Lukijat

torstai 27. marraskuuta 2014

De va kukku de!

De va kukku, kuule, de
Ei tuu mittää, uso se
Ei mun tulis mielenkää
lähteä ny Ruattiin ku ei oo kielipää
De va kukku, kuule, de
ei nää olot meinaa parane
vaikka velkaa Volvo ostettais
ja kolmivuoro hihnatyöstä palkka nostettais!
De va kukku de!

No joo, lähdimpä silti. Kehnolla kouluruotsilla matkaan 23-vuotiaana (lapsellisena) tyttönä. Hyvä, etten tiennyt mistään mitään etukäteen osoitettani enempää, sillä muuten en olisi koskaan uskaltanut lähteä! Uso se!

Ensimmäiseksi täytyy mainita, että asuntotilanne on täällä erittäin toivoton. Asuntojonot Tukholman kaltaisissa suurkaupungeissa, joita ovat mm. Göteborg sekä Malmö, ovat järkyttävän pitkät. Yli 10 vuotta. Se tarkoittaa sitä, että lapset laitetaan kaupunkien maksullisiin asuntojonoihin heti heidän synnyttyään, jotta he saavat oman asunnon ollessaan reilusti parikymppisiä. Tukholman keskusta on haluttua aluetta, jonne joutuu jonottaa parikymmentä vuottakin. Pahinta tässä on kuitenkin se, että jonon ohi ei pääse. Ei millään verukkeella. Kokeiltu on, ja niin on kokeillut moni muukin.


Tyypillisin tapa asua täällä on jakaa asunto, huone, kellarikoppi taikka vaatehuone jonkun kanssa. Oma asunto on maahanmuuttajalle kaukainen utopia, alivuokralaisen alivuokralaiseksi pääsee helposti (eli todella vaikeasti) mutta silloinkin joutuu maksamaan riistovuokraa. Sanotaan, ettei ole lainkaan tavatonta joutua maksamaan pienen pienestä suihkuttomasta ja vessattomasta "asunnostaan" useita tuhansia euroja. Kukaan järkevä ei moista summaa maksaisikaan, mutta mikäli meinaa päänsä tyynyyn painaa muualla kuin Central Stationin käytävällä, kannattaa muuttaa ihan minne tahansa. Homeettomuus sekä peseytymistilat ovat luksusta, silkkaa tuurikauppaa.

Mammalla kävi tuuri! Työnantajani kautta sain asunnon sekä tietysti leivän pöytääni. Asunnon jaoin toki ensimmäisen puolivuotta psykopaatti-mummelin kanssa, joka ei koskaan siivonnut. Joka jätti roskapussinsa käytävään, ja matkusti Suomeen saunomaan. Mummeli, joka otti jääkaapista minun ruokani, ja jätti ne pöydälle pilaantumaan. Sama tyyppi, joka sai sitten kenkää töistään ja minun alivuokralaisuudestani - ja joka päätti tulla puoli vuotta myöhemmin uhkailemaan minua parvekkeeni alle "poliisimiesystävällään", joka on siis sotilaspoliisi. Armeijassa.

Asumme ahtaasti kaksiossa kaikki kuusi. Ulkoiset puitteet ovat juuri sellaiset, kuin voi kuvitella 70-luvulla rakennetussa kerrostaloasunnossa olevan, jota ei ole koskaan remontoitu. Siitä huolimatta meillä on kaunis, alkeellinen koti. Koti, jossa saamme asua, emmekä enää koskaan joudu paniikissa järjestämään asumistamme. Muutimme nimittäin työsuhdeasunnostani asuntoon, joka oli umpihomeessa. Monen epätoivoisen puhelinsoiton sekä sähköpostiviestin jälkeen me saimme tämän asunnon, vaikka olimme jonottaneet vain pari vuotta. Meille annettiin tämä asunto, vaikka se ei ole mitenkään järjellä selitettävissä.

Kun tein muuttoa Tukholmaan, ajattelin muuttavani jonnekin "paratiisiin". Paikkaan, jossa kaikki on ainakin paljon paremmin kuin Suomessa. Niinhän meidät suomalaiset ollaan kasvatettu: märisemään siitä, miten kaikki asiat ovat maassamme huonosti vaikka Suomessa on moni asia paljon paremmin kuin missään muualla!

Minä en ole oikeutettu äitiyspakkaukseen, joka ei tunnu sekään monelle kelpaavan "rumien kuosiensa" vuoksi. Kyse on maailman parhaimmasta keksinnöstä sitten tiskinkuivauskaapin jälkeen! Sellaistakaan ei nimittäin löydy muualta kuin suomalaisesta keittiöstä. Minä nostelen astiat kuivumaan epämääräisille telineille, jotka lojuvat pitkin tiskipenkkiä. Meillä, kuten monessa muussakin ruotsalaisessa vuokra-asunnossa tiskataan käsin taikka pöytätiskikoneen avulla. Vain uusissa ja remontoiduissa asunnoissa on moisia supermoderneja vempeleitä, kuten täysleveä astianpesukone taikka pesukoneliitäntä kylpyhuoneessa. Meidän kylppäriimme ei tule edes sähköä, muuta kuin kattolamppuun. Kysyimme kerran miksi, ja se on kuulemma vaarallista. Suomessa ollaan niin rohkeita!


Meillä on 2ote-hanat, ikkunat joista puhaltaa sisään niin, että villasukat pyörivät jaloissa sekä kolme sänkyä yhdessä ja ainoassa makuuhuoneessa, joka meillä on. Olohuoneessa kompuroi alati pikkuautoihin ja astuu lego-palikoiden päälle. Silti meillä on asiat todella hyvin. Paremmin, kuin monella muulla.

Näin vuosipäivänsä aattona hoksasin, että on hyvä olla nuori ja lapsellinen. Silloin ei pelkää elämää eikä haasteita. Huomenna voi kaikki olla toisin! Onko 28 hyvä ikä, mitä luulette?

Puss och kram!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Äiti on toiselle äidille susi!

Toisinaan kaipaan kovasti takaisin tuttuun ja turvaisaan kuplaani, jossa sain olla elämäni ensimmäiset kaksikymmentä viisi vuotta. Sitten minusta itsestäni tuli äiti.

Raskausaikana homman nimi selvisi: muita äitejä nuijitaan kahvipöydissä. Tuli hyvin selväksi, millaiset asiat tekevät muunmuassa hyvän äidin: trendivaunut, testivoittajavempeleet turvakaukaloina ja sittereinä, einesruokien vältteleminen, lastenvaatetietoisuus (tämä aluksi vieroksutti, mutta nykyään olen mukana geimeissä itsekin), ympäristöteot, puhtauttaan hohtava koti, imettäminen ja maidonluovuttaminen sekä äärimmäisen venyvät hermoradat, jotka eivät k o s k a a n paukahtele. Ihan todella tärkeitä asioita, ei siinä mitään. Mutta saattaa helposti muuttua ylisuorittamiseksi ja aiheuttaa kohtuuttomat paineet itselle.

Äidin ei tule luottaa omiin vaistoihinsa liikaa, koska vaistot sanovat yhtä ja toiset äidit toista. Esimerkiksi nukkuvaa lasta ei voi jättää autoon odottamaan siksi aikaa, kun jätät kirjekuoren postilaatikkoon. Sillä välin joku Justiina seisoo oven edessä heristelemässä moraalikaulintaan sinulle. Lasta ei saa jättää koskaan yksin. Hänet täytyy irroitella turvavöistä (eli herättää) ja raahata mukanaan 10 metriä, jotta äitipojot pysyvät korkealla. Koska puolessa minuutissa syvässä unessa oleva lapsi saattaa traumatisoitua pahasti. Vaikka näet hänet koko ajan ikkunasta, et saa sitä tehdä. Minä en kyllä ole traumatisoitunut omassa lapsuudessani vastaavasta. Onneksi.


Moraalikaulin paukahtelee, mikäli et käy ulkona kuin kerran vuodessa: kasvattelet täten nysveröitä, jotka eivät koskaan opi olemaan itsenäisiä. Jos taas käyt ulkona kerran kuussa, olet "vanha äiti hunningolla"-tapaus. Sosiaalitoimistoa saattaa kiinnostaa keissisi. Oma elämä pitää olla, mutta miten paljon sitä saa sitten olla, ilman että siitä muodostuu viikon kohutuin aihe? Ei sillä, että tietäisin omakohtaisesti tällaisesta mitään. Toisten aivot kaipaavat ulkoilua enemmän, toisten vähemmän. Omani aivan liian harvoin.

Itse hihhuloin söheröponnarissani ulkona ja niistelen naapurinkin muksun nenää tuulitakkini hihaan. Olen arkilookiltani aika... kammottava ilmestys. Vaikka en jaksa panostaa pihapuiden oravia varten ulkoiseen habitukseeni kovin paljoa, ihailen toki niitä äitejä, jotka näyttävät t ö r k e ä n hyvältä samassa puuhassa. Äitiys ei ole syy heittäytyä lahnailemaan kauneudenhoidon suhteen, vaikka itse siihen kyllä syyllistynkin. Jaksaisimpa itsekin tuoksua vienosti kielolle ja vaniljahuulikiillolle keskellä viikkoa. Itse haisen vain rintamaitopukluille ja xylitol-pastilleille. 

Taloudenhoidolliset velvoitteet, kuten tiskaus, siivous, ruuanlaitto, pyykkäys sekä sisustus ovat ne kaikista parhaimmat, joilla pääsee makustelemaan kunkin äidin kyvykkyyttä. Kaikesta tulee suoriutua hyvin, tai muussa tapauksessa saatat kuulla kiertoteitä pitkin, miten alkeellisesti elät toisen äitisuden mielestä. Miten vierailla ovat jääneet sukat kiinni lattiaan ja lapset ovat oksentaneet koko viikon lemmikkikattienne karvatolloja. Olkkarin kokopanelointi on vanhanaikaista ja käsipelillä tiskaaminen laittoi vieraat säälimaan sinua. Vessassa oli vain palasaippuaa ja koska et tiennyt, milloin käsipyyhkeet oli vaihdettu viimeksi, pyyhit kätesi omaan paitaasi. Ja nyt sekin on pilalla. 

Mietin silloin ja mietin yhä, että mitäköhän minusta itsestäni mahdetaan puhua selkäni takana, kun en ole paikalla? 

Puss på er!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Lauantai-illan kuumeista paatosta!


Kävästiin siinä tänään kirpparilla. Ahtauduin sovittamaan muutamia farkkuja sovituskoppiin vain todetakseni olevani jotain ihme välikokoa: jos ne ovat jaloista sopivat, nappi ei mene kiinni ja jos nappi menee kiinni, niin puntit muistuttavat laivan purjeita. Myyjä kiinnitti meihin huomiota, ja tiedusteli kaukalossa jokeltelevan Mösiöön ikää. Hetken kuluttua hän hoksasi, että minulla on myös rattaissa toinen pikkukaiffari kiskomassa hirsiä. Sitten seurasi se kysymys, mikä saa minut aina jokseenkin paljon ärsyyntymään: "Miksi sä olet noin pienellä välillä kaksi lasta tehnyt?".

Niin. Tosiaan. Meillä on kaksi lasta, vuoden ja neljän kuukauden ikäerolla. Minä en ole päättänyt siitä, koska he tänne syntyvät - vaan he ovat itse päättäneet tulla ja juuri sillä parhaimmalla mahdollisella aikataululla. Jos lapsillamme olisi neljä vuotta ja kuukausi ikäeroa, kyselisivät ihmiset varmasti, miksi ihmeessä pidimme niin pitkän välin. Ihan saletisti muuten!


Onko olemassa mitään henkilökohtaisempaa kysymystä, kuin kysyä "miksi" samassa lauseessa, kuin puhutaan perhekoosta? Eipä oikeastaan. Ikäeroja on yhtä suuria ja yhtä pieniä kuin on hedelmällistä ikääkin, ei ole olemassakaan mitään "oikeaa" ikäeroa sisarusten välillä. Sitä paitsi, aina kaikkea ei voi laskelmoida etukäteen.

Pysähdytään hetkeksi miettimään sitä, miten lapsi saa alkunsa? Sen enempää asiaa kuvailematta, pitää kahden solun kohdata toisensa juuri oikealla hetkellä ja juuri oikeassa paikassa. Näistä kahdesta solusta jakaantuu tsiljoonabiljoona uutta solua, jotka muodostavat lapsen. Jotta näin pääsee tapahtumaan, voi olla takana usean vuoden yrittäminen. Se voi tapahtua kertalaakista (sanan jokaisessa merkityksessä), tai se voi tapahtua, kun on yläasteikäinen tai keski-iän kriisin keskellä. Ja kun näin tapahtuu, se tapahtuu. Pitääkö sitä perustella jotenkuten jollekin k o s k a a n?

On olemassa myös muitakin keskustelunavauksia, kuten vaikka: "Hyvää päivää, ompa ihanat sisarukset." taikka "Ompa ihanaa nähdä, miten paljon he nauttivat toistensa seurasta." Niin. Voi myös sanoa jotakin kaunista, sen sijaan, että alkaisi nähdä kauheasti ongelmia asiassa. Kuten voivotella toisen jaksamista, tietämättä ollenkaan, onko toisen jaksamisessa ensinnäkään mitään vikaa. Kyllä kaikki vanhemmat ovat väsyneitä ja univelkaisia silmäpussipandoja vauvavuoden aikana, ja parisuhde kiristelee enemmän tai vähemmän järkeä - mutta ei se ole voivottelun saati julkipuimisen asia. Tukensa voi esittää muutenkin, kuten vaikka konkreettisesti ojentamalla auttavan kätensä päivittelyn sijasta.


"Miten ihmeessä te jaksatte? Tekisittekö uudelleen, jos saisitte jälkikäteen päättää? Hahaaa, onneksi itse en ole enää tuossa tilanteessa! Ei kyllä käy kateeksi teitä!" Niin tuota noin. Mitäpä jos vaikka asettelisi lauseensa näin: "Jaksatte mielestäni hyvin, tuntuuko teistä itsestänne myös siltä?" taikka "Muistan tuon ajan, tulikin mieleeni että oletteko kokeilleet/kuulleet/ajatelleet..."? Kyllä te tiedätte, vertaistukea lynkkauksen sijasta.

On myös inhottavaa sellaisten perheiden puolesta, joiden lisääntymisestä kysellään alati. Perustellaan sisaruksen tärkeydellä, välttämättömyydellä ja pakollisuudella. "Kyllä se vain niin on, että ette te voi vain yhtä lasta tehdä!". Miksei voisi jättää lapsilukuaan vain siihen yhteen? Tunnen ja tiedän monta onnellista aikuista, jotka ovat eläneet elämänsä ilman sisarusta. Tunnen ja tiedän myös monta perhettä, jotka eivät haaveistaan huolimatta vain saa sitä kauan kaipaamaansa toista lasta.

Oma lukunsa ovat vielä kaiken tämän päälle ne, jotka tiedustelevat muka ihan ohimennen, onko kyseessä ollut vahinko vai tarkoitus. Syvä murahdus. Sellaista ei vain kysytä.

Noin. Nyt on mieli keventynyt ja massu paisunut jälkiuunileivän mutustelusta tässä kirjoitellessa. Kannattaa blogata! :) Puss puss!


tiistai 4. marraskuuta 2014

Olipa kerran ruotsalainen, suomalainen ja Mamma Muumaa!



Hyvin usein minulta kysytään, eroavatko suomalaiset ja ruotsalaiset paljon toisistaan. Laaja kysymys, mutta nopea vastaus: eroavat. Maantieteellinen sijainti ei paljoakaan toisistaan eroa, mutta Selkämeren molemmin puolin asustaa kuitenkin selvästi hieman erilaisia ihmisiä. Siinä missä suomalaiset vitsailevat alati ruotsalaisten kustannuksella, ruotsalaiset keskittyvät vitsailemaan lähinnä vain norjalaisista.

Tämä bloggaus kannattaa lukea "ruotsalaisen letkeästi". Ruotsalaiset eivät ole kovin tiukkapipoista kansaa, eivätkä he juurikaan ota itseensä turhan herkästi.

Aloitetaan siitä, miten eroittaa toisistaan silmämääräisesti suomalainen ja ruotsalainen nainen. No ruotsalaisen naisen tunnistaa yleensä viimeistellystä lookista, jossa hiuksiin on vedetty keskijakaus ja jalkoihin älyttömän kalliit lenkkarit. Lenkkarit ja hienosteluvaatteet passaavat hyvin yhteen. Juuri, kun tällainen suomalainen äitykkä on sisäistänyt, että tyylimokien kärjessä on kuljeksia lenkkarit jalassa kaiken aikaa. Vaan eipäs olekaan! Voi siis lopettaa kähertämästä tukkaansa tuntitolkulla aamuisin ja hyvästellä korkokenkien käytöstä syntyneet liikavarpaansa. Nyt vain Tukholman-malliin hiukset platinanvaaleiksi ja jakaus keskelle päätä. Oranssia huulipunaa, Filippa K:ta päälle ja mukavat lenkkarit jalkaan. Itse olen hieman vaiheessa tän kanssa...

Minkälainen maine suomalaisilla täällä oikeasti on? Ainakin suomalainen työpanos on hyvin arvostettua: suomalaiset ovat töitäpelkäämättömiä ja rehtejä työmiehiä/naisia. Mutta valitettavasti useasti virheellisestikin luullaan, että kaikki suomalaiset ovat tuhannen tuiterissa vuorokauden ympäri. Kossupullot ja "pärkkele, sattana"-leima kyllä vielä hieman kummittelee, vaikkakin enää vain puolivitsillä. Paikallisella ostarilla näkee lähes päivittäin tutun puliukkoporukan, jotka naukkailevat häpänderiä ja huutelevat kirkkaalla suomenkielellä ohikulkijoille. Eivät toki pahantahtoisesti, mutta kumminkin. Häppäveikot ovat hyvin herttaisia, vaikka välillä tilannetaju pettää ja saattavat toimittaa tarpeensa sisäkukkaistutuksiin. No, niinä hetkinä koitan olla vain ihan muina henkilöinä...

Mamman suomalainen iltapäivä"keitto".
Mikä on sitten suomalaisen ehdoton valttikortti täällä? Rehellisyys tietenkin. Suomalainen on rehellinen ja hiljainen. Ruotsalaiset ovat välillä ärsyttävänkin ystävällisiä, halailevat paljon ja heillä on aina "bra läget!". Ruotsalaiset harrastavat small talkia, eivätkä oikeastaan kysyessään "hur mår du?" halua kuulla selontekoa kaikista kolotuksista ja vastoinkäymisistä (joita suomalainen helposti alkaa luetella, kun kerran vointia kysellään), vaan hakevat takaa iloista vastakysymystä ja hymyä. Aluksi minua oudoksutti jatkuva hali halien ja pusi pusien hokeminen: sait tekstarin, ja lopussa luki "pusuja ja haleja". Sait puhelun, ja se päättyi "pusuihin". No, nyt puss och kramit taipuvat itseltäkin jo luonnikkaasti, eikä halaaminen tunnu enää lähentely-yritykseltä. ;)

Kerran minua jurppi ruotsalainen positiivisuus aamulla klo 6. Suomalainen ei kommunikoi aamulla k e n e n k ä ä n  kanssa, ja tätä haluaa muidenkin kunnioittavan. Vaan mitä tekee ruotsalainen kanssasisar tuolloin? Toivottaa iloisen visertävällä äänellä, "Gud morgon! Vilken härlig dag idag!". Siinä meinasi kahvit kyllä pyrskähtää mamman nokasta. "Todella mahtava päivä tänään todella, kun nyt on vasta yö!". Mutta kytevä ruotsalaisuuteni sisälläni päätyi kuitenkin antamaan visertäjälle hymyä muistuttavan virnistyksen ja hyväähuomentataijotain-murahdukseen.

Lapsia kasvatetaan eri metodein, mutta lopputuloksena molemmista on aivan samanlaisia lapsia. Siinä missä suomalainen peräänkuuluttaa kurin ja kasvatuksen perään, ruotsalainen antaa lapsilleen hyvin vapaat kädet. Ruotsalainen pyytää ja suomalainen käskee, noin karrikoiden sanottuna. Lapsilla ei ole kiire jättää vaippoja pois taikka lopettaa tutinsyömistä, eikä ravintolassa juoksevia lapsukaisia katsota ollenkaan pahalla. Kerran olimme laivan buffetissa syömässä, kun Herra Hoo oli vielä vauva ja lappoi ruokaa suuhunsa käsillä kauhomalla ja viskellen osan lattialle. Ruotsalaiset kanssaruokailijat keskittyivät lepertelemään Hoolle kun taas suomalaiset muljauttelivat silmiään, ja supisivat toisilleen. Yleisesti ottaen Ruotsi on todella lapsirakas maa.

Nopeasti tulee mieleen vielä muutama eroavaisuus: ruotsalaiset eivät juurikaan kiroile. Ihan vaan siitä syystä, ettei heidän sanastostaan löydy kirosanoja "fy fanin" lisäksi. Siinä missä suomalainen syö viilin purkista ja juo piimän lasista, ruotsalainen kaataa murojensa ja aamupuuronsa joukkoon. Suomalainen syö kalliita lihapiirakoita (joita saa suomiherkkukaupasta) mutta ruotsalainen käärii nakin ja perunamuussin rieskan väliin... Ja Suomella on aina paaaaaaaljon parempi jääkiekkojoukkue, kuin Ruotsilla! Muulla ei ole oikeastaan väliä, kunhan vain Ruotsi häviää.

Koska en harrasta alkukevennyksiä, pistän tähän pienen loppuraskautuksen - ja painun keittämään itselleni iltapäiväsumpit. Kunnon ruotsalaisesta kahvista! ;)


Puss och kram!