Minulla oli ollut pitkään räkäinen ja vetämätön olo, mutta koska minulla ei ollut kuumetta, tein töitä ja huhkin kotona entiseen malliin. Eräänä iltana puin lapset ulos ja lähdin reippailemaan vaunujen kanssa läheiselle pallokentälle. Rinnassa tuntui oudolta. En silti välittänyt tuntemuksestani juurikaan, koska ajattelin senkin kuuluvan osaksi tautia. Kunnes mielen sopukoista kaivautui kuva sormeaan heristelevästä äidistäni, jolla on heti alkuunsa heittää aivokalvontulehdukset, sydänlihastulehdukset ja keuhkokuumeet diagnoosiksi oireeseen kuin oireeseen.
Päätin kilauttaa päivystykseen ja kysyä, jos minun kannattaisi lähteä näytille. Hoitaja luurin toisessa päässä käski ottamaan särkylääkettä ja jäämään kotiin, koska olin yhä edelleen kuumeeton. Minä päätin läväyttää pienen valheen: olin "sairastanut" joskus, öööö en muista koska mutta joskus, niin kuumeettoman keuhkokuumeen. Äitini lakkasi heti heristelemästä sormeaan pääni sisällä ja alkoi sen sijaan nyökytellä tyytyväisenä päätään.
Lähdin lääkäriin laitettuani ensiksi muksut nukkumaan ja siistittyäni hieman päivän sotkuja. Kenkiä jalkaan repiessä suustani putkahti ulos ajatus: "Pitäiskö mun ukkeli pakata jotain mukaan, jos mä joudun jäämään sinne?". Naurettava ajatus. Fiatin kyytiin (onkohan meidän auto Fiat vai Fordi?) ja menoksi.
Makasin aamu kolmeen sohvalla odottaen omaa vuoroani. Työvuoroni alkaisi parin tunnin päästä ja aattelin postata kuvan sairaalan seinäkellosta facebookkiin, jotta ei tarvitsisi selitellä tummia silmänalusia kollegoille. Sitten vihdoin kuulin nimeäni huudettavan - tai oikeastaan jonkin nimeni muunnelman, koska sitähän ei kukaan ruotsalainen osaa lausua. Onneksi sukunimeni on nykyään ruotsalainen, joten siitä tiesin aikani tutkimushuoneessa koittaneen!
"Tuota. Sullahan on sydänvika."
Ehei, nyt lääkärisetä selittää potaskaa. Mulla ei ole sydänvikaa, kenen tiedostoja se selailee, hä?
"Ei kyllä ole, mutta onkohan mulla sydänlihastulehdus?".
Lääkäri poistuu huoneesta ja on poissa ikuisuudelta tuntuneen ajan. Sen sijaan hoitaja saapuu huoneeseen ja käskee minun käydä pitkäkseni sängylle. "Kuolenko mä?", kysyin hoitajalta. "Kuule, jos sä oot elänyt tähänkin päivään asti sydänvikaisena - et sä nyt siihen kuole." Nappasin puhelimen taskusta ja kilautin ukkelille, että ei kannataisi odotella aamupuurolle.
Mä kuolisin ja halusin vain kertoa, että rakastaisin tätä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Ja mielessäni toivoin hänen voivan olla sänkyni vieressä raapimassa partansa kanssa suuni ympärysihon ihottumalle.
Seuraavaksi ovelle ilmestyi kaksi muuta lääkäriä ja kaikki ultrailivat sydäntäni todella tarkkaavaisesti. Aloin soimata itseäni ja miettiä, olinko syönyt itselleni sydänvian? Olinko tehnyt röökinkatkuisina teinivuosina sydämeeni reiän kaikilla kiskomillani körsseillä - ja että miten mä tämän asian nyt äidilleni kertoisin, ettei tällä itsellään pettäisi sydän?
Sen sijaan päätin soittaa anopille ja kertoa, että siellä se ukkeli nyt olisi yksin kahden lapsen kanssa, ilman autoa ja koirakin pitäisi ulkoiluttaa - että jos he voisivat mennä tarvittaessa iltalaivaan ja auttaa perhettäni selviämään. Koska minä kuolisin.
Jouduin keskeyttämään puheluni. Minut vietiin varjoainekuvauksiin ja pissin vielä tikkuunkin, etten vain olisi raskaana. Ja sitten kaikki meni kirjaimellisesti sanottuna aivan putkeen!
Kaksi päivää myöhemmin makaan sydäntautiosastolla. Tehdäänkö minulle avosydänleikkaus nyt vai myöhemmin? Sydämessäni on vuoto ja aortan tyvi on turvonnut. Siitä ei parane ilman leikkausta. Koskaan. Ilokseni saan kuulla, minut päästetään kotiin odottamaan, että sydänvikani alkaa oireilla jotenkin. Sitten kun oireet ilmaantuvat, minut läväytetään pöydälle, vedetään rintalastani auki, murretaan luut, kaivetaan sydän esiin, vaihdetaan läppä ja laitetaan aortan tyveen jokin juttuhommeli ja lyödään sydän takaisin koloonsa. Ja sitten toivotaan, että se alkaa pomppoilla uudelleen.
Nyt tänään, kaksi kuukautta asioita pohdittuani haluan kertoa sinulle, joka tämän tekstini ääreen olet syystä taikka toisesta päätynyt, yhden asian. Sellaisen asian, jonka osaa ymmärtää vasta sitten, kun joutuu ihan todellisuuden kautta kohtaamaan oman kuolevaisuutensa ja sen, kuinka heikko ja ohut elämän ylläpitävä lanka on. Näiden kahden kuukauden aikana olen ymmärtänyt oman aikani koittavan - mutta nähnyt myös kuoleman kohdanneen lähimmäisiäni. Olen vieraillut eräässä sairaalassa katsomassa erittäin huonokuntoista tuttavaani, ja pidellyt tämän sairauden uuvuttamaa kättä kädessäni.
Olen joka ilta laittanut omat silmäni kiinni rukoillen, että ne aukeavat aamulla. Ettei tämä päivä olisi viimeinen, jonka saisin perheeni kanssa viettää. Unelmoiden vielä terveestä sydämestä ja lapsenlapsista.
Haluan ravistella sinut hereille. Jätä se sotku siihen, ja riennä rakkaittesi luo. Älä koskaan jätä sopimatta riitoja, älä koskaan hyvästele ketään toivottaen tälle turvallista matkaa sinne, missä pippuripensaat kukoistaa ja uima-altaan veden lämpötila on kiuhuvaa. Ne saattavat jäädä viimeisiksi sanoiksesi. Minä elän. Minä en kuollut. Enkä minä kuole, ennen kuin aikani on tullut.
