Ja jäädä sen sijaan kotisohvalle Kaunareiden pariin todistamaan, kun Brooke ja Ridge avioituivat vasta 20. kerran. Vilkuilla kelloa, ja miettiä, mitäköhän kaverit nyt tekevät. Ehkä niillä on tylsää, ja juhlat loppuvat pian. Niin. "Eivät ne varmaan jaksa lähteä sinne uuteen ravintolaan asti illalla, kyllä ne varmaan vaan istuvat sohvalla ja pelaavat sitä iänikuista Party Aliasta", mietin, ja truittaan uuden ketsuppikuorrutuksen makaronikekoni päälle. Tiukennetaan vähän vielä opiskelijoiden tukia, kun ei niitä korottaakaan voi. Eiks vaan?
Kesät ovat juhlien kulta-aikaa. Pitkin kevättä postiluukusta tipahtelee kutsuja häistä hautajaisiin. Kutsu ilahduttaa aina, mutta samalla mieli vetää matalaksi, koska totuus on karu: jokaiseen ei voi osallistua. Ei voi, vaikka kalenterissa olisikin koko kesän osalle merkitty vain riippumattoa ja tuulen huminaa. Yksinkertaisesti osallistuminen kaikkiin samana kesänä vetäisi pikavippikierteeseen. Usein kutsun perässä on se kaikista hankalin maininta: "ps. toivoisin lahjaksi rahaa." Miten voisin antaa lahjaksi rahaa, kun juuri sitä minulla ei ole? Näin miettii - believe or not - todella moni nuori, vanha, keski-ikäinen tai lapsi. Työtön, työssäkäyvä tai opiskelija. Kotiäiti tai koti-isä. Mummo taikka vaari. Kuka vain, ehkä sinäkin?
Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?
Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"
Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.
Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.
Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.
Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.
Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?
Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?
Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"
Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.
Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.
Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.
Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.
Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?
You name it. Kohta niitä kutsuja alkaa nimittäin tipahdella.
Puss och hej!