Ja jäädä sen sijaan kotisohvalle Kaunareiden pariin todistamaan, kun Brooke ja Ridge avioituivat vasta 20. kerran. Vilkuilla kelloa, ja miettiä, mitäköhän kaverit nyt tekevät. Ehkä niillä on tylsää, ja juhlat loppuvat pian. Niin. "Eivät ne varmaan jaksa lähteä sinne uuteen ravintolaan asti illalla, kyllä ne varmaan vaan istuvat sohvalla ja pelaavat sitä iänikuista Party Aliasta", mietin, ja truittaan uuden ketsuppikuorrutuksen makaronikekoni päälle. Tiukennetaan vähän vielä opiskelijoiden tukia, kun ei niitä korottaakaan voi. Eiks vaan?
Kesät ovat juhlien kulta-aikaa. Pitkin kevättä postiluukusta tipahtelee kutsuja häistä hautajaisiin. Kutsu ilahduttaa aina, mutta samalla mieli vetää matalaksi, koska totuus on karu: jokaiseen ei voi osallistua. Ei voi, vaikka kalenterissa olisikin koko kesän osalle merkitty vain riippumattoa ja tuulen huminaa. Yksinkertaisesti osallistuminen kaikkiin samana kesänä vetäisi pikavippikierteeseen. Usein kutsun perässä on se kaikista hankalin maininta: "ps. toivoisin lahjaksi rahaa." Miten voisin antaa lahjaksi rahaa, kun juuri sitä minulla ei ole? Näin miettii - believe or not - todella moni nuori, vanha, keski-ikäinen tai lapsi. Työtön, työssäkäyvä tai opiskelija. Kotiäiti tai koti-isä. Mummo taikka vaari. Kuka vain, ehkä sinäkin?
Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?
Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"
Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.
Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.
Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.
Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.
Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?
Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?
Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"
Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.
Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.
Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.
Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.
Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?
You name it. Kohta niitä kutsuja alkaa nimittäin tipahdella.
Puss och hej!
Mä muistan opiskeluaikoina, kun tuli hääkutsuja, niin pahimpia oli ne jotka toivo VAIN rahaa. Ja sitten ne, joilla oli rahatoiveen lisäksi lahjalista jossain kallissa kaupassa. Samat tuotteet ois saanut halvemmalla muualta, mutta sitten ei ois saanut sinne listalle merkattua ostaneensa. Ja rahaa oli (muka?) tosi noloa antaa, jos pysty antamaan vaan 15-20€. Usein sitten ostin lahjan (vaikkei sitä oiskaan toivottu), jotain sellasta, josta ei voinut nähdä hintaa heti päällepäin...
VastaaPoistaOmissa häissä sitten toivottiin rahaa, mutta tehtiin lisäksi nettiin lahjalista. Ja ihan erikseen näin vaivaa, että listalla olevat jutu makso suurimmalta osin noin 5-20€. Koska tiesin että juhliin on tulossa opiskelijoita ja muita, joilla ei niin olisi varaa laittaa lahjaan. Mua ei olisi oikeasti haitannut, jos joku olisi tullut kokonaankin ilman lahjaa. Mutta tietäähän sen, että harva kehtaa. Toivon, että sieltä mun lahjalistata löysi itselleen sopivan vaihtoehdon ne, joilla oli vähemmän rahaa käytettäväksi.
Ja noi lasten juhlat kuulostaa kyllä niin kurjilta. Tässä on hankalaa se, että mä esimerkiksi aina koitan vakuuttaa ihmisille, että lahjoja EI tarvita. Mutta eihän sitä kukaan ota tosissaan...voisin aikanaan ajatella noita lasten synttäreitä niin, että toivotaan kaikkien tuovan vaikka jotain muutaman euron maksavaa juttua, joita käytetään sitten jonkun ohjelmanumeron järjestämiseen. Se vois olla hauska...
Tiedä sitten vaan, miltä omasta lapsesta tuntuu, jos sen kaveri synttäreillä sille ei tuoda lahjoja ja kaikki muut saa omissa juhlissaan kasapäin kallista tavaraa. Millähän sen osais opettaa, että krääsä ja tavara paljous ei loppujen lopuksi oo juuri minkään arvosta...vaikeeta varmaan tulee olemaan. Mutta toivon, ettei meidän juhlista kukaan koskaan jää pois siksi, ettei ole varaa lahjaan. Mulle kun oikeasti ei olle mitään väliä sellasella. Pääasia on se, että ollaan yhdessä ja että kaikilla on hauskaa.
Tulipa pitkä vastaus, selvästi ajatuksia herättävä aihe :D
Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää sinua tästä (pitkästä) kommentistasi, jossa sinä hienosti toit monia hyviä ehdotuksia esille.
PoistaHäälahja on ehkä juuri se kaikista vaikein, kun on todella niitä pareja, jotka toivovat v a i n rahaa. Kerran kysyin tällaiselta morsiammelta, kun minulla oli tuloja erittäin heikosti kun opiskelin, että paljonko tuon - koska hääpari ei halunnut lahjan lahjaa, missään tapauksessa.
Hääpari sanoi suoraan, että tulen maksamaan n.30€ pitopalvelussa, joten vähintään sen verran. Muistaakseni lainasin isältäni lahjarahan, ja annoin sen kuoressa - kun tilille en ehtinyt enää siirtää. Häät olivat ihanat, onneksi sain "pääsymaksun" verran rahaa silloin kasaan. :)
Joskus juhlien järjestäjänä toivottavasti osaan huomioida vieraani (esimerkiksi kuten sinä ehdotit), ja että kaikki halukkaat voisivat osallistua ilman paineita.
Kaverisynttärien suhteen olen ajatellut toimivani itse niin, että nivon juhlat jonkun mukavan teeman ympärille, jotta lahjat eivät saisi niin suurta painoarvoa. Ja että jokainen (mahdollinen) lahja avataan antajan kanssa, ja siitä kiitetään - ja että kaikki on ihanaa. Koska se on juuri antajansa näköinen.
Katsotaan, kuinka pitkälle sillä pääsen. Vai pääsekö lainkaan! :D
Poikani 5v oli päiväkoti kaverinsa synttäreillä. Myöhemmin kuulin mieheltäni että tämä sankari oli pojalleni haukkunut saamansa lahjan. Viisi vuotias??? Itse olen kasvattanut lapseni tykkäämään kaikista saamistaan lahjoista. Lapset innostuvat pehmeistä paketeista, uusista vaatteista... Ei kaiken tarvitse aina maksaa sitä viittä kymppiä. Kivaa saa halvallakin!
VastaaPoistaValitettavasti tämä on ilmiö, joka vain lisääntyy ja lisääntyy. Siksi tälle täytyy tehdä jotakin. Ja mistä kaikki asiat lähtevät? Meistä vanhemmista.
PoistaVaatii ekstaa meiltä tapakasvattaa lapsemme olemaan iloisia vaikka kivikasasta, mutta uskon, ettei se ole mahdotonta.
Miten sinun poikasi reagoi tarhakaverin arvosteluun? :(
Olen syntynyt 1980-luvun puolivälissä ja itselläni ei synttärilahjoista jäänyt kuin yksi negatiivinen asia mieleen: se oli se, että ukkini (siis äitini isä) suosi voimakkaasti toisia meistä serkuksista (meitä oli yhteensä 15) toisen kustannuksella. Hänelle poikien lapset olivat ne kaikki kaikessa ja esimerkiksi minä tyttären lapsena olin selkeästi b-kastia. Huomasin tämän itse ensimmäistä kertaa ala-asteella ja aina se sapetti.
VastaaPoistaNykyajan lahjarumbaa seuranneena meillä on tehty saman kadun (omakotitaloalue esikaupunkialueella) lapsiperheiden kanssa periaatepäätös siitä, että lahjat, joita synttäreille ostetaan, saavat maksaa maksimissaan 10 euroa. Tällä varmistetaan se, että kaikilla varmasti on mahdollisuus hommata lahja, jos haluaa.
Tuon lahjan sijasta olemma panostaneet ohjelmaan; lapset voivat itse esittää toiveita, mitä haluavat (siis sisäleikkejä, ulkoleikkejä tms.). Tylsiä hetkiä varten meillä on "puuhapussi" eli tällainen iso kangaspussi, joissa on laminoituja kortteja, joihin on kirjattu tekemistä tyyliin "leikitään avaimenpiilotusta" tai "kilpaillaan siinä, kuka löytää isoimman lehden". Nämä ovat olleet todella suosittuja.
Aivan mahtava idea tuo puuhapussikin! Toivottavasti mahdollisimman moni meistä nappaa näitä ideoita... ^_^
PoistaJa tuohon suosimiseen: se on aivan kamalaa. Olen sille todella herkkä itsekin (kokenut samaa, mutta en isovanhempieni toimesta), ja se tekee lapsen kyllä harmistuneeksi.
Usein pelkään, että esikoisemme vie liikaa huomiota kuopukselta. Siksi välillä olen yliampuvan tasapuolinen - heh.
Moikka! Kiitos kutsusta, täällä on tosi mielenkiintoinen ja tärkeä keskustelu meneillään.
VastaaPoistaOn ajat tosiaan muuttuneet ja meidän tapauksessa myös ympäristö todella paljon yhdessä sukupolvessa. Mä muistan vielä ekat eskarikaverin synttärit koti-Suomessa joille pääsin ja lahjan, joka iskän kanssa sinne ostettiin. Muovailuvahapötkö hintaan viisi markkaa. Eli 85 senttiä. Lahja oli musta ihana ja olisin halunnut sen itse!
Pikakelausta eteen päin 30 vuotta ja fokus kansainväliseen eliittipäiväkotiin rikkaassa Sveitsissä. Lapsen kaverin 6-vuotissynttärit pidetään häätilaisuuksiin tarkoitetussa paviljongissa, josta on näkymä Genevenjärvelle. Kaikki luokkakaverit sisaruksineen ja vanhempineen on kutsuttu ja paikalla ainakin 50 henkeä. Ralph Laureniin puettu juhlasankari hiippailee ujona juhlien laitamilla. Pihalla on iso pomppulinna ja kaksi mekaanista ponia joilla voi "ratsastaa" ympäri patiota. Sisällä on kasvomaalausta, valokuvausta, kaikille omat heliumpallot ja lopulta kolmen hengen taikuriesitys. Me vietiin lahjaksi muovisalkku jossa oli sisällä kolme korttipeliä. Itsetehty kortti. Alkoi jotenkin nolottaa se lahja kun avattiin goody bag joka yhdessä ilmapalljon kanssa jo varmasti oli arvokkaampi kuin meidän lahja päivänsankarille. Mä olen vain hidas oppimaan.
Mut tää on tätä, tää on pelin henki täällä sikarikkaassa ekspattikuplassa. Meidän tarhassa me eteläeurooppalainen diplomaattiperhe ollaan verraten köyhälistöä! Mut mä oon pitänyt oman linjani enkä sitä aio anteeksi pyydellä, enkä oikeasti usko että tarvitseekaan. Meillä synttärit pidetään kotona, ne on pienet ja hauskat, pääroolissa on leikkiminen yhdessä ja tavallinen suppeahko herkkupöytä. Jokaisen lahja avataan, siitä kiitetään ja sitä ihastellaan. Juhlat kestävät kolmen tunnin sijaan puolitoista ja lähtiessään vieraat saavat mukaan 60 sentin arvoisen karkkijauhetangon eivätkä mitään valtavaa goodie bagia leluineen (tää goodie bag -homma on mulle niin vieras muutenkin kun just on kestitty porukat sokeriähkyyn:D). Kaikilla on mun käsittääkseni aina ollut tosi kivaa. Jopa synttärisankarilla! Hänellekin on pääasia että kaverit tulevat kotiin, liehuvat täällä, laulavat ja hän saa puhaltaa kynttilät ja sitten syödään ja liehutaan vähän vielä. Just hyvät juhlat. Just ihanat! :)
Mun mielestä toi lahjan maksimiarvo vois olla ihan hyvä ilmoittaa kutsukortissa vaikka PS-lauseessa. Joku just kympin yläraja ja että suurin lahja on että pääset paikalle! Sit kaikki tietää et homman nimi ei ole kilpalahjonta (kuten täällä) vaan kavereiden kanssa leikkiminen. Se vois huojentaa montaa täälläkin, sillä ei kaikki täälläkään voi olla niin rikkaita kuin mitä päälle päin näyttää. Monet on, mut ei kaikki - ja synttäreillä jos jossain nimenomaan kaikilla pitäis olla sikahauskaa!:)
Terkuin Sveitsin ekspattikuplasta entinen teollisuuskaupungin kasvatti
Yks Aino
Eikaitaas.wordpress.com
Yyh... Musta ei olisi eliittielelijäksi, aika hurjalta kuulostaa. Mitä sieltä Goodie bagistä sitten ihan oikeesti löytyi?
PoistaHaluan kertoa vähän toisenlaisesta tavasta viettää synttäreitä: Meillä on naapureiden kanssa pääosassa synttärisankarin yllättäminen mahdollisimman perusteellisesti.
VastaaPoistaOtan esimerkin: lapsemme lähti syntymäpäivän aamuna normaalisti harrastuksiinsa (joskus lapsi on hoidettu pois kotoa jollain toisella tavalla). Tällä välillä kaverit tulivat meille ja koristelivat talon sisältä ja laittoivat tarjottavat esille yms. sitten lapsen tullessa kotiin, ennen sisälle tuloa sidoimme lapsen silmät ja talutimme hänet olohuoneeseen, jossa otimme siteen silmiltä ja hän näki sitten kaikki koristelut ja vieraat.
Naapurit ovat järjestäneet vastaavaa mm. seuraavilla tavoilla:
- vieraat ovat tulleet yhtäaikaa ja synttärisankari, jonka silmät on sidottuna, on joutuntu äänen perustella tunnistamaan, keitä on tullut.
- vieraat ovat pukeneet silmät sidottuna olleen synttärisankarin naamiaisasuun ja sitten pukeutuneet itse. Vasta tämän jälkeen synttärisankarilta on otettu side silmiltä ja hän on nähnyt juhlien teeman.
Meidän naapurustossa siis synttärisankari ei saa itse juurikaan vaikuttaa synttäreidensä sisältöön, vaan asiat hoidetaan yllätyksenä hänelle. Tällainen on edullista ja tuo yllätys on vieraiden "lahja" synttärisankarille. Kaikki ovat olleet tyytyväisiä ja monesti lapset jo kuukausia etukäteen suunnittelevat seuraavalle synttärisankarille salassa seuraavaa yllätystä ja harhautusoperaatiota.
Kiitos loistavasta vinkistä! (voiko tähän lyödä miljoona huutomerkkiä perään?) !!!!!!!!!!!
PoistaEn tiedä, olenko ainoa, jota ärsyttää lahjapaperit, joita ei voi laittaa roskiin tai yleensä kierrättäkkään, koska lapset repivät ne, eivätkä avaa siististi. Tässäpä olisi teille vinkki tähän tilanteeseen:
VastaaPoistaSopikaa, että lahjat paketoidaan vanhoihin sanomalehtiin, mainoksiin ja vastaaviin. Sitten synttäreille tultaessa lasten äiti (voi olla isäkin, mutta meidän tapauksessa on äiti) kerää lahjat yhteen isoon säkkiin (meillä tuunattu kankaasta, mutta voi tuunata vaikka jätesäkistäkin).
Kun kaikki vieraat ovat saapuneet, alkaa ohjelmanumero, jonka nimi on arvaa lahja. Tässä siis aluksi kaikki menevät istumaan piiriin ja synttärisankari on keskellä. Synttärisankarin silmät sidotaan ja sen jälkeen hänen annetaan työntää kätensä säkkiin ja ottaa sieltä haluamansa lahja. Hän avaa tämän lahjan silmät sidottuna ja koettaa arvata side silmillään, mikä lahja on. Piirissä olevat vieraat kertovat, onko arvaus oikein vai ei. Jos ei kolmella kerralla arvaa, piirissä olijat antavat vihjeitä ja tätä jatketaan niin kauan, että syntärisankari arvaa. Sitten sankari ottaa seuraavan lahjan ja näin jatketaan, kunnes jokainen on käyty läpi.
Hyvänä puolena tässä on se, että sankari ei tiedä, minkä lahjan hän on saanut keneltäkään, koska ne avataan kaikki kerralla. Lisäksi avattaessa on hyvä pitää sidettä silmillä myös siksi, että muuten lapset yleensä ilmeellä paljastavat, kenen lahjasta on kyse (näin kävi ennen kuin ryhdyimme leikkimään tätä silmät sidottuina).