Kevät toi kevät toi... lahja-ahdistuksen!

Tiedän. Tiedän, miltä tuntuu keksiä typeriä tekosyitä. Selittää ummet ja lammet äkillisistä sairastumisista tai vierasesineestä kissasi sieraimessa, joka pitää poistattaa äkkianestesiassa. Valkoisiin valheisiin turvautuu varmasti jokainen joskus, vaikka ei edes haluaisi. Pikkuisen valheen suoltaminen on vähemmän ahdistavaa, kuin kertoa se todellinen syy: "Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa sinulle nykyhengen standardien mukaista lahjaa. Tämä kuu on ollut taloudellisesti erittäin tiukka, eikä seuraavakaan kuu vaikuta helpolta." Kumpi tuntuu helpommalta: myöntää olevansa tiukilla (joskus vuodesta toiseen), vai suikata pieni valkoinen valhe?

Ja jäädä sen sijaan kotisohvalle Kaunareiden pariin todistamaan, kun Brooke ja Ridge avioituivat vasta 20. kerran. Vilkuilla kelloa, ja miettiä, mitäköhän kaverit nyt tekevät. Ehkä niillä on tylsää, ja juhlat loppuvat pian. Niin. "Eivät ne varmaan jaksa lähteä sinne uuteen ravintolaan asti illalla, kyllä ne varmaan vaan istuvat sohvalla ja pelaavat sitä iänikuista Party Aliasta", mietin, ja truittaan uuden ketsuppikuorrutuksen makaronikekoni päälle. Tiukennetaan vähän vielä opiskelijoiden tukia, kun ei niitä korottaakaan voi. Eiks vaan?

Kesät ovat juhlien kulta-aikaa. Pitkin kevättä postiluukusta tipahtelee kutsuja häistä hautajaisiin. Kutsu ilahduttaa aina, mutta samalla mieli vetää matalaksi, koska totuus on karu: jokaiseen ei voi osallistua. Ei voi, vaikka kalenterissa olisikin koko kesän osalle merkitty vain riippumattoa ja tuulen huminaa. Yksinkertaisesti osallistuminen kaikkiin samana kesänä vetäisi pikavippikierteeseen. Usein kutsun perässä on se kaikista hankalin maininta: "ps. toivoisin lahjaksi rahaa." Miten voisin antaa lahjaksi rahaa, kun juuri sitä minulla ei ole? Näin miettii - believe or not - todella moni nuori, vanha, keski-ikäinen tai lapsi. Työtön, työssäkäyvä tai opiskelija. Kotiäiti tai koti-isä. Mummo taikka vaari. Kuka vain, ehkä sinäkin?

Itse muistan saaneeni kirjekuoressa 20mk setelin tädiltäni, kun täytin 10 vuotta. Se tuntui aivan järrrrrrkyttävän suurelta summalta. Hyvä etten vetänyt kontaktimuoviin sitä. Kaverit toivat päiväkirjoja, hajukumeja, karkkipusseja, avaimenperiä - ja yksi toi jopa rusinakuivakakun. Usko pois, ne olivat kaikki ihan superkivoja lahjoja. Vieraiden lähdettyä kotiin, menin kirjaamaan kaikki saadut aarteet tarkasti ylös hevosvihkoon. Mietinkö minä silloin, mitä lahja oli maksanut? En. Miten olisin tohinaltani ehtinyt?

Miten on asiat nyt? No siten, että netissä taistellaan keskustelupalstoilla siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa viedä lahjaksi. Itseäni ällistyttää ihan todella, että monet pitävät 20€ lahjaa sopivan suuruisena lahjana. Ööööö... lapselle. Rinnakkaisluokan Laurille. Häälahjaksi moni ajattelee vähintään 50e/nuppi. "Koska ruokakulut pitää peittää..." Nelihenkiselle perheelle tämä tarkoittaa konkurssia. "Ehkä perheen pienin nielaisee kakseuroisen ennen juhlia, koska sähkölasku erääntyy maksettavaksi elokuun lopussa?"

Työpaikan kimppalahjaan kerätään kolehtia 5€/nuppi, ja näitä keräyksiä tulee useita vuodessa. Niihin on kyllä ihan pakko osallistua, koska kimpasta poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Sosiaalinen paine on suuri. Joten en tulekaan töihin huomenna bussilla. Poljen ennemmin 30km/suunta. Räntäsateessa.

Tässä kohtaa on turha hönkiä lieskoja ja puhista mielessään, että aina voi viedä jotain itsetehtyä tai halpaa lahjaksi. Tiedätkö mitä? Aina ei voi.

Usein tätä kaunista mantraa vain hoetaan ja hoetaan, mutta kokeilepas mennä sukulaislapsen nimipäiville itsepoimitun apilakimpun sekä kaksivuotiaasi askarteleman Herra Hakkaraiskortin (lue: pahvinpalan, jossa on läjä suttuisia ympyröitä) kanssa, niin parhaimmassa tapauksessa päivänsankari pyrskähtää vain pettymyksestä itkuun, ja samalla itse lahjan antajakin - häpeästä. Pahimmassa tapauksessa nuukailusi on seuraavan viikon nauretuin juttu ja kostoksi saat kahvipöydässä vain joululta ylijääneitä piparkakkuja kylmän kahvin kanssa. Niin. Maailma on muuttunut. Tai vaikka ei olisi, siltä se tuntuu.

Olen omakohtaisesti nähnyt työvuosien varrella, millaiset paineet pienillä lapsilla on kaverisynttäreistään. Että muistaahan päiväkotiryhmän kaikki kutsutut tuoda juuri oikean Pet Shopin taikka Roskishemmon lahjaksi, ja ketä kutsutaan ja ketä ei tänävuonna saakaan kutsua. "Mä en kutsu muuten sua mun synttäreille sit, jos et..." Ja kyllä vain, kiristyskeinojen aatelia päiväkotiryhmissä on nimenomaan kaverisynttärit. Koko vuoden saa tehdä niska limassa palveluksia kaverille, että synttärikutsu lokerosta löytyy. Ja juhlien lähestyessä panokset vain kiristyvät: "Syö tuo lehti maasta, niin mä en peru sun kutsua!" tai "Mun äiti sanoi, että mä en voi kutsua kaikkii niin sä et pääse mun synttäreille kun sä annoit viimeks vaan värityskirjan!". Oikeesti. Se on näin.

Nyt on aika tehdä lahja-ahdistukselle piste. Kenenkään osallistuminen juhliin ei saa olla varallisuudesta kiinni. Se, millainen ratkaisu asiaan löytyy - on jokaisen meidän pohdittavana. Mitä voisin omalta osaltani juhlien järjestäjänä asialle tehdä, miten huomioisin kaikkia, niitä varattomampiakin? Voisinko sopia lapseni päiväkotiryhmän vanhempien kanssa, että kaikki ostaisivat vain pienen, nimellisen lahjan kaverille? Voisiko päivänsankarit toivoa jotain konkreettista, kuten vaikka uutta pihagrilliä, johon jokainen voisi antaa lantin tai toisen omien varantojensa mukaan?

You name it. Kohta niitä kutsuja alkaa nimittäin tipahdella.

Puss och hej!

Kukas siellä ruudun takana on?

Hoksasin juuri, ettei minulla ole harmainta aavistustakaan siitä, kuka s i n ä olet. Mutta minullapa on sinulle salaisuus: minä näen kävijälaskuristani, että sinä olet saattanut käydä blogiani kurkkimassa - ainakin kerran! ^_^

Miksipä et sitten kertoisi minulle, miten löysit itsesi tänne? Mikä vihastuttaa tai kenties ihastuttaa? 

Jättämällä kommentin alle, et jätä minua pitämään monologia - ja myös saat arpaonnen suosiessa pääsiäisnamia postiisi! Aikaa on seuraavan postaukseni julkaisuun asti... lycka till!

Puss!

Kävikö kakkasesti?

Kukakohan neropatti on joskus päättänyt kutsua tätä aikaa äitiyslomaksi, kun heräät joka aamu klo 04-06 välillä siihen, että korvanjuuressa kiljahtaa joku pikkuheebo, että: "Mooooiiii äiti, mennään syömään palaa!"?

Ei siinä mitään. Jokainen aamu on armo uus, mutta pientä armeliaisuutta voisi osoittaa myös aamut meille uupuneille vanhemmille, jotka koemme klo 6 reikä reiän olevan vielä armottomasti aamuyön puolella. Ei kukaan(!) normaali(!) ihminen halua kekkaloida vielä siihen aikaan hereillä. 

Mikäli tämä todella on loma, aion tehdä matkanjärjestäjälle pienehkön reklamaation. Valitan kyllä tarjoiluista, tunnelmasta ja tilanpuutteesta. Ei se nimittäin riitä, että sängyssämme nukkuu yksi vauva poikittain ja toinen vähän isompi vauva kiljuu iänikuisia Fröbelin Palikoita ja viskelee pikkuautoja naamalle - ei, se ei riitä. Siellä on nimittäin kaksi koiraa kiskottelemassa, niin että melkein saa tilanahtaudesta jalkaansa veritulpan.

Tuota. Sattuipa tässä lomaillessa yksi "hauska" lomamuisto kohdalle eilispäivältä: Herra Hoo väänsi löysät tavarat vaippaansa, koska hänelle puskee vihdoin vähän (lue: kaikki loput) hampaita suuhun. Riisuessani hänen vaippansa pois, päätti hän alkaa kaivella takamustaan ja levitellä mämmiä päähänsä. Siinä kohtaa pääsi syvä huokaus.

Lomamuisto sai huipentumansa, kun pestessäni mämmipäätä puhtaaksi näen, kuinka juuri konttaamaan oppinut Pikku-Mösiöö löytää vaipan, ja alkaa kauhomaan tavaraa suuhunsa. Ja minä en ehtinyt estää!

Kyökin yhä muistellessani asiaa. Sen sijaan, että liimailisin tuota muistikuvaa loma-albumiin, päätin lapsilukuni olevan täynnä!

Tack och hej! Puss!

The Liebster Award meets Mamma!

Sain Elämästä ja vähän muustakin-Annikalta 11 kysymystä, joihin hän haluaa mamman sekä kymmenen muun tuntemattoman bloggaajan vastaavan - ja sen jälkeen osoittaa sama määrä uusia kysymyksiä muille bloggareille.

Ongelmaksi ei muodostunut kysymysten monimutkaisuus - mutta Mamma ei tunne ketään bloggareita! Mutta esitän haasteen yhdelle bloggarille - tarkkaile löytyykö nimesi postauksen lopusta... ;)

Tackar och mamma bloggar!

1. Kuka muumihahmo olisit ja miksi?

Lainatakseni Niiskuneitiä, totean: "En ole lihava, olen täyteläinen."

Pitääkö avata enempää asiaa? :B

2. Suurin haaveesi?

Mammalla on paljon pieniä haaveita, kuten voittaa Triss Lotolla rahaa (arpa) sekä asua rivitalossa, laulaa loilottaa vielä jonkun opetuksessa ja päästä eroon varaston roinavuoresta.

Suurin haaveeni - tylsästi - on se, että saan nähdä, kun lapseni kasvavat. (Ja saada matkustaa sen jälkeen paljon, heko heko!)

Niin, ja laitetaan toivomuslistalle vielä Ukkelille pitkiä pinnoja ja lähinäön heikkenemistä tulevaisuudessa! 

3. Mitä odotat elämältä?

Että siinä tapahtuu paljon. En kestä tylsyyttä.

4. Millainen olet vihaisena?

Vihainen. Riippuu silti vihan tilasta: jos joku on syönyt suklaani salaa, saatan vain mököttää. 

Mutta koska kyse oli vihaisuudesta, niin siinä tilanteessa olen verbaalisesti terävä kuin puukonisku. Äänekäs. Dramaattinen. Jopa naurettava. Oikeastaan todella naurettava.

Teinityttönä parturini päätti leikata minulle kysymättä minulta itseltäni mitään The Beatles-otsatukan. Hän kampasi puolet hiuksistani silmilleni ja nipsautti ranteenvahvuisen, tasapitkän otsiksen - mutta myös sen lisäksi leikkasi loput pääkarvani kuin Pirjo 63v. olisi toivonut ne leikattavan. 

Lähdin karjuen pois "kauneussalongista" ja suihkutin päähäni kokonaisen hiuslakkapullon verran tököttiä, ja koitin saada karvojani menemään päätä myöden ponnarille. Koska en onnistunut, istuin kaksi päivää talvipipo päässä keskellä kesän pahimpaa helleaaltoa. Lopulta kuumuus muhinoi päänahkaani pipon alla niin, että oli pakko luovuttaa ja käydä pesemässä hiukseni.

Kun hiukseni kuivuivat, näytin aivan paksuposkisen John Lennonin sekä pesukarhun risteytykseltä. En ole ikinä ollut niin vihainen, enkä oikeastaan ole edes käynyt parturissakaan sen koommin.

5. Kuinka selvität elämässä olevat haasteet?

Kohtaamalla ne ja kääntämällä ne nauruksi taikka iloksi, mutta lopulta voitoksi.

En ole marttyyrimateriaalia, vaikka usein häviänkin.

6. Pahin pelkosi?

Jäädä jumiin hissiin. Onko olemassa mitään muuta pahempaa? Itse asiassa on: että siellä hississä on samaan aikaan kanssani kasa ampiaisia! O.O

7. Miltä näytät nyt?

Suoraan sanottuna aika matamilta: kauhtunut imetyspaita ja venyvät farkkulegginssit! Sanoisinko, että epäilen olevani tiistain parasta antia juuri nyt. ^_^

8. Millainen olisi elämäsi onnellisin päivä?

Olen elänyt sen jo kahdesti. Ja se oli vaaleansininen ja ilokaasuinen.

9. Raha vai rakkaus?

Kumpaakin tuhlaamalla saavuttaa onnen.

10. Yksi asia, jota kaikki eivät tiedä sinusta?

Minun oikea etunimeni ei ole se, jolla minua on aina kutsuttu.

11. Oletko aamutorkku vai iltavirkku?

Juuri tällä hetkellä en ole kumpaakaan, koska uni ei kuulu päivärutiineihini juuri ollenkaan. Mutta mikäli muistan asiasta jotakin, niin olisin vuorokauden_ympäri-torkku.

Tästä saa haasteen itselleen... Ei kai taas!

Kysymykset sinulle:

1.) Mitä näet edessäsi nyt?

2.) Ota kirjahyllystäsi ensimmäinen ja viimeinen kirja. Yhdistä ensimmäisen kirjan ensimmäinen ja viimeisen kirjan viimeinen lause - mitä tunteita lause sinussa herättää?

3.) Kolme asiaa, jotka löytyvät aina jääkaapistasi?

4.) Koiran vai kissan karvoja ennemmin vaatteissa?

5.) Kuvaile kasvatustasi kahdella adjektiivilla?

6.) Blogiurasi kohokohta?

7.) Missä olet viiden vuoden kuluttua?

8.) Mitä kaipaat eniten Suomesta?

9.) Viimeisin hankintasi vaatekaupasta?

10.) Kerro hassuin tapasi.

11.) Lempi vuodenaikasi?

Kom på besök hos mig - Tule kylään!

"Tukholmassa on vaikeinta koko maailmassa saada asuntoa", kertoo maantietoa toisena aineenaan opiskeleva kämppikseni. Hyvin useasti meiltä tiedustellaan, aiommeko vuokrata suurempaa asuntoa taikka ostaa peräti oman lähitulevaisuudessa. Emme. Koska se on ihan yhtä todennäköistä kuin voittaa isosti lotossa. Ja minulla ei ole arpaonnea. Olin jossakin ison kiven alla mutustamassa nallekarkkejakin, kun jaettiin ulkoista loistokkuutta halukkaille.

Asumme siis kaksiossa. Emme kärsi tilanpuutteesta muulloin, kuin majoittaessamme yökyläläisiä. Silloin on mahdotonta, että kaikki saisivat levollisen yöunen taikka tilaisuuden pieraista peiton alla. Se on muuten kuvottavaa kaivautua sellaisen peiton uumeniin nukkumaan, jonka kuitujen välissä vaeltelee flatus.

Tässä on olohuoneemme. Se toimii myös meidän vanhempien makuusoppena, vierashuoneena sekä atk-pisteenä.

Se on a h d a s, mutta se toimii. Yleensä tässä tilassa on vielä puolet lastenhuoneen sisällöstä rivastettu pitkin parkettia, joten koiruleilla on välillä haasteellista löytää sitä "omaa soppeaan" tuolta ahtaudesta.

Lahjoitimme lapsille omaan yksityiskäyttöön huushollimme ainoan makuuhuoneen. Kuvittelimme yöuniemme laadun (ja keston) parantuvan ja pidentyvät siten, vaan eipä se ihan vielä sillä ollutkaan selvä.

Ennen kaikki tuo kuvassa näkyvä ja näkymätön sälä oli osa olohuoneemme "sisustusta", että kyllä tämä lienee harmonisempi vaihtoehto näin - yöunista viis!

Keittiö on kodin sydän. Pöh, ei ole! Se on kodin viihdekeskus: pojat tönöttävät pöydän päädyssä katsomassa TiipiTaapeja koneelta, ajavat pikkuautoilla, askartelevat ja uittavat joko käsiään taikka niitä pikkuautoja koirien vesikipossa. Mamma vihaa ruoanlaittoa, käsintiskausta sekä pinttyneiden puurotahrojen kuuraamista sienellä irti tapetista - vaan sellaista tuolla ahtaassa sopessa joutuu mamma puuhaamaan!

Kuvassa näette 28 vuotta vanhan astianpesukoneemme laitteistoa. Kone ei käy sähköllä, vaan suklaalla sekä kahvilla. Kumihanskat kädessä...

Ja tässä "tasoja", joilla valmistaa ruokaa nelihenkiselle perheelle...

Onni on siellä, missä perhe on. Oli se sitten ahdas taikka tilava paikka. Tervetuloa toistekin kylään!

Puss!