Lukijat

perjantai 26. joulukuuta 2014

Hiljaisuus on hiljaisuuden merkki!

Kukkuu! Täällähän minä.

Ensiksi haluan pyytää anteeksi blogihiljaisuutta, joka venyi jo useiden viikkojen mittaiseksi. Joulutunnelman kanssa on ollut "pientä problematiikkaa", eli toisinsanoen joulukuu oli täynnä tavanomaista kiirettä ja stressiä, mutta myös suurta murhetta ja huolta.

Karhurouvamme taisteli hengestään ärhäkän kohtutulehduksen kourissa, mutta selvisi siitäkin - toki kohtuaan ja munasarjojaan köyhempänä. Saimme seilata leikkaukseen Itämeren halki peläten, ettemme ehtisi satamaan ajoissa. Säästöpossut nuijittiin mäsäksi, kaikki tilit tyhjennettiin ja tehtiin ripeästi ja nopeasti päätöksiä -  ja uskomatonta, mutta totta... niin kaikki asiat ratkesivat, hermot venyivät, usko ei horjunut, yhteenkuuluvuus vahvistui sekä vaikka tuntui, että kaikki mehut ja varannot olivat ehtyneet - ne vain lisääntyivät.

Päätin sanoa hyvästit myös jatkuvalle yösyöpöttelylle. En toki rajoittanut omaa jääkaapilla ravaamistani (jota ei ihan oikeasti tapahdu öisin, vaikka vatsaröllykät muuta saattavatkin kieliä) - vaan päätin, etten imetä enää kuin kerran yössä. Mösiöö on vain niin herkkävainuinen maitovarantojensa suhteen, että oli pakko pistää koti kirjaimellisesti kaaoksen valtaan ja möbleerata pojille ihan oma huone. Se tarkoittaa sitä, että me nukumme jatkossa olkkarissa. Loistava juttu kaikille muille, paitsi Ukkelille. Hänellä on "ont i gurkan", koska ikkunoistamme tulvahtelee raitista pakkasilmaa sisälle, vaikka tekisi mitä.



Joulupuuhastelut ja -valmistelut on todettu myös aika haasteellisiksi kahden alle kaksivuotiaan pojanviikarin kanssa, mutta kaikki saatiin tehtyä mitä pitikin. Laivan lähtöä odotellessa väänsimme piparkakkutraktorin, loput laatikot pakkaseen, siivosimme, pakkasimme, paketoimme lahjoja, näpersimme ja väkersimme yhtä ja toista - ja samoilla silmillä, joilla oltiin menty jo vuorokausi, kaahasimme paattiin ja eläinlääkäriin.

Toiseksi: pitkäaikaiset iho-ongelmani ovat kurissa! Minulla todettiin pari viikkoa sitten todella voimakas parabeeniallergia. Se tarkoittaa sitä, että kippasin suuren osan omaisuuttani roskikseen. Samalla sain kimmokkeen elämäntaparemonttiin, jonka aloitan tammikuussa. Siinä toivossa, että jaksaisin remppailla kauemmin kuin viikon, kerron tämän sinulle. En kehtaa olla yrittämättä tosissani enää tämän jälkeen. Vaikka pesupallomainen ulkomuotoni onkin ollut ihan jees, pyrin kuitenkin kokeilemaan, voisiko palloni yhtään litistyä. Pesulautavatsaa en silti havittele, koska sellaisen saavuttamiseksi pitää kyetä liikkumaan enemmän kuin vain sohvalta sänkyyn ja takaisin.

Jätä ihmeessä itsestäsi merkki kommenttikenttään! Sana on vapaa. Olisin siitä todella kiitollinen.

Puss och kram!



torstai 4. joulukuuta 2014

On kiirettä melskettä helinää helskettä!

Mistäs voisikaan paremmin tietää, että on joulukuu kuin siitä, että Ukkeli huokailee ja pyörittelee silmiään alituiseen? Hän ei ole kanssani nimittäin yhtä mieltä siitä, että Jarkko Aholan ja kumppaneiden joulurykäisyt Raskaan joulun ja vielä Raskaamman joulun merkeissä ovat joulufiiliksen nostattajia: sellaisia, joita soitetaan koko ajan ja huokaillaan, miten koskettavat sanoitukset kappaleista löytyykään! Sitten kollotetaan hetki Sylvian joululaulua (kuten joka vuosi) ja revitellään Heinillä härkien kaukalon tahdissa. Kokeilin varovaisesti soittaa Spotifystä jo marraskuun puolella näitä, mutta välittömästi komennettiin vaihtamaan takaisin Fröbelin Palikoihin.

Olen perinyt äidiltäni joulun suhteen hysteerisyyden ja liioittelun: jos joulukuun 4. päivänä ei ole jo k a i k k i tehty, joulu tulee olemaan katastrofi. En tule ehtiä tehdä kaikkea ajoissa valmiiksi. Pienikin vastoinkäyminen, niin varmana joulu on piloilla! Lattialistoissa on likaa, joka pitää hinkata pois ja sen vuoksi pitää tyhjentää markettien pesuainehyllyköt kaikista mahdollisista tökömenteistä. Sitten pitää puuskutella päivittäin - ja mitä lähemmäs jouluaattoa päästään niin sen kuuluvammin, miten kauhea stressi ja kiire on, samalla väläytellen marttyyri-naamaa. Onneksi olen kokenut tämän asian kanssa parantumisen: en enää stressaa, koska vietin kolmisen vuotta sitten joulun, jolloin en voinut tehdä mitään valmisteluja terveydentilani vuoksi. Opin, että joulu tulee hössöttämättäkin. Tai hössöttää saa, mutta ei kannata hössöttäessään sylkeä lieskoja suustaan!


Rakastan suomalaista jouluruokaa laatikoineen - ja kalkkunarullineen. Kalkkunaa siksi, koska en syö possua. Ihan vain sen vuoksi, että lapsena vanhempani kantoivat vaaleanpunaisessa pulkassa possun keskelle pirttipöytää ja pistivät palasiksi, suolaveteen ja kiulussa lillumaan pesuhuoneen. Silloin tajusin, mistä joulukinkku tulee! Kuvat jouluporsaasta makaamassa keskellä ruokapöytää punainen omena suussaan ovat ihan kamalia...

Kävimme viime vuonna kokeilemassa Ikean Julbordia. Silmissäni siinti lanttu- ja perunalootat, makea makaronilaatikko, rosollit ja kalat. Sainkin harhailla lautaseni kanssa Janssonin kiusauksen sekä sillien, nakkimakkaroiden ja lipeäkalasörsseleiden keskellä. Rakkauteni jouluruokaa kohtaan kärsi pahemman luokan inflaation. Laivan joulupöytään voi sentään luottaa, vaikka meinasin viimeksi lyödä lautaselleni kasan "keitettyä kukkakaalia". Onneksi Ukkeli pelasti, ja kertoi kyseisen ruokasorttimentin olevan sitä lipeäkalaa maitokastikkeessa. 

Yksi jouluherkku on vertaansa vailla, nimittäin Julmust. Ilmeisesti vastaavaa periruotsalaista herkkua saa Juhlajuomana myös sieltä lahden toiselta puolelta. Kannattaa kokeilla palan painikkeena, maistuu mielestäni Coca-Colan sekä rommin risteytykseltä. Samaa tavaraa saadaan nauttia myös pääsiäisenä, jolloin etiketti vaihtuu Påskmustiksi. Todella paljon parempaa kuin se simanmakuinen kotikalja, jota ruukataan hörppiä suomalaisessa joulupöydässä.

Joulutortut ovat ruotsalaisille ihan outo juttu, eikä torttuhilloa saa kuin metsästämällä. Vuosi sitten joulutorttuja uutisoitiin täällä natsitorttuina, koska leivoksen muotoilu on ruotsalaisten mielestä hakaristin kaltainen. Sen sijaan joulupöydässä syödään jälkiruokana ostkakaa, eli juustokakkua. Se on vuoka, jossa on kummallisen makuista juustomössöä, joka työnnetään uuniin ja syödään mansikkahillon kera. Vaatii totuttelua, joten sillä välin popsimme vain niitä torttuloita!

Tänään teimme joulupuuhasteluja muksujen kanssa muovailemalla sekä syömällä vahaa. Herra Hoon mielestä muovailuvaha on "tovella hyvää!" ja minun mielestäni todella pahaa. Pakko oli maistaa, kun oli niin ihanan pehmoista. Enää kaksikymmentä päivää jouluun!

torstai 27. marraskuuta 2014

De va kukku de!

De va kukku, kuule, de
Ei tuu mittää, uso se
Ei mun tulis mielenkää
lähteä ny Ruattiin ku ei oo kielipää
De va kukku, kuule, de
ei nää olot meinaa parane
vaikka velkaa Volvo ostettais
ja kolmivuoro hihnatyöstä palkka nostettais!
De va kukku de!

No joo, lähdimpä silti. Kehnolla kouluruotsilla matkaan 23-vuotiaana (lapsellisena) tyttönä. Hyvä, etten tiennyt mistään mitään etukäteen osoitettani enempää, sillä muuten en olisi koskaan uskaltanut lähteä! Uso se!

Ensimmäiseksi täytyy mainita, että asuntotilanne on täällä erittäin toivoton. Asuntojonot Tukholman kaltaisissa suurkaupungeissa, joita ovat mm. Göteborg sekä Malmö, ovat järkyttävän pitkät. Yli 10 vuotta. Se tarkoittaa sitä, että lapset laitetaan kaupunkien maksullisiin asuntojonoihin heti heidän synnyttyään, jotta he saavat oman asunnon ollessaan reilusti parikymppisiä. Tukholman keskusta on haluttua aluetta, jonne joutuu jonottaa parikymmentä vuottakin. Pahinta tässä on kuitenkin se, että jonon ohi ei pääse. Ei millään verukkeella. Kokeiltu on, ja niin on kokeillut moni muukin.


Tyypillisin tapa asua täällä on jakaa asunto, huone, kellarikoppi taikka vaatehuone jonkun kanssa. Oma asunto on maahanmuuttajalle kaukainen utopia, alivuokralaisen alivuokralaiseksi pääsee helposti (eli todella vaikeasti) mutta silloinkin joutuu maksamaan riistovuokraa. Sanotaan, ettei ole lainkaan tavatonta joutua maksamaan pienen pienestä suihkuttomasta ja vessattomasta "asunnostaan" useita tuhansia euroja. Kukaan järkevä ei moista summaa maksaisikaan, mutta mikäli meinaa päänsä tyynyyn painaa muualla kuin Central Stationin käytävällä, kannattaa muuttaa ihan minne tahansa. Homeettomuus sekä peseytymistilat ovat luksusta, silkkaa tuurikauppaa.

Mammalla kävi tuuri! Työnantajani kautta sain asunnon sekä tietysti leivän pöytääni. Asunnon jaoin toki ensimmäisen puolivuotta psykopaatti-mummelin kanssa, joka ei koskaan siivonnut. Joka jätti roskapussinsa käytävään, ja matkusti Suomeen saunomaan. Mummeli, joka otti jääkaapista minun ruokani, ja jätti ne pöydälle pilaantumaan. Sama tyyppi, joka sai sitten kenkää töistään ja minun alivuokralaisuudestani - ja joka päätti tulla puoli vuotta myöhemmin uhkailemaan minua parvekkeeni alle "poliisimiesystävällään", joka on siis sotilaspoliisi. Armeijassa.

Asumme ahtaasti kaksiossa kaikki kuusi. Ulkoiset puitteet ovat juuri sellaiset, kuin voi kuvitella 70-luvulla rakennetussa kerrostaloasunnossa olevan, jota ei ole koskaan remontoitu. Siitä huolimatta meillä on kaunis, alkeellinen koti. Koti, jossa saamme asua, emmekä enää koskaan joudu paniikissa järjestämään asumistamme. Muutimme nimittäin työsuhdeasunnostani asuntoon, joka oli umpihomeessa. Monen epätoivoisen puhelinsoiton sekä sähköpostiviestin jälkeen me saimme tämän asunnon, vaikka olimme jonottaneet vain pari vuotta. Meille annettiin tämä asunto, vaikka se ei ole mitenkään järjellä selitettävissä.

Kun tein muuttoa Tukholmaan, ajattelin muuttavani jonnekin "paratiisiin". Paikkaan, jossa kaikki on ainakin paljon paremmin kuin Suomessa. Niinhän meidät suomalaiset ollaan kasvatettu: märisemään siitä, miten kaikki asiat ovat maassamme huonosti vaikka Suomessa on moni asia paljon paremmin kuin missään muualla!

Minä en ole oikeutettu äitiyspakkaukseen, joka ei tunnu sekään monelle kelpaavan "rumien kuosiensa" vuoksi. Kyse on maailman parhaimmasta keksinnöstä sitten tiskinkuivauskaapin jälkeen! Sellaistakaan ei nimittäin löydy muualta kuin suomalaisesta keittiöstä. Minä nostelen astiat kuivumaan epämääräisille telineille, jotka lojuvat pitkin tiskipenkkiä. Meillä, kuten monessa muussakin ruotsalaisessa vuokra-asunnossa tiskataan käsin taikka pöytätiskikoneen avulla. Vain uusissa ja remontoiduissa asunnoissa on moisia supermoderneja vempeleitä, kuten täysleveä astianpesukone taikka pesukoneliitäntä kylpyhuoneessa. Meidän kylppäriimme ei tule edes sähköä, muuta kuin kattolamppuun. Kysyimme kerran miksi, ja se on kuulemma vaarallista. Suomessa ollaan niin rohkeita!


Meillä on 2ote-hanat, ikkunat joista puhaltaa sisään niin, että villasukat pyörivät jaloissa sekä kolme sänkyä yhdessä ja ainoassa makuuhuoneessa, joka meillä on. Olohuoneessa kompuroi alati pikkuautoihin ja astuu lego-palikoiden päälle. Silti meillä on asiat todella hyvin. Paremmin, kuin monella muulla.

Näin vuosipäivänsä aattona hoksasin, että on hyvä olla nuori ja lapsellinen. Silloin ei pelkää elämää eikä haasteita. Huomenna voi kaikki olla toisin! Onko 28 hyvä ikä, mitä luulette?

Puss och kram!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Äiti on toiselle äidille susi!

Toisinaan kaipaan kovasti takaisin tuttuun ja turvaisaan kuplaani, jossa sain olla elämäni ensimmäiset kaksikymmentä viisi vuotta. Sitten minusta itsestäni tuli äiti.

Raskausaikana homman nimi selvisi: muita äitejä nuijitaan kahvipöydissä. Tuli hyvin selväksi, millaiset asiat tekevät muunmuassa hyvän äidin: trendivaunut, testivoittajavempeleet turvakaukaloina ja sittereinä, einesruokien vältteleminen, lastenvaatetietoisuus (tämä aluksi vieroksutti, mutta nykyään olen mukana geimeissä itsekin), ympäristöteot, puhtauttaan hohtava koti, imettäminen ja maidonluovuttaminen sekä äärimmäisen venyvät hermoradat, jotka eivät k o s k a a n paukahtele. Ihan todella tärkeitä asioita, ei siinä mitään. Mutta saattaa helposti muuttua ylisuorittamiseksi ja aiheuttaa kohtuuttomat paineet itselle.

Äidin ei tule luottaa omiin vaistoihinsa liikaa, koska vaistot sanovat yhtä ja toiset äidit toista. Esimerkiksi nukkuvaa lasta ei voi jättää autoon odottamaan siksi aikaa, kun jätät kirjekuoren postilaatikkoon. Sillä välin joku Justiina seisoo oven edessä heristelemässä moraalikaulintaan sinulle. Lasta ei saa jättää koskaan yksin. Hänet täytyy irroitella turvavöistä (eli herättää) ja raahata mukanaan 10 metriä, jotta äitipojot pysyvät korkealla. Koska puolessa minuutissa syvässä unessa oleva lapsi saattaa traumatisoitua pahasti. Vaikka näet hänet koko ajan ikkunasta, et saa sitä tehdä. Minä en kyllä ole traumatisoitunut omassa lapsuudessani vastaavasta. Onneksi.


Moraalikaulin paukahtelee, mikäli et käy ulkona kuin kerran vuodessa: kasvattelet täten nysveröitä, jotka eivät koskaan opi olemaan itsenäisiä. Jos taas käyt ulkona kerran kuussa, olet "vanha äiti hunningolla"-tapaus. Sosiaalitoimistoa saattaa kiinnostaa keissisi. Oma elämä pitää olla, mutta miten paljon sitä saa sitten olla, ilman että siitä muodostuu viikon kohutuin aihe? Ei sillä, että tietäisin omakohtaisesti tällaisesta mitään. Toisten aivot kaipaavat ulkoilua enemmän, toisten vähemmän. Omani aivan liian harvoin.

Itse hihhuloin söheröponnarissani ulkona ja niistelen naapurinkin muksun nenää tuulitakkini hihaan. Olen arkilookiltani aika... kammottava ilmestys. Vaikka en jaksa panostaa pihapuiden oravia varten ulkoiseen habitukseeni kovin paljoa, ihailen toki niitä äitejä, jotka näyttävät t ö r k e ä n hyvältä samassa puuhassa. Äitiys ei ole syy heittäytyä lahnailemaan kauneudenhoidon suhteen, vaikka itse siihen kyllä syyllistynkin. Jaksaisimpa itsekin tuoksua vienosti kielolle ja vaniljahuulikiillolle keskellä viikkoa. Itse haisen vain rintamaitopukluille ja xylitol-pastilleille. 

Taloudenhoidolliset velvoitteet, kuten tiskaus, siivous, ruuanlaitto, pyykkäys sekä sisustus ovat ne kaikista parhaimmat, joilla pääsee makustelemaan kunkin äidin kyvykkyyttä. Kaikesta tulee suoriutua hyvin, tai muussa tapauksessa saatat kuulla kiertoteitä pitkin, miten alkeellisesti elät toisen äitisuden mielestä. Miten vierailla ovat jääneet sukat kiinni lattiaan ja lapset ovat oksentaneet koko viikon lemmikkikattienne karvatolloja. Olkkarin kokopanelointi on vanhanaikaista ja käsipelillä tiskaaminen laittoi vieraat säälimaan sinua. Vessassa oli vain palasaippuaa ja koska et tiennyt, milloin käsipyyhkeet oli vaihdettu viimeksi, pyyhit kätesi omaan paitaasi. Ja nyt sekin on pilalla. 

Mietin silloin ja mietin yhä, että mitäköhän minusta itsestäni mahdetaan puhua selkäni takana, kun en ole paikalla? 

Puss på er!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Lauantai-illan kuumeista paatosta!


Kävästiin siinä tänään kirpparilla. Ahtauduin sovittamaan muutamia farkkuja sovituskoppiin vain todetakseni olevani jotain ihme välikokoa: jos ne ovat jaloista sopivat, nappi ei mene kiinni ja jos nappi menee kiinni, niin puntit muistuttavat laivan purjeita. Myyjä kiinnitti meihin huomiota, ja tiedusteli kaukalossa jokeltelevan Mösiöön ikää. Hetken kuluttua hän hoksasi, että minulla on myös rattaissa toinen pikkukaiffari kiskomassa hirsiä. Sitten seurasi se kysymys, mikä saa minut aina jokseenkin paljon ärsyyntymään: "Miksi sä olet noin pienellä välillä kaksi lasta tehnyt?".

Niin. Tosiaan. Meillä on kaksi lasta, vuoden ja neljän kuukauden ikäerolla. Minä en ole päättänyt siitä, koska he tänne syntyvät - vaan he ovat itse päättäneet tulla ja juuri sillä parhaimmalla mahdollisella aikataululla. Jos lapsillamme olisi neljä vuotta ja kuukausi ikäeroa, kyselisivät ihmiset varmasti, miksi ihmeessä pidimme niin pitkän välin. Ihan saletisti muuten!


Onko olemassa mitään henkilökohtaisempaa kysymystä, kuin kysyä "miksi" samassa lauseessa, kuin puhutaan perhekoosta? Eipä oikeastaan. Ikäeroja on yhtä suuria ja yhtä pieniä kuin on hedelmällistä ikääkin, ei ole olemassakaan mitään "oikeaa" ikäeroa sisarusten välillä. Sitä paitsi, aina kaikkea ei voi laskelmoida etukäteen.

Pysähdytään hetkeksi miettimään sitä, miten lapsi saa alkunsa? Sen enempää asiaa kuvailematta, pitää kahden solun kohdata toisensa juuri oikealla hetkellä ja juuri oikeassa paikassa. Näistä kahdesta solusta jakaantuu tsiljoonabiljoona uutta solua, jotka muodostavat lapsen. Jotta näin pääsee tapahtumaan, voi olla takana usean vuoden yrittäminen. Se voi tapahtua kertalaakista (sanan jokaisessa merkityksessä), tai se voi tapahtua, kun on yläasteikäinen tai keski-iän kriisin keskellä. Ja kun näin tapahtuu, se tapahtuu. Pitääkö sitä perustella jotenkuten jollekin k o s k a a n?

On olemassa myös muitakin keskustelunavauksia, kuten vaikka: "Hyvää päivää, ompa ihanat sisarukset." taikka "Ompa ihanaa nähdä, miten paljon he nauttivat toistensa seurasta." Niin. Voi myös sanoa jotakin kaunista, sen sijaan, että alkaisi nähdä kauheasti ongelmia asiassa. Kuten voivotella toisen jaksamista, tietämättä ollenkaan, onko toisen jaksamisessa ensinnäkään mitään vikaa. Kyllä kaikki vanhemmat ovat väsyneitä ja univelkaisia silmäpussipandoja vauvavuoden aikana, ja parisuhde kiristelee enemmän tai vähemmän järkeä - mutta ei se ole voivottelun saati julkipuimisen asia. Tukensa voi esittää muutenkin, kuten vaikka konkreettisesti ojentamalla auttavan kätensä päivittelyn sijasta.


"Miten ihmeessä te jaksatte? Tekisittekö uudelleen, jos saisitte jälkikäteen päättää? Hahaaa, onneksi itse en ole enää tuossa tilanteessa! Ei kyllä käy kateeksi teitä!" Niin tuota noin. Mitäpä jos vaikka asettelisi lauseensa näin: "Jaksatte mielestäni hyvin, tuntuuko teistä itsestänne myös siltä?" taikka "Muistan tuon ajan, tulikin mieleeni että oletteko kokeilleet/kuulleet/ajatelleet..."? Kyllä te tiedätte, vertaistukea lynkkauksen sijasta.

On myös inhottavaa sellaisten perheiden puolesta, joiden lisääntymisestä kysellään alati. Perustellaan sisaruksen tärkeydellä, välttämättömyydellä ja pakollisuudella. "Kyllä se vain niin on, että ette te voi vain yhtä lasta tehdä!". Miksei voisi jättää lapsilukuaan vain siihen yhteen? Tunnen ja tiedän monta onnellista aikuista, jotka ovat eläneet elämänsä ilman sisarusta. Tunnen ja tiedän myös monta perhettä, jotka eivät haaveistaan huolimatta vain saa sitä kauan kaipaamaansa toista lasta.

Oma lukunsa ovat vielä kaiken tämän päälle ne, jotka tiedustelevat muka ihan ohimennen, onko kyseessä ollut vahinko vai tarkoitus. Syvä murahdus. Sellaista ei vain kysytä.

Noin. Nyt on mieli keventynyt ja massu paisunut jälkiuunileivän mutustelusta tässä kirjoitellessa. Kannattaa blogata! :) Puss puss!


tiistai 4. marraskuuta 2014

Olipa kerran ruotsalainen, suomalainen ja Mamma Muumaa!



Hyvin usein minulta kysytään, eroavatko suomalaiset ja ruotsalaiset paljon toisistaan. Laaja kysymys, mutta nopea vastaus: eroavat. Maantieteellinen sijainti ei paljoakaan toisistaan eroa, mutta Selkämeren molemmin puolin asustaa kuitenkin selvästi hieman erilaisia ihmisiä. Siinä missä suomalaiset vitsailevat alati ruotsalaisten kustannuksella, ruotsalaiset keskittyvät vitsailemaan lähinnä vain norjalaisista.

Tämä bloggaus kannattaa lukea "ruotsalaisen letkeästi". Ruotsalaiset eivät ole kovin tiukkapipoista kansaa, eivätkä he juurikaan ota itseensä turhan herkästi.

Aloitetaan siitä, miten eroittaa toisistaan silmämääräisesti suomalainen ja ruotsalainen nainen. No ruotsalaisen naisen tunnistaa yleensä viimeistellystä lookista, jossa hiuksiin on vedetty keskijakaus ja jalkoihin älyttömän kalliit lenkkarit. Lenkkarit ja hienosteluvaatteet passaavat hyvin yhteen. Juuri, kun tällainen suomalainen äitykkä on sisäistänyt, että tyylimokien kärjessä on kuljeksia lenkkarit jalassa kaiken aikaa. Vaan eipäs olekaan! Voi siis lopettaa kähertämästä tukkaansa tuntitolkulla aamuisin ja hyvästellä korkokenkien käytöstä syntyneet liikavarpaansa. Nyt vain Tukholman-malliin hiukset platinanvaaleiksi ja jakaus keskelle päätä. Oranssia huulipunaa, Filippa K:ta päälle ja mukavat lenkkarit jalkaan. Itse olen hieman vaiheessa tän kanssa...

Minkälainen maine suomalaisilla täällä oikeasti on? Ainakin suomalainen työpanos on hyvin arvostettua: suomalaiset ovat töitäpelkäämättömiä ja rehtejä työmiehiä/naisia. Mutta valitettavasti useasti virheellisestikin luullaan, että kaikki suomalaiset ovat tuhannen tuiterissa vuorokauden ympäri. Kossupullot ja "pärkkele, sattana"-leima kyllä vielä hieman kummittelee, vaikkakin enää vain puolivitsillä. Paikallisella ostarilla näkee lähes päivittäin tutun puliukkoporukan, jotka naukkailevat häpänderiä ja huutelevat kirkkaalla suomenkielellä ohikulkijoille. Eivät toki pahantahtoisesti, mutta kumminkin. Häppäveikot ovat hyvin herttaisia, vaikka välillä tilannetaju pettää ja saattavat toimittaa tarpeensa sisäkukkaistutuksiin. No, niinä hetkinä koitan olla vain ihan muina henkilöinä...

Mamman suomalainen iltapäivä"keitto".
Mikä on sitten suomalaisen ehdoton valttikortti täällä? Rehellisyys tietenkin. Suomalainen on rehellinen ja hiljainen. Ruotsalaiset ovat välillä ärsyttävänkin ystävällisiä, halailevat paljon ja heillä on aina "bra läget!". Ruotsalaiset harrastavat small talkia, eivätkä oikeastaan kysyessään "hur mår du?" halua kuulla selontekoa kaikista kolotuksista ja vastoinkäymisistä (joita suomalainen helposti alkaa luetella, kun kerran vointia kysellään), vaan hakevat takaa iloista vastakysymystä ja hymyä. Aluksi minua oudoksutti jatkuva hali halien ja pusi pusien hokeminen: sait tekstarin, ja lopussa luki "pusuja ja haleja". Sait puhelun, ja se päättyi "pusuihin". No, nyt puss och kramit taipuvat itseltäkin jo luonnikkaasti, eikä halaaminen tunnu enää lähentely-yritykseltä. ;)

Kerran minua jurppi ruotsalainen positiivisuus aamulla klo 6. Suomalainen ei kommunikoi aamulla k e n e n k ä ä n  kanssa, ja tätä haluaa muidenkin kunnioittavan. Vaan mitä tekee ruotsalainen kanssasisar tuolloin? Toivottaa iloisen visertävällä äänellä, "Gud morgon! Vilken härlig dag idag!". Siinä meinasi kahvit kyllä pyrskähtää mamman nokasta. "Todella mahtava päivä tänään todella, kun nyt on vasta yö!". Mutta kytevä ruotsalaisuuteni sisälläni päätyi kuitenkin antamaan visertäjälle hymyä muistuttavan virnistyksen ja hyväähuomentataijotain-murahdukseen.

Lapsia kasvatetaan eri metodein, mutta lopputuloksena molemmista on aivan samanlaisia lapsia. Siinä missä suomalainen peräänkuuluttaa kurin ja kasvatuksen perään, ruotsalainen antaa lapsilleen hyvin vapaat kädet. Ruotsalainen pyytää ja suomalainen käskee, noin karrikoiden sanottuna. Lapsilla ei ole kiire jättää vaippoja pois taikka lopettaa tutinsyömistä, eikä ravintolassa juoksevia lapsukaisia katsota ollenkaan pahalla. Kerran olimme laivan buffetissa syömässä, kun Herra Hoo oli vielä vauva ja lappoi ruokaa suuhunsa käsillä kauhomalla ja viskellen osan lattialle. Ruotsalaiset kanssaruokailijat keskittyivät lepertelemään Hoolle kun taas suomalaiset muljauttelivat silmiään, ja supisivat toisilleen. Yleisesti ottaen Ruotsi on todella lapsirakas maa.

Nopeasti tulee mieleen vielä muutama eroavaisuus: ruotsalaiset eivät juurikaan kiroile. Ihan vaan siitä syystä, ettei heidän sanastostaan löydy kirosanoja "fy fanin" lisäksi. Siinä missä suomalainen syö viilin purkista ja juo piimän lasista, ruotsalainen kaataa murojensa ja aamupuuronsa joukkoon. Suomalainen syö kalliita lihapiirakoita (joita saa suomiherkkukaupasta) mutta ruotsalainen käärii nakin ja perunamuussin rieskan väliin... Ja Suomella on aina paaaaaaaljon parempi jääkiekkojoukkue, kuin Ruotsilla! Muulla ei ole oikeastaan väliä, kunhan vain Ruotsi häviää.

Koska en harrasta alkukevennyksiä, pistän tähän pienen loppuraskautuksen - ja painun keittämään itselleni iltapäiväsumpit. Kunnon ruotsalaisesta kahvista! ;)


Puss och kram!

perjantai 31. lokakuuta 2014

Jännän äärellä!

Kolme vuotta sitten. Näihin samoihin aikoihin. Silloin soi ovikelloni. Menin avaamaan oven.

Siellä oli kolme zombia. K-o-l-m-e zombia! Seisoivat rivissä ja näyttivät kamalilta. Pelästyin niin maan perusteellisesti! Kiljuin niin kovaa, että yksi minizombi alkoi itsekin itkeä. Järkyttyneenä vetäisin oven kiinni ja lähdin poraamaan kauhukokemustani facebookiin.

Kolme vuotta sitten. Näihin samoihin aikoihin. Oveni takana oli "bus eller godis"-seurue, eli ne jekuttajat ja karamellinkerääjät, joita olin nähnyt viimeksi Halloween-elokuvassa. 

Kolme vuotta sitten minulle myös kerrottiin, että se on traditio täällä. Tänä vuonna olen varautunut. Enkä aio vetää ovea enää paniikissa kenenkään nokan edestä kiinni! :)


Happy Halloween! Mitä teillä touhutaan?

torstai 30. lokakuuta 2014

Karhurouva sairastaa, häntä hellikäämme!

Vuonna 2008 satuin vilaisemaan nopeasti sivusilmällä näyttelykehään, jossa lönkötti elefanttimarssia toinen toistaan sympaattisemman näköisiä ruttunaamoja. Olin tullut katsastamaan aivan muiden rotujen kehiä, koska olin aikeissa ostaa itselleni jonkin pienen ja helppohoitoisen koiran myöhemmin seuraavana keväänä. Olin ajatellut, kuinka sukisin pikkupuudelilleni vaaleanpunaisen rusetin otsakiehkuroihin ja miten jakaisimme aamupalaleipäni. Koira olisi tottelevainen ja hemmoteltu. Olin päätynyt Cavalier kingcharlesinspanieliin. 

Siellä kehässä ei viipottanut söpöjä Cavaliereja. Siellä löntysti Chow Choweja. Juuri niitä, joita olin aina pienestä asti karsastanut. Koska niiden henki haisi oudolta, ja ne varastivat kädestä. Niitä ei voinut taluttaa hihnassa, koska ne kiskoivat liikaa. Ja ne kuorsasivat ihan törkeästi. Olinhan kasvanut niiden keskellä, koska vietin paljon aikaa kummitätini luona, jolla oli ollut näitä ruttuturpia ihan kasvatusmielessäkin. Sain mielenhäiriön, että tämä rotu oli minun rotuni. Sitten piti löytää vain hyvä kasvattaja ja päivääkään en ole katunut mielenvinksahdustani.  Tietoa rodusta löytyy täältä.



Karhurouva on perin mustavalkoinen koira, vaikka sininen onkin: hän joko pitää asioista, tai sitten hän ei siedä niitä. Käskyttäminen on inhokkilistan kärjessä yhdessä sadesäässä ulkoilun ja kylpypäivän kanssa. Sen sijaan nukkuminen on hänen lempipuuhansa. S herää vain syödäkseen ja käydäkseen sen jälkeen uudestaan nukkumaan. Hänet saa raahata ulos (mikäli ilma ei ole mieluisa) vain huomatakseen, ettei tämä aio kävellä metriäkään omaehtoisesti. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen kantanut litimärkää Chowia kainalossani takaisin kotiin, kun tämä on päättänyt tehdä täysstopin kaukana kotoa. Voin kertoa, että kun Chowi lyö itsensä makaamaan keskelle autotietä, ei ole käytössä mitään muuta keinoa kuin alkaa raahata tätä pois siitä. Koska chowi ei miellytä. Ketään. Korkeintaan itseään sallimalla itselleen runsaasti lepoa ja rauhaa...

Kun pyydän häntä istumaan, hän yleensä istuu. Toisinaan ei. Mutta minun mielikseni hän ei sitä todellakaan tee. Hän on kuitenkin fiksu, vaikka päällepäin sitä ei välttämättä niin näe. Hän alentuu tekemään pyydettävän asian, koska tietää saavansa siitä vaivanpalkaksi joko luun, ruokaa, rapsutuksia tai muuta mukavaa. Nämä eivät ole mitään tottelevaisuusvalioita eivätkä sirkuskoiria. Siitä huolimatta Karhurouva heittää ylävitosen, käy makaamaan, pyörähtää, tanssii ja ojentelee aristokraattisia tassujaan pyydettäessä. Hän tekee ne, mutta vain harvojen ja valittujen pyynnöstä. Rouva on ollut minulla pian kuusi vuotta, joista kolmen vuoden ajan hän on ollut myös Ukkelin komennossa. Ensimmäiset kuukaudet Karhurouva katsoi minua merkitsevästi aina, kun isäntäkandidaatti yritti häntä kieltää, komentaa tai käskyttää. Katsekontakti minuun kertoi rouvan ajatukset perin selkeästi: "Toi ei oo faija. Tartteeks mun muka totella sitä?". Kyllä. Hän tottelee muita vain, jos hänen käsketään niin erikseen tehdä.


Aivan pienestä pennusta asti olen totuttanut Nisikissan (=koiramme hellittelynimi) lenkkeilyyn. Hän kävelee reippaasti useita tunteja. Tunnithan vaan vierähtävät, kun jokaikinen korsi ja kanto pitää nuuskuttaa. Hän ottaa luovia pausseja, eikä liikahda kymmeneen minuuttiin metriäkään. Hän on se, joka sanelee elämän ehdot. Tai niinhän hän luulee... ;) Jos ulkona on märkää, hän ei suostu sinne tulla. Hän suorittaa tarpeensa jopa ennemmin puiselle terassille taikka käytävämatolle - mutta rouvan tassut eivät saa kastua. Mikäli tassuissa on kuraa (jota harvoin niissä on), hän ei voi kävellä. Ei ennen, kuin hänet on putsattu. Mutta kylpy. Se on lähes aina protestipeeaskan paikka. Höyryävä suihku ja protestoiva koira = emännän painajainen. Kun hain häntä kasvattajalta, tämä kertoi palleroni kakkaavan tai pissaavan kynsihuollon aikana aina mielenosoitukseksi pöydälle, ja että siitä huolimatta toimenpide tulee suorittaa loppuun. Tätä metodia olen sitten noudattanut, vaikka silmiä on kirvellyt.

Hän ei ota herkkuja tuntemattomilta, ja kädestä vain minun lisäkseni ihan muutamalta. Jos häntä kumartuu silittämään, hän mulkaisee tarkasti, ketä häntä suvaitsee rapsutella. Mikäli naama miellyttää, hän kellahtaa kyljelleen ja aloittaa mielihyväröhinänsä. Se on merkki, että hän rakastaa sinua äärimmäisen paljon. Jotkut erehtyvät luulemaan sitä murinaksi, vaikka rouvan murinasta ei voi erehtyä: se on kuin ukonilma. Hän ei hauku usein, mutta kun hän sen tekee, on syytä huolestua. Löllykästä habituksestaan huolimatta kyseessä on kuitenkin jonkin sortin vahtikoira. 


Asuimme Suomessa rivitalossa, jossa oli aidattu takapiha. Rouvalla oli tapana vain makoilla maassa ja pyydystellä kielellään lumihiutaleita, joten annoin hänen olla ulkona itsekseenkin. Minulla oli siivouspäivä, ja isäni oli tullut kahville. Kesken kahvihetken paikallisradiosta kuulutettiin, että karhua muistuttava jurokasvoinen pallero patsastelee lähihuoltsikkamme liukuovien edessä, ja asiakkaat eivät uskalla poistua tiloista. Arvatkaa kuka siellä oli kerjäämässä höyrynakkeja? 


Ruuan suhteen hän on erittäin nirso, ja häneltä ei tarvitse yleensä piilottaa mitään. Mutta kerran kävin vielä nostamassa automaatista rahaa ruokakaupan päätteeksi ja autoon palatessani huomasin chowini riiputtavan hieman nolona päätään ja katselevan hieman häpeillen sivusilmällä minua. Aluksi en hoksannut mistä on kyse, mutta kotona kauppakasseja purkaessa huomasin 2kg jauhelihaa menneen karhurouvan kitusista alas. Niinhän sitä sanotaan, että ahneella on kakkainen loppu - ja niin se todentotta oli. Viikon ripuli siitä muistaakseni seurasi sekä karvattomia läiskiä turkissa. Hän kun on allerginen kaikelle muulle, paitsi lohelle ja bataatille.

Eilen Karhurouva oli lääkärissä. Hänen leuassaan on patti, joka avattiin, ja sieltä löytyi kasvain luusta. Hänet hoidettiin hyvin ja otettiin kaikki mahdolliset kokeet, joiden valmistumisessa menee muutamasta viikosta kuukauteen. Sinikka on minulle äärettömän tärkeä, onhan hän minun esikoistyttäreni. Ja kyllä, hänen nimensä on todella Sinikka. Ja minä en halua menettää häntä. Ikinä. Nyt se on minun suurin pelkoni...



Puss och kram!

torstai 23. lokakuuta 2014

Hoo ja Uu - Ai laav juu!

Tänään aamupäiväulkoilun jälkeen laitoin mankasta ruotsinkielisen äänisadun pyörimään ja annoin Hoolle kasan traktorikirjallisuutta luettavaksi sänkyyn. Me puhumme hänelle pelkästään suomea, vaikka Ukkeli onkin suomenruotsalainen ja äidinkieleltään täten ruotsinkielinen. Herra Hoon hempeällä tuttisössötyksellä kuului vielä peittojen seasta "natti natti", kun suljin oven kiinni perässäni. Hymyilytti. Toivottavasti parin tunnin ulkoilu tekee tehtävänsä ja hän saa makoisat päiväunet. Illalla nimittäin matkaamme Suomeen, ja kokemuksesta tiedän, että leikkihuoneessa venähtää pitkään.



Ooperi on Alfons Åberg (suom. Mikko Mallikas). Maailman pahin katastrofi saadaan aikaiseksi, jos Ooperia ei löydy. Ei riitä kerta eikä kaksi, kun sitä tyyppiä ollaan lähdetty paniikissa metsästämään, kun on tullut aika käydä unille. Rv 41+ poljin rankkasateessa möhömahani kanssa pitkin metsäteitä, ja löysin tyypin nojailemasta pensaaseen. Luulin silloin, että saisin kiittää Ooperia synnytykseni käynnistymisestä v i h d o i n k i n - vaan viikko siinä vielä silti meni. Nyt Oopereja on meillä jo kolme, för säkerhets skull.


Sitten suunnistin suoraan parvekkeelle tarkistamaan, että sunnuntaina 5kk täyttävä pikku-mörssärimme Mösiöö Uu nukkuu yhä. Jotta saisin minäkin syödä kana-riisi-sörsselini lämpimänä. Nukkuihan hän, koska nyt on Tukholmassakin kylmä. Vain +4 astetta. Harkitsin jo toppavaatteisiin siirtymistä, mutta niska tuntui sopivan lämpöiseltä. Sisäinen marttani heräsi kumminkin, ja heitin kuumakallena tunnetun Uun päälle vielä fleeceviltin. Windfleecen ja äippäpakkauksen makuupussin lisäksi. Makuupussi on jonkun muun vanha, koska äitiyspakkaukseen en ole oikeutettu. Siitä mä olen kyllä kohtalolle katkera, etten ole saanut sitä. No, ehkä kolmannen kohdalla sitten? ;)

Hoolla ja Uulla on vuosi ja neljä kuukautta ikäeroa. Raskausaikana kieltäydyin murehtimasta etukäteen tulevaa. Tuudittauduin siihen, että vauva tulee käytännössä vain syömään ja nukkumaan ensimmäiset kuukautensa. Helkkarin hyvä homma, että ajattelin niin! Koska todellisuudessa Mösiöö ei nukkunut päivisin ollenkaan, mutta yönsä kuitenkin yhdellä-kahdella heräämisellä. Jos olisin sen etukäteen tiennyt, olisin soittanut vatsaan jotain hypnoosimusiikkia, jolla tainnuttaa tyyppi täällä kohdun ulkopuolellakin. Sellasia sitaarinsoittoja kuunnellessa ois voinut kyllä jommalla kummalla meistä vanhemmista pahemman kerran flipata. Hyvä siis näin! ^_^

Ainoa pelkoni liittyi vain imettämiseen. Näin kauhukuvia itsestäni juoksemassa tissi toisen suussa vilkkaan isoveljen perässä lollerot vaan vilkkuen, eikä pikkuveli saisi koskaan ruokarauhaa. Että turhautuisin. Aika ei riittäisi. Joutuisin antamaan pullosta. Se oli turha pelko. Tai ainakin melkein. Tissini saattavat joskus käyttäytyä epäsopivasti. Silleen, että imetyspaitani luukusta kurkkii kaistale vitivalkoista lolleroa täysin häpeilemättä, ja huomaan asian olleen niin aikaisemmalla kauppareissullakin. Kanssaihmisraasut.

Aika usein imettelen omassa nurkassani pukluisella sohvallamme vesilasikokoelmani kanssa ja katson ties_monennettako_kertaa Itse Ilkimystä tai luen samoja hiirenkorvaisia autokirjoja. Hoo rakastaa autoja. Ja niitä riiviö-baniniineja (=banaaneja), jotka ovat opettaneet lapseni räkimään. Kuka vielä väittää, ettei lastenohjelmat ole opettavaisia? ;) Tilanne voisi näyttää toisenlaiselta, mikäli olisin joutunut olla alusta asti lasten kanssa yksin (koska Uu on ollut ja on yhä edelleen rinnalla erittäin paljon), mutta Ukkeli vietti koko kesän meidän kanssa kotona. Opiskelijan etuuksia. Imetyshaaste siis selättyi itsestään.

Hoo ei ole koskaan ollut mustasukkainen pikkuveljestään, koska hänellä ei ole aikaa moisiin kotkotuksiin. Hän pyhittää kaiken aikansa pikkuautoihin ja Itse Ilkimykseen. 

Ensimmäiset kaksi kuukautta oli ne kaikista kriittisimmät ajat, jolloin usko itseen ja omaan vanhemmuuteen oli koetuksella. Kaikki sen tietävät: kukaan ei nuku, kukaan ei syö, kaikki paikat tulvii maitoa ja kakkavaippoja, kukaan ei ehdi käydä kaupassa, vauva kitisee vatsaansa, kuumuutta, kylmyyttä - ihan mitä vain ja koti alkaa muistuttaa kaatopaikkaa väkisinkin. Toisen ei tarvitse räpäyttää kuin silmiään väärässä paikassa, niin pystyssä on riita. Hormonit pitävät huolen, että tulee vuoroin kollotettua ja vuoroin kilahdeltua kaikille. Se on raskasta. 



Jos Ukkeli ei olisi voinut olla kotona jakamassa sitä kaikista hektisimpää aikaa, en tiedä miten olisin oikeasti jaksanut. Meillä on kahtena kesänä peräkkäin ollut pieni vauva, toisella eri haasteet kuin toisella. Tulevaa kesää odotankin innolla, koska silloin meillä on jo "isot" pojat. Jollei tässä jotain yllättävää taas pääse tapahtumaan... Ja silloinkin olemme molemmat kotona koko kesän. Kiitos Ruotsin joustavalle vanhempainvapaajärjestelmälle. Joskus voisinkin kertoa hieman tarkemmin tästä systeemistä täällä... Aasinsiltojen kautta takaisin aiheeseen: nyt kotona ei vallitse kaaos, ei epätoivo, ei ahdistus. Kaikki helpottaa ajallaan. Tämä rohkaisuksi kaikille, jotka tuon "kahden kuukauden kriisin" kanssa tällä hetkellä painivat.


Samaan aikaan, kun odotin Hoota reilu pari vuotta sitten, otimme meille raskaudesta tietämättöminä mopsivauvan. Asiaa ei harkittu minuuttiakaan. Tiedättekö, että edes se pahin vauva-arkiaika ei ollut mitään verrattuna mopsineitimme pentuaikaan? Se vasta olikin kriisi! 

Puss och kram! Iloa päiväänne! 


tiistai 21. lokakuuta 2014

Ohjeita ohjeistaville!

Raskaus kestää noin 40 raskausviikkoa. Noina viikkoina roikotat päätäsi posliinipöntön sisuksissa monen monituista kertaa, ja mietit, kannattiko syödä aamiaiseksi sittenkään Snickers-patukka. Sijoitat poskettomia summia laadukkaisiin tukisukkiin, koska pelkäät suonikohjujesi räjähtävän tai ainakin veritulppaa. Kokkailet jauhelihakastiketta kyökkien, ja syöt sen kyökkien. Jalkasi kasvavat pari kengännumeroa, etkä saa jalkaasi kuin varvastossut. Talvipakkasella. Sääresi ovat karvaisemmat kuin miehesi, röyhtäilet ja piereskelet missä sattuu (koska et vain pysty pidättämään), ahmit pussitolkulla lakritsia ja maksalaatikkoa sängyssä peiton alla piilossa sekä valehtelet neuvolassa, ettei painosi ole noussut sitten viimekerran kuin "ihan muutaman gramman".

Valvot kaikki yöt ja ravaat vessassa 5 minuutin välein, ja kun olet jälleen saanut itsesi uneen, rakkosi on räjähdyspisteessä. Lattialle tippuneen hiusharjan nostaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta, etkä siksi oio kuontaloasi kovin usein. Kestät kaikkia vatsakumpuasia "hellästi" taputtavia ihmisiä sinnikkäästi. Lopulta päädyt pungertamaan kerrostalon kokoisen jalkapallon ulos itsestäsi, jossa on ihan hitokseen parvekkeita.

Kaiken tämän koettuasi haluaisit olla se, kenelle kuuluisi yhdessä lapsen isän kanssa kaikki päätöksenteot vauvaan kohdistuen. Koska lapsen isä on ollut aika jäätävässä pressissä koko odotusajan, pidättänyt hengitystään (koska se saattaa ärsyttää odottavaa äitiä) sekä pierujaan (koska odottava äiti alkaisi voida pahoin paukuttelusta), kuuluu isällekin täydet tekijänoikeudet vauvaan. Vaan yllättääkö ketään, että aina löytyy ympäriltä niitä ystävällisiä henkilöitä, jotka kokevat tietävänsä lapsesi asiat ihan inan paremmin kuin te vanhemmat itse? 


Typeriä neuvoja ei kait ole olemassakaan, mutta ärsyttäviä neuvonantajia sen sijaan kyllä on! Neuvot ja ohjeet ovat yleensä aina tervetulleita, mutta niiden annossa täytyy noudattaa äärimmäisen suurta hienotunteisuutta sekä varovaisuutta, unohtamatta kunnioittavaa sävyä. Koska tuollainen on todella hankalaa, suosittelen neuvomaan tuoreita vanhempia hyvin vähän. Oikeastaan vain silloin, kun he sitä itse pyytävät. Ja silloinkin kannattaa muistaa, että vaikka kyseessä olisi esikoislapsi, niin silti ne vanhemmat tuntevat ryppykasvoisen kääryleensä persoonan ja luonteen parhaiten.

Tässä tulee lyhyt muisti(musta)lista, minkä asioiden kommentoimisen kanssa kannattaa olla erityisen hienotunteinen. Mieluummin jopa vaiti.

1. Imetys vs. pulloruokinta

Tämä asia herättää ajatuksia varmasti aina, mutta on vain yksi ainoa tapa toimia asian suhteen: pidä suusi supussa. Vaikka itse olisit ruokkinut koko suvun lapset maitoa suihkivilla utareillasi, se ei tarkoita, että toinen äiti kykenee samaan. Ja vaikka lapsesi ovat olleet pulleaposkisia ja terveitä korvikkeilla kasvaneita palleroita, ei se poissulje rintamaidon tärkeyttä (ja täydellisyyttä) lapsen yksinoimaiseksi ravinnonlähteeksi ensimmäiset 6kk. Neuvo vain, jos osaat tehdä sen tukien ja kunnioittavasti - mutta vain, jos äiti neuvoa erikseen pyytää!

2. Jatkuva sylittely

Lita på mig. Lasta ei voi pitää sylissä koskaan liikaa. Ei vain voi. Lapsen ei tarvitse maata lattialla viltillä jumppaamassa ja treenaamassa uusia taitoja, koska kaikki lapset oppivat taitonsa omaan tahtiinsa siitä huolimatta. Eikä sylissäkantaminen johda uniongelmiin, läheisriippuvuuteen, mameroitumiseen yms lieveilmiöihin. Lapsen kuuluu saada olla sylissä. Liinassa. Manducassa. Missä vain. Mutta lähellä vanhempiaan.



3. Perhepeti, viereennukutus, syliinnukutus

Jos sylissä vatkaaminen on ainoa keino rauhoittaa pieni uneen, niin se sitten on. Se on silloin todella hyvä keino, ja palvelee perhettä. Samoin perhepedissä uinailu. Toiset lapset haluavat tunkea jalkojaan pinnasängyn väliin ja möngertää omassa rauhassaan, kun toiset saavat syvän unen tunkemalla pienet varpaansa vanhempiensa kylkeen ja sieraimiin.

Me vanhemmat hiippaillaan, kuiskitaan, notkutellaan vaunuja, soitetaan Iron Maidenia tai juoksemme rappusia ylös alas vauva sylissä. Me tehdään kaikkia huvittavia viritelmiä ikkuinoihin ja pistämme kaikkemme peliin, jotta se pieni uniterroristi nukkuisi. Naura partaasi mutta älä kritisoi ja aloita "minä en kyllä itse lähtisi tuohon peliin...". Älä lähde. Kyse ei ollutkaan nyt sinusta ja sinun levostasi.


4. Päivähoidon aloitus

Toinen hoitaa kotona. Toinen pistää päiväkotiin. Live with it! Päiväkoti ei ole vankila, eivätkä perhepäivähoitajat kaiva sohvalla neniään lasten hoitopäivän ajan. Niin kauan kuin kotivanhemmuutta ei arvosteta (eli makseta siitä kunnon liksaa), ei työntekemisestä tarvitse syyllistää. Eikä myöskään toisaalta kritisoida kotihoidossa olevia lapsia rajattomiksi, sosiaalisilta taidoiltaan köyhiksi ja nysveröiksi. 

5. Besserwisserinä toimiminen

"Kyllä tuolle nyt pitää pullasiivu antaa, kato kun se niin tahtoo!". Niin. Kyllähän ne lapset tahtoo yhtä ja toista, vaan eipä tuosta asiasta päätä kuin ne lapsen vanhemmat itse. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa, mutta ehdottoman väärää on mennä antamaan puolivuotiaalle puolukkahilloon dipattu tutti tai kahvihörppy omin luvin. 

Ohjeistukset lapsen ravinnosta ovat muuttuneet huimasti siitä, mitä ne ovat olleet kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten. Ohjeistukset siitä, miten vauvoja nukutetaan, ovat muuttuneet. Luota siihen, että vanhemmilla on se tuorein tietämys asiasta. Ohuelta tuntuvat äärimmäisen tekniset ulkovaatteet eivät ole kylmiä, eikä lapset kärsi kestovaippailusta.

On varmasti paljon asioita, joita tekisit toisin. Sama maali voidaan silti saavuttaa monella eri tavalla. Annetaan kaikille mahdollisuus kehittyä vanhemmuudessaan, annetaan nuorillekin vanhemmille mahdollisuus ottaa täysi vastuu jälkikasvustaan ja nautitaan siitä, kun saamme ihailla ympärillämme paljon ihania lapsia. Täysipainoisia lapsia. 

Vaikka tekisit yhtä ja toista toisin.

Puss och kram!






sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Toivepostaus: "Sitten kun minä olen äiti, niin minun lapseni ei..."


Kaikki on hyvin mustavalkoista. Ainakin sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole lapsia. Ainakin kaikki sellaiset asiat, mikä liittyvät lapsiin ja heidän kasvattamiseensa. Lapsettomat ihmiset ovat yleensä kaikista kärkkäimpiä neuvomaan ja ottamaan kantaa aivan kaikkeen, mikä on erittäin absurdia. Miten voi neuvoa jos ei itse tiedä asiasta yhtään mitään?

Olen monilapsisesta perheestä. Kyllä, perhepiirissäni on lapsia kuin siellä kuuluisassa Vilkkilässä kissoja. Olin itse seitsemän, kun vaihdoin ensimmäisen vaipan sisarenpojalleni. Oli muuten jouluaatto, ja se rääpäle meni ja pissasi juhlamekolleni ja silmääni. Sisko ja äiti nauroivat, että pienen pojan pissa on steriiliä. Älkää vaan sanoko, ettei ole... Siitä lähtien olen hoitanut lapsia käytönnössä aina. Opiskelin vielä sellaisiin ammatteihinkin, joita tituleerataan ärsyttävästi "ammattikasvattamiseksi". Hrrrrr... "Menen huomenna kello 8 kasvattamaan taas vähän lapsia ammatikseni." Kornia. Mitä enemmän lapsista tiedän, sen vähemmän ammatillisemmaksi homma muuttuu. Toki kasvatuksen laatu paranee mitä vähemmän ammatillisemmaksi menee!

Lapsi ei ole objekti, jota ohjelmoidaan omannäköiseksi. Lapsi on subjekti, joka kasvaa ja kehittyy aivan omanlaisekseen. Ja jokainen on erilainen.
"Sitten kun minä olen äiti, niin minun lapseni ei...". Hmm. Lista oli loputon, mutta nykyisin se on hyvin lyhyt. Siinä on kaksi kohtaa: lapseni ei koskaan saa tunkea hernettä toisen lapsen nenään, mutta omaansa kylläkin. Koska oman lapsen nenää on kivempi kaivella. Ja toinen kohta olisi, että lapseni ei koskaan saa käyttäytyä sopimattomasti julkisesti. Olen kantanut hänet nimittäin kainalossa riiputtaen ulos kauppakeskuksesta ennen sitä, kun pikkutyyppi makaa meritähtenä kaupan lattialla kiljumassa korkealta ja kovaa suklaapötkönsä perään. Kimeät kiljahdukset kolmannessa oktaavissa kuulostaa tosi kivalta piilossa. Sillä tavalla kivasti piilossa, ettei kukaan pääse näkemään ja sanomaan, ettei suutarin lapsella ole kenkiä. Juuh, ei kyllä aina totisesti ole!

Vitsit sikseen. Aivan oikeasti juttuhan on niin, että sitä vain on todella tyhmiä ajatuksia lapsenkasvatuksen helppoudesta ennen, kun siihen pestiin saa ihan omakohtaisen kosketuksen. Minä esimerkiksi ajattelin aina, että minun lapseni ei kulje koskaan likaisissa vaatteissa. Eipä ole montaa viikkoa aikaa siitä, kun ajelimme tuhatta ja sataa pitkin ostoskeskusta alaston pikkumies sateenvarjorattaissa. Tai oli sillä kyllä vaippa. Oli aivan hitokseen kiire löytää halvat vaatteet jostain Herra Hoolle, koska hetki aiemmin hän oli päättänyt vääntää sellaiset niskapeet, että koko oma vaatekerta oli muovipussissa. Kaveri vilkutteli iloisesti ohikulkeville maatuskoille, jotka selvästi kummastelivat "asuvalintaamme" koleaan syyssäähän. No, onneksi kakkaepisodi yllätti, koska löysimme Nova Starin farkut ja Polarn o. pyretin raitapaidan 80kr hintaan. Ja ne rytkyt olivat ihan nanosekunnissa päällä, kun ne oltiin maksettu. Enää ei maatuskat muljautelleet silmiään.

Olin myös aivan varma joskus, etten alkaisi sellaiseksi ihme pillittäjäksi aina kun lapsi jäisi hoitoon. Jep. Eipä tarvinnut pillitellä, kun ensimmäinen eronhetki koitti, kun lähdin synnyttämään Mösiöö Uuta. Sillon tuli väännettyä kyyneleitä kyllä aivan muista syistä, kuin yhden yön erosta. Mutta ensimmäinen päiväkotipäivä koskaan tulee olemaan varmasti jotain aivan kamalaa. Ei varmasti lapsille, mutta minulle. Ja niille tädeille. Tulen aivan varmasti luomaan sellaisen "I´ll be watching you"-mulkauksen, kun lähden. Ihan vaan, että tietävät, että minä tiedän. Tulen varmaan olemaan kaikkien päiväkotitätien lempimami. Tai sitten en. Tulen olemaan se kyylä ja urputtaja. Mutta sitä se on, sitä kun on äiti.

Olen aina pyörittelyt silmiäni ainakin silleen sisäisesti, kun toisten lapset on räkineet salaatit ja kiisselit pois suustaan. Miettinyt, että minun lapseni ei ainakaan pelleilisi tuolla lailla ruuan kanssa. Joo. Ei...PÄ! Vaikka toisaalta. En kai minä voi vaatia, että Herra Hoo (1v 9kk) söisi porkkanaa. Koska sillä tyypillä ei ole kuin kuusi(!) hammasta suussa. Eikä hän muuten suostu syödä päärynääkään. Enkä mä välitä. Koska enää kaikkea ei tarvitse edes maistaa, koska en mä itsekään kaikkea suostu syödä. Mutta siihenkin oivallukseen vaadittiin pari reissua synnärillä. You´ll see. Wait for it.

Yksi ihan ehdoton juttu oli muuten, että en aio hukuttaa lapsiani leluihin. Muutama laadukas peruslelu ja kauniissa, harmonisissa värimaailmoissa. Voi kuule... On muuten roinaa ja rompetta! On Samama Mämii-sälää, on Bababaaninii (Minion) krääsää... Pikkuautoja, legopalikoita, keinuhevosta (jota Hoo itseasiassa inhoaa, mutta koska olen päättänyt kasvattaa semi-hevosmiehen niin...) ja prinssessalinnoja. Genuspedagogik! ;) Huomaan innostuvani lelukaupoissa ehkä enemmän, kuin lapseni. Ja koska minulla on kaksi poikaa, he saavat leikkiä nukkeleikkejäkin. Koska äitikin haluaa leikkiä.
Hoo leikkii korkokengillä mammalassa. Genuspedagogik!
Hahaa... Yksi niistä kaikista kliseisimmistä ajatuksista oli, että minun lapseni ei koskaan kiukuttele ja käyttäydy typerästi. Koska minä, m i n ä, opetan käyttäytymään asiallisesti. Tuota... Mitäs sitten, kun on noita temperamenttieroavaisuuksia aika lailla aikuistenkin kesken, niin miten veikkaatte niitä olevan lasten kohdalla? Niin. Lapset eivät ole vain objekteja, joita ohjelmoidaan tiettyyn käytökseen ja toimintaan, joita aikuinen toivoo. Ei. Heitä ei voi ohjelmoida. Sitä paitsi, parhaimmatkin äidit epäonnistuu joskus. Mutta lapsen kiukuttelu ja ns. huono käytös ei ole epäonnistumista - se on normaalia. Ei kukaan jaksa aina käyttäytyä, vaikka osaisikin.

"Minä en koskaan vertaa lastani toisiin lapsiin." Joo. Niinhän sä luulet. Todellisuudessa sä vertaat lastasi nimenomaan muihin lapsiin. Mutta on eri asia vertailetko vai kilpailetko. "Minä en kilpaile lapseni kanssa muiden lasten kanssa." Niin se on. Minä en todellakaan kilpaile lapseni kanssa muiden lasten kanssa. Se onkin tosi järkevä teesi.

Näin kaikki muuttuu, jopa Mamma Muumaan käsitys kasvatuksesta. Kirjoillahan lapsia ei kasvateta.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Maistuisiko nami?

Olen kuin Carrie Bradshaw. Paitsi etten ole laiha ja muotitietoinen, eikä minulla ole kädessä käryttävää savuketta sekä drinkkiä. Mr Bigiäkään minulla ei ole, mutta Mr Ukkeli minulla on. Ha, löytyi joku muukin yhtäläisyys Carrien kanssa kuin tyhjä näyttö edessä!

Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Paitsi se, että löysin Mini Rodinin French Terryn pilkkahinnalla kirppikseltä. Maksoin vitosen siitä. Eikä haittaa, että se on pinkki. Poikammehan pukeutuvat siihen, koska se on Mini Rodinia. Nih!

Haluaisitko auttaa minua luovan ongelmani kanssa? Anna minulle jutunaihe, josta kirjoittaa. Kerro minulle, mitä sinä haluaisit minun kertovan. Mitä olet aina halunnut minulta kysyä? Jätä ideasi kommenttikenttään (aikaa perjantaihin 17.10 saakka), ja saa siitä palkinnoksi jotain jättegottia (ruotsalaista) herkkua. Mikäli ehdotuksia tulee kaksi tai useampi, suoritan pienimuotoisen arvonnan. 

Lycka till! 



perjantai 3. lokakuuta 2014

Pohdintoja vanhemmuudesta!

Mitä on hyvä vanhemmuus? Onko se sitä, että hoitaa lapsensa yleisten normien mukaan niin, että lastensuojelun ei tarvitse puuttua kasvatukseen? Vai onko se sitä, että on lapselleen paras mahdollinen kaveri? Vai onko sitä, että näkee paljon vaaroja vaarattomissakin asioissa ja kykenee rajoittamaan lastaan mahdollisimman paljon? Miksi kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä kyennyt tiivistämään hyvää vanhemmuutta muutamaan teesiin sekä painamaan kirjoihin ja kansiin? Minun mielestä sellainen olisi pikkuhiljaa jo ihan välttämättömyys...

Hyvä vanhempi on täydellinen. Jos olet vähemmän kuin täydellinen, olet epäkelpo. Tämän päätelmän tekemiseksi ei tarvitse kuin lukaista pikaisesti äidit-purkaa-tuntojaan-palstoja tai facebook-ryhmiä, joissa liuta täydellisiä äitejä ruoskii huonompiaan - eli niitä, jotka eivät toimi ja tee kuten he itse. Tänään minun olisi pitänyt huokailla, kuinka perhekerhoissa tarjoillaan eväiksi taaperoikäisille pillimehua. P i l l i m e h u a. Siinä on sokeria! Nettiadressin paikka. Sokeri pitää kieltää lailla. Se tekee läskiksi ja mädännyttää hampaat. Lisäaineet syövyttää aivokuoren ja aiheuttaa lapsettomuutta. Niitä pitää välttää kaikissa muodoissaan! Mutta leivän päälle saa sipaista sentin paksuisen kerroksen aitoa voita, koska se on terveellistä. Kuorrutetaan ruuat kermalla ja laitetaan puuroon voisilmä, kunhan vain sokeria ei löydy huushollin yhdestäkään nurkasta.

Minua ei huoleta 1,5-vuotiaat pillimehuja ryystävät lapset. Minua huolettaa lähinnä heidän vanhempiensa sairaalloinen ylisuorittamisen tarve sekä se, että nykyvanhemmuus on kaikkea muuta kuin letkeää ja mukavaa. Vaikka itse siitä yrittäisit sellaista tehdä, niin aina tulee joku huokailemaan korvaasi. "Meidän lapset eivät muuten saa syödä kiisseliä. Se on kuin syöttäisi hilloa suoraan purkista." Miksi sitten kaikki kaupat vaivautuvat enää edes myymään hilloa, kun pelkällä kiisselilläkin pärjättäisiin? Kiisseliä täytekakun väliin vain, koska sitähän saavat jopa lapset syödä ensimmäisen kerran 2-vuotispäivänään. M-m-m-mmmmm... 

Ei. Se, että pyrkii tarjoamaan lapselleen terveellistä ja kotimaista, kenties lähituotettuakin ruokaa ole millään tapaa tuomittavaa tai väheksyttävää. Siihen olisi hyvä kaikkien pyrkiä parhaansa mukaan. Mutta ei sitä tarvitse joka päivä tehdä. Joskus voi hyvällä omallatunnolla kipata läjän kalapuikkoja ja ketsuppikuorrutteisia ranuja lautaselle, eikä pelätä heti, että joku näkee. Ei se ole kulmien noston arvoinen asia, että jonkun toisen lapsi syö välipalaksi iltapäiväbussissa keksiä. Eikä toisaalta myöskään se, että vieruspenkissä mussuttaa toisen taapero välipalakseen avokadoa. Avokadossa on paljon hyviä rasvoja. Pikkunälkä talttuu molemmilla eväillä. Peukku sille!

Täydellisen vanhemmuuden metsästys ei ole pelkästään sitä, mitä lapsi saa tai ei saa syödä. Se on vaatevalintoja. Vaatevuoria. Harrastuksia. Autoistuimien valintaa. Lastenfilmien ikärajojen noudattamista. Tapakasvatusta. Kieltoja. Rajoituksia. Rangaistuksia. Palkintoja. Vanhemmuutta monimuotoisempaa ja samalla hankalampaa toimenkuvaa on hankala löytää! 

Googlesta pitää varmistaa ennen kuin antaa vauvalle äidinmaidonkorviketta, että onhan joku muukin joskus niin tehnyt. Etten mä vain yksin ole niin surkea äiti että turvaudun tuttipulloon. Onhan joku muukin yhtä huono kuin minä? Pitää kysyä 17 000 äidin ryhmästä, jos nukkuvan lapsen voi jättää toiseen huoneeseen nukkumaan, vaikka itse on toisessa. Koska onko hyvä äiti aina lapsensa vieressä? On. Tuija ei ole koskaan vielä ollut eri huoneessa Timoteinsä kanssa, koska kiintymysvanhemmuus on päivän trendi. Vessahätäviestintä (eli vaipattomuus) tulee pelastamaan koko maailman, koska vaippajätevuoria ei synny enää. Se, että sademetsät tuhoutuvat vessahätäviestis-mamin ryystäessä halpiskahvia ei kuulu vanhemmuuden piiriin. Paitsi sitten se kuuluu, jos tämän lapsikin juo kahvia. Kuka edesvastuuton vanhempi antaa lapsensa juoda kahvia ennen kuin tämä on täysi-ikäinen? 

Ei riitä, että lapsella on puhtaat ja siistit vaatteet. Niiden pitää olla uudet ja jotain merkkiä. Jos vaate on uudenveroinen sekä Miikkaria, siitä saa vielä hyvän jälleenmyyntihinnan. Hyvä vanhempi tiedostaa myös, että lapsen vaatevalinnoilla on elämääkin suurempi merkitys. Täytyy miettiä ompelijoiden työoloja, vaatteen ekologisuutta, pesumerkintöjä, värinpitävyyttä, teknisiä ominaisuuksia... Ja valita vain ja ainoastaan sellaisia lastensa päälle, jotka täyttävät kaikki nämä kriteerit. Muussa tapauksessa olet edesvastuuton vanhempi ja saatat päätyä netin keskustelupalstalle päiviteltäväksi.

On myös tärkeää hyvän vanhemmuuden kannalta, että lapsi harrastaa. Ja paljon. Niin paljon, että kotona ei ehdi käydä kuin nukkumassa viikkoisin. Viikonloppuisin sitten ehtii sukia Barbien hiukset ponnarille ennen balettituntia ja partiokokoontumista. Hyvä vanhempi huolehtii, että lapsen mieli ja ruumis saavat haasteita. Ja että saavutuksista tehdään hyvä ja naseva fb-päivitys, koska kaikkiahan kiinnostaa, kumpaa laitaa kunkin poika jääkiekkotreeneissä hyökkää. Jos on centteri, on parempi kuin vasen laita. Näin se on.

Onko sitten olemassa täydellistä lapseutta? On. Täydellinen lapsi on kaikkea sitä, mitä vanhemmat keksivät häneltä vaatia. Ilmeisesti täydellinen lapseus on olla mahdollisimman hyvä kaikessa. Ja mahdollisimman vähän vaivaksi. Koska vanhemmilla on kiire miettiä, miten sitä sitten huomenna taas suoriteltaisiin...

Mitä jos huomenna mentäiskin jokainen vain kuuluisasti niiden "lasten ehdoilla"? Katsotaanko, mitä tapahtuu? :)

Puss och kram!

torstai 2. lokakuuta 2014

Suoraan asian viereen!

Miten sitä tuleekaan mieleen latoa tärkeimmät romunsa vihreän Ducaton kyytiin, ängetä itsensä ja koiransa etupenkille ja kaasuttaa asumaan ulkomaille? Varsinkin, kun koko maastamuuttoa on harkittu kokonaiset viisi minuuttia. Jaa-a. Älä minulta kysy. Minä vain tein niin.

Jos mä en olisi kaasutellut dieselpilvet lehahtaen muille maille matkoihini, riuhtoisin laiskaa Chow Chowiani tällä hetkellä väkisin perässäni iltapäiväpissille paikassa, jossa haisi vielä silloin aina oluttehtaan katku. S:ssä on paljon sellaista itämaista mystiikkaa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän ei kuule eikä näe. Teeskenteli kerran kuuroakin kaksi viikkoa erittäin uskottavasti. Ehdin siinä ajassa jo varata eläinlääkäriajankin kuurouden toteamiseksi. Sanottakoon vain, että koti-ikävä ei ole iskenyt. Inhoan kaljan katkua.

Maastamuutto tapahtui nelisen vuotta sitten vietettyäni ensin häät ja sitten yhdet hautajaiset. Yök. Kamalia tapahtumia molemmat.  Hetkeäkään asiaa tarkemmin pohtimatta rimpautin muutaman puhelun ja varasin laivamatkan työhaastatteluun. Siltä reissulta palasin oma vuokra- sekä työsopimus kourassa. Ja äitini alkoi välittömästi kollottaa. Se kuuluu äiti-ihmisen toimenkuvaan. Kollottaa kokoajan. Ei siinä auttanut kollotukset kun nostin kytkintä - ja heräsin elokuiseen aamuun ruotsalaisesta kerrostalokolmiosta. Myöhemmin sinne muutti yksi psykopaattimummokin myös loisimaan nurkkiin, ja yhä edelleen on olemassa pelko The Mummon comebackista, ihan OT. Eli off topic. Siellä kolmiossa asui myös psykopaattimummon lisäksi mun uusi rakkaus, mun Ukkeli. Sekin liimaili silloin keittiön kaapinoviin ruutupaperilappuja, että "ÄLÄ KOSKE MAMMAN ARABIOIHIN ENÄÄ!" ja että "SIIVOA MUMMO JÄLKESI!". Mun ukkeli on muuten suomenruotsalainen. Muuta vikaa siinä ei sitten ookkaan. Puss älskling!

No mutta! Täällä sitä ollaan ja möllötellään. Kokoonpano on "hieman" tässä reilussa kolmessa vuodessa muuttunut. Mutta ei mitenkään kovin radikaalisti. Radikaalia olisi saada kolme lasta siinä ajassa. Meikä-Mamma on saanut vain kaksi! Ukkeli osti meille kerran myös mopsin. Mopsin, johon suihkin hajuvettä Hoon odotusaikana, koska se haisi ihan raadolle. Mopsin, joka sai S:n maidontuotannon käynnistymään, koska tykkää nyhtää tämän nännejä innostuessaan. Mopsin, joka pissaa vain kerran päivässä ja jota ei tarvitse riuhtoa perässään remmissä, kun ollaan ulkona. The mopsi, joka on kuin en hund utan ansikte. Sen mopsedin nimi on F.

Me asutaan ahtaasti kaksiossa kaikki kuusi. Siihen vedoten ukkeli paiskasi akvaarion roskikseen. Minä paiskasin kostoksi ukkelin änäritakin roskiin. Ukkelilla on muuten yleensä aika hyvä vaatemaku, vaikkakin myös joku selittämätön pakkomielle sellasiin verkkomaisiin pelipaitoihin. Niihin jää muuten ikävästi rispaantuneet sormenpäät kiinni vaatteita viikatessa. Mulla taas ei oo minkään sortin silmää vaatteille, joten mitään Päivän Asu-postauksia ei kannata jäädä odottelemaan. Jossei sitten tykkää, että haaroista nukkaantuneet äitiystrikoot ja söheröponnarit on jättemuodikkaat! Tällä bodylla ei muutenkaan poseerata, ei ennen kuin voitan lotossa ja olen tehnyt reissun pummilla Tallinnaan! ^_^

Tästä tää sitten lähtee. Mamma Muumaa olen minä. Laav of mai laiffin virkaa tässä blogissa toimittaa Ukkeli. Lapset Hoo ja Uu sekä koirat S ja F. Me ollaan ne, joista tää blogi kertoo! Tervetuloa lukijaksi tai satunnaiseksi ohikulkijaksi. Mihinkään ei ole pakko kommentoida, ei ainakaan mitään mautonta. Ettei mun kato tartte kollottaa. Koska äidit kollottaa, niinhän me tässä äsken opimme.

Puss och kram!