen vanhemman pitää ottaa koko teatteri omaan ohjaukseen. Puoliso saattaa menehtyä, jolloin pitää vain jaksaa rämpiä läpi sumun - lasten vuoksi.

Ei kannata piehtaroida itsesäälissä! Sinä tai minä emme ole ainoita vanhempia, joilla on joskus vaikeuksia valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä taikka pestä pyykkivuorta pienemmäksi. Vanhemmuus ei ole "joo joo ihan kohta"-tila. Se on tahtotila! Kaksi viivaa tikussa ei tarkoita, että alkaa järjestellä kalenteriinsa vapaapäiviä seuraavaksi kahdeksaksitoista vuodeksi ja valmistella isovanhempia "aktiiviseen rooliin lapsen elämässä". Ei, se tarkoittaa sitä, että me vanhemmat otamme vastuun jälkikasvustamme. Itse. Kun viimeinenkin lapsi on saavuttanut täysikäisyyden ,voimme alkaa miettiä jälleen itseämme. Siihen saakka on vain tahdottava jaksaa. Tahdottava oppia, kehittyä ja muuttua.

Puss och kram!

Muutosten tuuli tuivertelee - vai onko se vain lumimyrsky?

Päätin aloittaa tässä kuussa elämäntaparemontin. Omalla kohdallani se ei tule tarkoittamaan sitä, että vedän salitreeniä ja palautusjuomaa kuutena päivänä viikossa. Eikä sitä, että luopuisin kokonaan herkuista. Se tarkoittaa sitä, että alan olemaan entistä tietoisempi siitä, mitä syön ja mitä ostan. En laske kaloreita, en koita sulloutua vanhoihin jumppatrikoihini enkä varsinkaan tee istumaannousuja ja vinottaisia vatsalihaksia. Yksinkertaisesti en jaksaisi varmasti tehdä ensimmäistäkään.

Saattaa kuulostaa siltä, etten aio tehdä yhtään mitään. Ööööö-rosvosektori! Olen tehnyt jo paljon, verrattuna siihen, etten yleensä tee yhtään mitään. Olen laiska. Laiska pulliainen. Mistä on muuten tullut myytti, että lihavat ovat leppoisia? Minä en ainakaan ole, vaan tulkutan ja tuittuilen minkä laiskuudeltani jaksan. Viiiiiiiiitsi viiiiiiiitsi, tulkutan ja tuittuilen juu, mutta vaan jos olen nälkäinen. Sen vuoksi olenkin nyt päättänyt jättää kotimaiset viljat jatkossa kaupan hyllyille, ja korvata ne muilla viljoilla. Ollaankin ukkelin kanssa sinkoiltu aika huolella kaupassa sinne ja tänne, koska kumpikaan ei oikein tiedä, mitä oikein etsiä. Kunhan vain etsitään jotain, mitä ei olla ennen tajuttu etsiä.

Näkkileipänä nakerramme nyt siemennäkkäriä. Kimmokkeen leipomiseen sain hyvältä ystävältäni, joka meille epäuskoisille vilja-addikteille tällaista herkkua tarjosi. No, nyt me ollaan ihan hörähdetty rouskuttamaan näitä siemennäkkäreitä. Näissä ei voi epäonnistua. Lita på mig, ei voi.

Ohje pellilliseen:

4dl maissijauhoa

4dl siemeniä

1-2tl suolaa

1dl öljyä

4dl kiehuvaa vettä

Kaikki sekaisin keskenään, uuniin 170 asteeseen n. 20 minuuttia.

Leipänä syömme monissa blogeissa hehkutettua siemenleipää. Täysin gluteeniton myöskin, ja ainesosaluettelo ei ehkä osaa antaa käsitystä siitä, että kyseessä on oikeasti supermaistuva leipä. Itse improvisoin reseptiä jo muunmuassa heittämällä joukkoon sulttaanirusinoita sekä muita kuivattuja hedelmiä, toki luomuna. Onneksi luomuruoan hinta on todella edullinen täällä, toisin kuin siellä rapakon toisella puolella. Luomuraaka-aineista nopea sivumaininta, että ennen allergiani selviämistä en osannut edes ajatella, mitä kaikkea törkyä meille myydään. Suosittelen kokeilemaan luomuilua edes sen verran, että vaihtaa kahvinsa, viinirypäleensä sekä banaaninsa eco-versioon. Jää roppakaupalla torjunta-aineita nielemättä, sekä viljelijät saavat kunnon korvauksen työstään.

4,5dl Siemeniä ja pähkinöitä 

3,5dl kaurahiutaleita

2rkl chia-siemeniä

3rkl psyllium kuitujauhetta

1tl suolaa

1rkl hunajaa

3rkl kookosöljyä

3,5dl vettä

Kaikki sekaisin keskenään, vuokaan ja uuniin n. 20 minuutiksi 170 asteeseen. Kumoa leipä ritilälle ja anna paistua vielä 30-40minuuttia. Nauti!

Liikuntaa olen lisännyt viikko-ohjelmaan. Ukkeli osti minulle joululahjaksi Zumba-pelin Nintendo Wiille, ja mukana oli oikein supersporttinen lannevyö. Kummastuksekseni vyötärönympärykseni ei ollut liian suuri, ja pystyin kokeilla varovaisesti Zumbata kolmen vuoden tauon jälkeen. Vetäsin kaksi puolen tunnin tanssitreeniä, ja olisin voinut uida luomassani hikilammikossa. Parasta koko jutussa on se, että ei tarvitse poistua asunnostaan minnekään. Tuikkaa muksut vain päikkäreille ja pistää tömistäen! Alakerran naapurit saattavat olla ainoita, jotka eivät ehkä uudesta harrastuksestani ole kovin mielissään...

Tipaton tammikuu on so last season, joten otetaan uudeksi teemaksi Tee-jotain-täysin-uutta-tammikuu. Poiketaan totutusta ja palataan takaisin, kun innostus lopahtaa! ;)

Puss och kram!

Päiväunikiukkua ja jäätelökakkua!

Päivälleen kaksi vuotta sitten minusta tuli äiti.
Se vaati lähes neljän tunnin ponnistuksen sekä verenpurkaumia täynnä olevan naaman.
Sain pitää pientä peikkopoikaani sylissä, ja hän tuntui limalötköltä omaa mahamakkaraani vasten.
Sillä oli kihara tukka ja sininen naama.
"Mä tein sen, tajuutsä kulta, mä sain sen ulos?!?!".
Mua ei väsyttänyt, ei sattunut, ei kolottanut.
Räpsyttelin silmiäni vain vaaleansinisillä hattararipsillä.

Peikkopoika paiskoo palikoita päin pärstää ja riisuu itse housuvaippansa.
Sen jälkeen löytyy pissalätäkkö yleensä eteisen lipaston taikka tv-tason edestä.
Tyyppi soittaa kitaraa pytynpienentäjän päällä ja pelottelee, että "ampiainen tulee!".
Hänellä on suussa kahdeksan hammasta, joista alhaalla on kaksi.
Hammaslääkäri sanoi, että kaksivuotiaana lapsella on suussa kaikki hampaat.
Tänään ne kahdeksan hammasta rouskuttivat jäätelökakkua aamupalaksi.

Sellainen on peikkopoika, Herra Hoo.

Jos jotakin olen tällä kaksi vuotta kestäneellä taipaleellamme oppinut, niin sen, että taistelunsa kannattaa valita tarkoin.
Ei kannata tuhlata koko iltaa siihen, että väittelee muksunsa kanssa millaisella lusikalla puuro kauhotaan tänään suuhun. Kannattaa antaa mikä tahansa lusikka, mikä vaan kelpaa. Samalla voi alkaa mielessään valmistella sitä vapaata kakskytminuuttistansa, jota myös omaksi ajaksi kutsutaan.
Joskus kannattaa myös katsoa sormiensa lomasta jotakin, yleensä aika paljon.
Asioita voi vaatia, mutta asiat pitää ensiksi opetelella. Toistaa. Toistaa. Ja toistaa.
Lapsi jaksaa myös toljottaa Teletappien mäenlaskua ja tappileipätanssia kerta toisensa jälkeen.
Uudestaan! Uudestaan!

Minusta tuli armollinen.
Itselleni, mutta lisäksi myös muille.
Kun katson peiliin, näytän ihan hyvältä. Jos miettii, että olen synnyttänyt kuitenkin kahdesti. Ja kun vertaa lähtötilanteeseen - joka ei sekään kovin hääviltä näyttänyt.
En enää sekoa sotkuisesta peilistä enkä murusista tiskipöydällä.
Kesä kuivaa mehujäätahrat shortseista ja suklaa lähtee Vanishilla.
En ole ikinä pyrkinyt täydellisyyteen, mutta onnea olen tavoitellut kyllä - mutta vasta perheeni myötä olen sen saanut.
Oman lapsen myötä olen vihdoin voinut alkaa tehdä asioita, joista olen aina haaveillut.
Pienenä minua ei koskaan viety kylpylään. Tänään me menemme kylpylään.
Kaksi hammasta, kaksi kynttilää. On Herra Hoon syntynäpäilä.

Lyöminen on heikkouden merkki!

Aikana ennen lapsia olen saattanut joskus viettää uudenvuodenaaton jälkimaininkeja niin, että sen tapahtumat ovat saattaneet vaivata minua seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Yleensä ne ovat olleet tasoa kenen_päälle_oksensinkaan_ne_punaviinit taikka miten_mä_pääsin_kotiin. Tällä kertaa moraalinen paha oloni ei ollut sinkkutoilailuista johtuvaa, vaan johtui jostain, mitä näin, mitä koin ja mihin jouduin osalliseksi. Saman näki ja koki perheeni, keskellä kirkasta pakkaspäivää. Keskellä punaisia poskia, lasten hersyvää naurua sekä polviin rullautuneita haalarinsuita.

Oma esikoiseni täyttää kuuden päivän kuluttua kaksi vuotta. Meillä kaikilla on käsitys siitä, millainen kaksivuotias lapsi on: hän oppii matkimalla, toistamalla ja kokeilemalla. Niin pieni ei ymmärrä monimutkaisia kieltoja, käskyjä eikä sitä, että tätä rangaistaan fyysisesti rajojensa kokeilemisesta. Niin pieneltä lapselta ei voi vaatia, että tämä uskoisi ensimmäisestä tai toisesta käskystä - ei välttämättä kymmenennestäkään yhtään mitään. Vanhemman tehtävä on vain kestää, toistaa, kestää ja toistaa, mitä tulee opastamiseen ja ohjeistamiseen. Viha ja rakkaus kohdistuvat aina samaan ihmiseen, koska lapsi kokee, että sellainen vanhempi, isovanhempi, kummivanhempi taikka päiväkodin pedagogi on luottamuksen ja kaiken kokeilemisen arvoinen. Sellainen, joka kestää. Joka ottaa syliin ja lohduttaa. Pusuttelee harmituksen pois. Niin. Tähän on jokaisella lapsella oikeus.

Oikeus väkivallattomaan lapsuuteen on jokaisen ihmisen perusoikeus. 

Lastensuojeluliitto tietää. Harmitonta kurittamista ei ole olemassakaan - ei edes tukistaminen ole sellaista. Sekin on rikos. Lapsen fyysinen kurittaminen ollaan määritelty laissa rikokseksi Suomessa jo vuonna 1984, Ruotsissa vuonna 1979. Se ei ole siis millään tapaa yksi vaihtoehto monien joukossa, kun mietitään, miten kasvattaa omaa taikka toisen lasta. Se ei ole myöskään mielipidekysymys. Kaikki vastalauseet ovat merkityksettömiä, sydämettömiä ja alkukantaisia. Ruumiillinen kurittaminen ei ole kasvatusmetodi!

Tapasimme ulkona pienen kaksivuotiaan pojan, jolla oli useita numeroita liian pieni talvihaalari päällä, sekä sormet kylmästä punaisina. Siitä huolimatta tämä pieni poika oli iloinen ja aurinkoinen, ja he leikkivät yhdessä esikoisemme kanssa. He ovat leikkineet yhdessä aiemminkin. He eivät ole tarvinneet iloonsa ja riemuunsa edes yhteistä kieltä, kuten emme me vanhemmatkaan tämän pojan isoisään, joka on lentänyt kotimaastaan hoitamaan lapsenlastaan vanhempien työn taikka opiskelun vuoksi. Koska poika ja isoisä puhuvat vierasta kieltä, emme ole osanneet tulkita heidän kieltään muuten kuin siten, että "se kuulostaa, kuin isoisä olisi alati vihainen lapsenlapselleen". Herra Hoo pelkää tätä vanhusta, eikä mene lähelle. Olemme ihmetelleet asiaa, mutta emme ole pitäneet sitä kuitenkaan mitenkään erikoisena. Lähinnä olen miettinyt vain vanhuksen jaksamista, koska on pienen pojanviikarin kanssa ulkona tuntitolkulla päivittäin. Viikottain. Kuukausittain. Miettinyt, missä ovat pojan vanhemmat. Kuitannut pohdintani sillä ajatuksella, että ehkä tämä haluaa olla läsnä. Sehän on ihan mahtavaa, jos voi olla niin paljon mukana lapsenlapsensa elämässä...

Ensiksi isoisä löi nahkahanskalla, sitten muovipussilla - ja myöhemmin puusta katkaisemallaan kepillä tätä pientä lasta kaikkialle. Meidän edessämme. Ilman syytä. Jo pelkkä asian muistelu saa vatsani muljahtamaan ja ahdistuksen nousemaan mieleeni: miltä kuulostaa pieni kaksivuotias lapsi, kun tätä pahoinpidellään tämän läheisen toimesta. Se kuulostaa hysteeriseltä, anovalta, ahdistavalta ja sydäntäriipaisevalta. Se näyttää yhtä hirveältä, kuin miltä se kuulostaakin. Me olemme leikkipuistossa. Keskellä päivää. Ja tämä tapahtuu!

Sanomattakin selvää on, että puutuimme tilanteeseen. Lyöminen loppui ja poliisit soitettiin paikalle. Asia on jätetty viranomaisten hoidettavaksi, ja he lähtivät suorilta käsin pojan luokse tämän kotiin, jonne isoisä pojan vei. Poliisit soittivat useita kertoja eilisen ja tämän päivän aikana, ja kuulustelivat tarkasti tapahtumien kulun. Kaikki on kerrottu, kaikki on tehty. Toivomme perheeni kanssa, että tämä ratkeaa pienen pojan parhaaksi, ja että hänellä on tällä hetkellä turvallinen sekä hyvä olo. Toivottavasti hän saa käpertyä lukemaan iltasatua syliin, jossa hänen ei tarvitse pelätä. Uskon vahvasti, että saa.

Haluan sanoa sinulle vuoden 2015 ensimmäisen päivän iltana, että mikäli joskus näet, kuulet taikka epäilet, että jokin lapsi joutuu kokemaan väkivaltaa perheessään - sinun V E L V O L L I S U U T E S I on puuttua. Älä arvo tai pohdi, teetkö väärin taikka hätiköidysti. On olemassa vain yksi totuus: turhia lastensuojeluilmoituksia ei ole olemassakaan. Ne ovat turhia vasta sitten, kun ne on sellaisiksi todettu.

Kiitos, että olit mukanani vuonna 2014! Ja kiitos, että olet siinä nytkin... vuonna 2015!

Puss och kram!