Lyöminen on heikkouden merkki!

Aikana ennen lapsia olen saattanut joskus viettää uudenvuodenaaton jälkimaininkeja niin, että sen tapahtumat ovat saattaneet vaivata minua seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Yleensä ne ovat olleet tasoa kenen_päälle_oksensinkaan_ne_punaviinit taikka miten_mä_pääsin_kotiin. Tällä kertaa moraalinen paha oloni ei ollut sinkkutoilailuista johtuvaa, vaan johtui jostain, mitä näin, mitä koin ja mihin jouduin osalliseksi. Saman näki ja koki perheeni, keskellä kirkasta pakkaspäivää. Keskellä punaisia poskia, lasten hersyvää naurua sekä polviin rullautuneita haalarinsuita.

Oma esikoiseni täyttää kuuden päivän kuluttua kaksi vuotta. Meillä kaikilla on käsitys siitä, millainen kaksivuotias lapsi on: hän oppii matkimalla, toistamalla ja kokeilemalla. Niin pieni ei ymmärrä monimutkaisia kieltoja, käskyjä eikä sitä, että tätä rangaistaan fyysisesti rajojensa kokeilemisesta. Niin pieneltä lapselta ei voi vaatia, että tämä uskoisi ensimmäisestä tai toisesta käskystä - ei välttämättä kymmenennestäkään yhtään mitään. Vanhemman tehtävä on vain kestää, toistaa, kestää ja toistaa, mitä tulee opastamiseen ja ohjeistamiseen. Viha ja rakkaus kohdistuvat aina samaan ihmiseen, koska lapsi kokee, että sellainen vanhempi, isovanhempi, kummivanhempi taikka päiväkodin pedagogi on luottamuksen ja kaiken kokeilemisen arvoinen. Sellainen, joka kestää. Joka ottaa syliin ja lohduttaa. Pusuttelee harmituksen pois. Niin. Tähän on jokaisella lapsella oikeus.

Oikeus väkivallattomaan lapsuuteen on jokaisen ihmisen perusoikeus. 

Lastensuojeluliitto tietää. Harmitonta kurittamista ei ole olemassakaan - ei edes tukistaminen ole sellaista. Sekin on rikos. Lapsen fyysinen kurittaminen ollaan määritelty laissa rikokseksi Suomessa jo vuonna 1984, Ruotsissa vuonna 1979. Se ei ole siis millään tapaa yksi vaihtoehto monien joukossa, kun mietitään, miten kasvattaa omaa taikka toisen lasta. Se ei ole myöskään mielipidekysymys. Kaikki vastalauseet ovat merkityksettömiä, sydämettömiä ja alkukantaisia. Ruumiillinen kurittaminen ei ole kasvatusmetodi!

Tapasimme ulkona pienen kaksivuotiaan pojan, jolla oli useita numeroita liian pieni talvihaalari päällä, sekä sormet kylmästä punaisina. Siitä huolimatta tämä pieni poika oli iloinen ja aurinkoinen, ja he leikkivät yhdessä esikoisemme kanssa. He ovat leikkineet yhdessä aiemminkin. He eivät ole tarvinneet iloonsa ja riemuunsa edes yhteistä kieltä, kuten emme me vanhemmatkaan tämän pojan isoisään, joka on lentänyt kotimaastaan hoitamaan lapsenlastaan vanhempien työn taikka opiskelun vuoksi. Koska poika ja isoisä puhuvat vierasta kieltä, emme ole osanneet tulkita heidän kieltään muuten kuin siten, että "se kuulostaa, kuin isoisä olisi alati vihainen lapsenlapselleen". Herra Hoo pelkää tätä vanhusta, eikä mene lähelle. Olemme ihmetelleet asiaa, mutta emme ole pitäneet sitä kuitenkaan mitenkään erikoisena. Lähinnä olen miettinyt vain vanhuksen jaksamista, koska on pienen pojanviikarin kanssa ulkona tuntitolkulla päivittäin. Viikottain. Kuukausittain. Miettinyt, missä ovat pojan vanhemmat. Kuitannut pohdintani sillä ajatuksella, että ehkä tämä haluaa olla läsnä. Sehän on ihan mahtavaa, jos voi olla niin paljon mukana lapsenlapsensa elämässä...

Ensiksi isoisä löi nahkahanskalla, sitten muovipussilla - ja myöhemmin puusta katkaisemallaan kepillä tätä pientä lasta kaikkialle. Meidän edessämme. Ilman syytä. Jo pelkkä asian muistelu saa vatsani muljahtamaan ja ahdistuksen nousemaan mieleeni: miltä kuulostaa pieni kaksivuotias lapsi, kun tätä pahoinpidellään tämän läheisen toimesta. Se kuulostaa hysteeriseltä, anovalta, ahdistavalta ja sydäntäriipaisevalta. Se näyttää yhtä hirveältä, kuin miltä se kuulostaakin. Me olemme leikkipuistossa. Keskellä päivää. Ja tämä tapahtuu!

Sanomattakin selvää on, että puutuimme tilanteeseen. Lyöminen loppui ja poliisit soitettiin paikalle. Asia on jätetty viranomaisten hoidettavaksi, ja he lähtivät suorilta käsin pojan luokse tämän kotiin, jonne isoisä pojan vei. Poliisit soittivat useita kertoja eilisen ja tämän päivän aikana, ja kuulustelivat tarkasti tapahtumien kulun. Kaikki on kerrottu, kaikki on tehty. Toivomme perheeni kanssa, että tämä ratkeaa pienen pojan parhaaksi, ja että hänellä on tällä hetkellä turvallinen sekä hyvä olo. Toivottavasti hän saa käpertyä lukemaan iltasatua syliin, jossa hänen ei tarvitse pelätä. Uskon vahvasti, että saa.

Haluan sanoa sinulle vuoden 2015 ensimmäisen päivän iltana, että mikäli joskus näet, kuulet taikka epäilet, että jokin lapsi joutuu kokemaan väkivaltaa perheessään - sinun V E L V O L L I S U U T E S I on puuttua. Älä arvo tai pohdi, teetkö väärin taikka hätiköidysti. On olemassa vain yksi totuus: turhia lastensuojeluilmoituksia ei ole olemassakaan. Ne ovat turhia vasta sitten, kun ne on sellaisiksi todettu.

Kiitos, että olit mukanani vuonna 2014! Ja kiitos, että olet siinä nytkin... vuonna 2015!

Puss och kram!