Mamma badar i bastu med ruåtsalainen!

Olin siinä kuvitelmassa, että ruotsalaiset ovat kovia saunomaan. Pienenä bravuureihini kuului kertoa hauska vitsi ruotsalaisista, suomalaisista ja norjalaisista saunassa. Se päättyi kikatuttavan hauskasti siihen, että ruotsalaisen pallit jäivät lauteiden väliin. Nykyään minua kikatuttaa vitsissä vain se, että ruotsalainen saunoo. Nej, dom badar bara i bastu. Ja kun ruotsalainen ui avannossa, han/hon gör hål i isen, eli tekee jäähän reiän.

Totuus on, että ruotsalainen "sauna" ei ole sauna. Se on vain lämmin huone, jossa on hädin tuskin 40 astetta - ja jossa ei ole vettä, eikä löylykauhaa. Saunakaan ei ole sauna, vaan bastu. Koko muu maailma tosin tietää saunan olevan sauna, jonka vuoksi epäilen käännöksessä epätarkkuutta: ehkä bastu ei olekaan sauna, vaan lämpöhuone?

Muutama päivä sitten satuin löytämään uimahallin pesutiloista kipon sekä kauhan, jolla viskasin pienet pihisevät löylyt itselleni. Eräs teinityttö tosin joutui lopettaa käymänsä puhelinkeskustelun äitinsä kanssa, koska "bastussa alkoi höyrytä". Älypuhelin sujahti takaisin sukkaan, ja hän laittoi kuulokkeet korvilleen - jotta pystyi hieroa vartaloöljyä itseensä niihin kohtiin, jotka eivät olleet t-paidan ja shortsien peitossa. Muut kanssasaunojat siirtyivät välittömästi alalauteille irvistelemään, kunnes jonkun oli pakko raottaa saunanovea. Yleensä jokainen, joka tulee kesken löylynviskelyni saunaan, kääntyy ovenraossa takaisin.

Mitä kaikkea bastussa voi siis touhuta, jos ja kun siellä ei ainakaan hikoilla? No. Siellähän istutaan joko täysissä pukeissa taikka uimapuvussa. Harvemmin kukaan muu istuskelee nakupatukkana siellä, kuin toinen suomalainen. Yleensä voi heti suoralta kädeltä tervehtiä alastonta kanssasaunojaa suomeksi, ja viskaista ilman muodollista lupaa löylyä. Löylylle ei ole edes omaa sanaa ruotsiksi, se on vain "kasta vatten", eli heittää vettä. Mikäli uimapuku ei ole päällä, se roikkuu kaiteilla kuivumassa, mutta itse saunoja on piiloutunut pyyheliinan sisään. Eikä asiaan voi oikein mitään sanoakaan, sillä mikään kyltti ei kehoita riisuuntumaan ennen saunaan menoa.

Lähes joka kerta saunasta löytyy joku, jolla on siellä eväsretki, sanomalehti taikka ihokarvojen raakaaminen kesken. Osa selailee puhelimiaan ja lapset pelaavat tableteillaan pelejä. Siitä voi jo päätellä "saunassa" olevan suhteellisen vilpoista, kun elektroniikka säilyy ehjänä. Kaikista oudoimpia ovat silti ne saunojat, jotka istuvat siellä täysissä pukeissa lukemassa kirjaa lapsiensa uimatreenien aikana. Eikä heille tule edes hiki.

Koska saunassa voi tehdä mitä tahansa, niin minäkin olen häpeilemättä ruokkinut tenavani omavaraistuotannollani. Ylpeänä ilmoitan olevani suomalainen, ja saunomisen olevan lähes kansallislaji, jonka taidot kulkeutuvat äidinmaidon mukana jälkikasvulle. He kauhistelevat vain sitä, että selviääkö lapseni hengissä kuumuudessa. No. Kesähelteilläkin on hiostavampaa, kuin uimahallin "saunassa".

Edellisessä asunnossamme oli aivan umpihomeinen sauna. Jo itsessään se, että miten se sauna oli rakennettu kielii saunatietämyksen tasosta. Siellä oli nimittäin muovimattolattia, jossa ei ollut lattiaviemäriä. Eikä myöskään kallistuksia. Ilmanvaihtoa ei ollenkaan, vaikka räppänä seinästä löytyikin - mutta kun sen avasi, niin näki vain betoniseinän. Se, mitä sieltä löytyi oli lauteet sekä viisisenttinen kynnys, niin että varmasti kaikki vedet jäivät lillumaan muovimaton päälle. Olen käynyt muutamissa saunoissa täällä, ja vain yksi sauna täytti kaikki kriteerit. Sekin oli suomalaisten rakentama sauna.

Loppuraskautukseksi tarjoan kohtauksen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä-elokuvasta, vassokuu! saunakampen finns här!

Varför?

Viime sunnuntaina sulloin Mösiöön Manducaan ja sinkoilin kuin paksu rusakko ajovaloissa bussien, junien, metrojen ja raitsikkojen keskellä. Oli pikkasen kiire. Suomella oli nimittäin matsi Tre Kronoria vastaan, ja ajattelin olla paikalla viuhtomassa 40kr siniristilipun sekä Pelttoripäisen etureppuni kanssa Suomen voittoon!

Avausmaalin teki Suomi, jolloin muutama "vitsikäs" sivallus ruotsalaiselle vierustoverilleni tuntui hauskalta. Eipä mennyt montaa minuuttia, kun Ruåtsi tuli rinnalle ja ohi, ja loppumatsi menikin kuten lähes joka kerta: posket punaisina alku-uhosta.

Hoo löi iloisena käsiään yhteen Ruotsin tykittäessä kolme maalia, Suomi teki kaksi. Toisen niistä ruotsalaisten avittamana omaan maaliinsa. Säälimaali, mutta tuntui ihan ookoolta. Eipähän mediakuutiossa olisi ainakaan 6-1 pelin loputtua! Ukkeli yritti tapakasvattaa Hoota kertomalla, ettei Kolmelle Kruunulle hurrata. Lopulta varmistimme hurraamattomuuden tarjoamalla riittävästi (lue: sokerihumalan verran) karkkia.

Peli päättyi Ruotsin voittoon. Pakkohan se oli vierustoverille myöntää, että näinhän siinä aina käy. En vain ymmärrä, että miksi?!

Puss!

Puppulin Palikoita ja kerhotossukoita!

Kävimme pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa öppna förskolanissa, eli avoimessa päiväkodissa. Innostuimme niin, että laitoimme heti kotiinpalattuamme jääkaapinoveen lapun, josta löytyy päivittäiset aukioloajat ja ryhmäkokoonpanot. No. Se lappu on nyt roskissa. Törkeän sitkeä flunssapöpöhän sieltä tuli, ja jälkiruuaksi korvatulehdukset molemmille muksuille. Se olikin viimeinen kerta sitä lajia sitten. 

Olen varmasti hyvin harvinainen äiti siinä mielessä, että minua ei suuremmin houkuttele käydä tuollaisissa paikoissa. Ei oikeastaan yhtään. Pätkääkään. Ai miksikö? No siksi, että siellä kilpaillaan ja vertaillaan liikaa. Sitä paitsi, siellä on aina joku kampasimpukoita ja hummerin liikavarpaita lapsukaiselleen syöttävä äitikollega, ja minä lapan purkkiruokaa pistävän katseen alla omilleni. Oikeasti, en tiedä onko siellä sellaista. Mutta jos on, niin en ota sitä riskiä. 

Havahdun usein siihen, kun "äiti_täydellisyys" sekä hänen tyttärensä "alemmuuskompleksi" tulevat yllätysvisiitille, ja muistuttelevat kaikenmaailman satujumppien olemassaolosta. No... Äkkiä ne kutsumattomat vieraat häipyykin, kun kuvittelen Herra Hoon ojentelemassa nilkkojaan (joissa on ne oudot karjalanpiirakkaa muistuttavat tossukat) Klassisen musiikin tahdittamana jossain jumpassa. Hänen hermoillaan ei sellaista touhuttaisi, saati moista "musiikkia" kuunneltaisi. Hoo kuuntelee vain Puppulin Palikoita sekä Gangnam Styleä. Siinä ei tossukat kauaa koivissa pysy, kun rokkikukko riuhtoo kitarallaan menemään!

Äitiyslomaileva esikouluopettajuuteni heräilee toiveikkaana joka ikinen päivä, ja levittelee keittiön pöydälle puuhakirjoja, palapelejä, muovailuvahaa ja kyniä sekä sakset - mutta ne jaksavat kiinnostaa tasan niin kauan, kuin minulla on kärsivällisyyttä niitä lattialle lenteleviä tavaroita nostella. Hoo ja Uu leikkivät vain autoilla. Aina. Silti, vaikka minä kertaalleen ne jemmasinkin piiloon tappamasta lapsieni luovuutta. Niitä pikku pirulaisia vain löytyy jostakin, eikä siinä askartelut paljoa napostele.

Me emme kerhoile. Me emme jumppaile. Me kotoilemme. Mitä te harrastatte?

Puss puss!

Koiranomistajille pieni muistutus!

Tukholman talvi on leuto. Täällä saattaa olla tällä viikolla (kuten onkin) reilusti lunta maassa, mutta ensi viikolla maassa ei komeile kuin hangesta esiinpilkottavia kakkakikkareita. Ei ole kerta tai toinen, kun olen kaivellut littanaksi laastiksi klitsaantuneita kasoja vaununrenkaiden urista taikka pessyt talvihaalareita puhtaaksi sontatahroista.

Tässä avautuu koiranomistajan vastuusta ja velvollisuuksista nyt äiti, eläinrakas koiranomistaja sekä käytöstapoja peräänkuuluttava kerrostalolähiön asukas. Nyt on aika nostaa pää pois sieltä omasta takamuksesta ja aika alkaa ajatella myös muita, jotka tuolla ulkona liikkuvat. Siellä et ulkoile vain sinä ja sinun koirasi. Sinun koirasi jätökset ärsyttävät minua ihan yhtä paljon, kuin jonkun toisenkin koiran läjät varpaissani, vaatteissani sekä lapseni käsissä - ja näin ollen suussa. 

Koira ei ole mikään somiste, ekonjatke saati helppohoitoinen lemmikki. Koira vaatii sitoutuvaa ja toiset huomioonottavaa ajatusmaailmaa, käytöstä sekä toimintatapoja. Koiralla on oltava asianmukaiset ulkoilutamineet: panta, valjaat, hihna sekä mahdollisesti turkinlaadusta riippuen suojavaate - sekä kakkapusseja roikkumassa joko hihnaan solmittuna taikka niille vartavasten myytävissä pussukoissa. Pussit maksavat euron taikka pari, mutta mikäli hinta tuntuu järkyttävältä - voi hyötykäyttää uudelleen kauppojen hedelmäpussit, ostospussit tai vaikka tyhjät leipäpussit. Sullo nyt joka tapauksessa niitä pusseja taskut täyteen, niin niitä sitten on!

Erittäin moni koiranulkoiluttaja pälyilee vihellellen toisaalle, kun oma piski vääntää ripulijöötiä leikkikentälle, naapurin pihalle, laivan käytävälle taikka keskelle asfaltoitua kävelytietä. Usko nyt: se, että et kerää sitä läjää pois pikkuvuffesi jäljiltä,rekisteröityy aivan varmasti jonkun muistiin. Ja se joku viskaisee tavaomaisen lenkkipolkusi varteen lihapullia. Ja niiden lihapullien sisällä ei ole halloumjuustotäytettä. Niissä on rotanmyrkkyä. Rotanmyrkky tappaa aika saletisti pienet koirat, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä myös isommankin!

Tiesitkö, että moni koira joutuu taistella hengestään, koska on syönyt rotanmyrkkyä? Tiesit varmasti myös, että se johtuu siitä, että joku päävikainen koiriinkyllästynyt henkilö on saanut tarpeekseen niistä lemuavista lörtsyistä kenkiensä pohjassa. Mutta tiesitkö sen, että jokainen rotanmyrkystä johtuva kuolema on myös osaltasi sinun oman laiskuutesi syytä? Mieti sitä.

Vanhemmuus on tahtotila!

Raskausaikana neuvolan odotusaulassa tuli selailtua into piukeena vauvalehtiä ja syötettyä pään yläpuolella leijalevaan vaaleansiniseen hattaraan paljon kiiltokuvamaisia odotuksia, ajatuksia sekä toiveita pikkuvauva-arjesta. Vauva tarvitsi ehdottomasti 400kr arvoisen virkatun pöllösoittorasian, koska hormonini määräsivät niin. Lähtisin heti ulos, kun vauva vaan nukkuisi yönsä yhden syötön taktiikalla, eli varmasti aika pian. En todennäköisesti imettäisi, koska en varmastikaan pystyisi. Lähtisimme ulkomaille kaksi ukkelin kanssa, ja jättäisimme vauvan isovanhemmille, jos hän olisi koliikkilapsi. Vauva ei muuttaisi parisuhdettamme juuri suuntaan eikä toiseen, koska jos vauvalle antaa tuttia ja velliä, se nukkuu 20h/vuorokaudessa. Vauva-aika olisi harmonista, seesteistä ja kiireetöntä. Ihan kuin niissä selailemissani lehdissäkin!

Kun puoli vuotta synnytyksestä oli kulunut, tein uudelleen positiivisen raskaustestin. Mösiöö oli lähtenyt haikaran matkaan! Vauva-arki ei ollut mitään hattaraa, se oli rankkaa - mutta aivan järkyttävän ihanaa. Lähdin odotusaikaan realistisin mielikuvin sekä ajatuksin. Me selviäisimme. Selviäsimme aivan yhtä hyvin, kuin esikoisemmekin kanssa. Ei ollut syytä vaipua ahdistukseen: tosiasiat oli vain hyväksyttävä. Niin paljon kuin vauva-aika ottaakin, niin se antaa aivan yhtä paljon! Priorisointi on taitolaji, jota harjoittelen itsekin.

Vietän paljon aikaa kotona hoitaen vauvaamme, taaperoamme sekä koiriamme, yksin. Ukkeli on opiskelija ja opinnot ovat vasta puolivälissä, joten hän lähtee aamulla aikaisin ja saapuu myöhään illalla kotiin. Mutta juuri siksi, että hän opiskelee, meillä on paljon lomia, pitkiä viikonloppuja, yhteisiä vapaapäiviä keskellä viikkoa - kaikkea sitä, mitä tarvitsemmekin, jotta pärjäämme kahden alle kaksivuotiaan kanssa kaksin. Sairastan itse reumasairautta, joka kommer och går miten sattuu. Välillä on päiviä, etten pysty napittamaan paitaa ja välillä päiviä, jolloin pystyn siirtämään vaikka vuoren! Huonompina päivinä hän jää kotiin auttamaan. Tämä on uskomattoman suuri voimavara!

Koska olemme valinneet asua kaukana perheistämme ja ystävistämme, meille ei ole tuttua viettää parisuhdeaikaa kaksin taikka nukkua väsymystämme pois, kun isovanhemmat tulevat pistäytymään iltapäiväkahvilla. Kukaan ei ota lapsiamme ja vie heitä puistoon odottamatta, pyytämättä. Me emme pääse lääkäriin saati hammaslääkäriin yksin. Jälkitarkastuksessakin heitin vaunukopan päälle peitteen, jotta luolaan kyettiin kurkkimaan ilman, että bebikseni traumatisoitui. Lyhyesti sanottuna: meillä ei ole tukiverkostoa. Sitä on kauhisteltu neuvolassa, puistossa, kaupassa, synnärillä... Mutta aivan turhaan. Meillä on jotain, mitä ei ihan kaikilla vanhemmilla tunnu olevan. Nimittäin tahtoa!

On varmasti sanomattakin selvää, että mekin olemme välillä väsyneitä. Me riitelemme, tiuskimme ja räyskimme toisillemme, koska välillä kaipaisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, sekä sitä tärkeää parisuhdeaikaa. Mutta olemme hyväksyneet tilanteen, ja päättäneet parhaamme mukaan tehdä arjesta mukavaa koko perheen voimin. Teemme paljon asioita yhdessä, koska olemme kekseliäitä, kokeilevaisia sekä hieman hörähtäneitä kumpikin! :) Me hoidamme parisuhdettamme samalla, kun hoidamme lapsiamme. Silloin harvoin kun vain voimme, karkaamme ottamaan tunnin pari yhteistä aikaa elokuvan taikka keilauksen merkeissä. Pari kertaa vuodessa on riittänyt meille.

Jokainen kestää vauva-arkea, mutta toiset hyvin - toiset huonommin. Itku, kitinä, uhmakohtaukset, sinkoilevat lusikat ja palikoilla viskominen kiristelee jokaista, toisia enemmän - toisia vähemmän. Sellaista lapsiperhettä ei ole olemassakaan, jossa ei vanhemmat olisi välillä todella väsyneitä ja valmiita muuttamaan Espanjaan jättämättä puhelinnumeroaan. On olemassa perheitä, joissa on vain toinen vanhempi. Arki täytyy pyörittää pääsääntöisesti itse, mutta onneksi etävanhemmallakin on oikeutensa sekä velvollisuutensa auttaa. Perheissä koetaan menetyksiä, ja toinen vanhemmista saattaa sairastua vakavasti, jolloin toisen vanhemman pitää ottaa koko teatteri omaan ohjaukseen. Puoliso saattaa menehtyä, jolloin pitää vain jaksaa rämpiä läpi sumun - lasten vuoksi.

Ei kannata piehtaroida itsesäälissä! Sinä tai minä emme ole ainoita vanhempia, joilla on joskus vaikeuksia valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä taikka pestä pyykkivuorta pienemmäksi. Vanhemmuus ei ole "joo joo ihan kohta"-tila. Se on tahtotila! Kaksi viivaa tikussa ei tarkoita, että alkaa järjestellä kalenteriinsa vapaapäiviä seuraavaksi kahdeksaksitoista vuodeksi ja valmistella isovanhempia "aktiiviseen rooliin lapsen elämässä". Ei, se tarkoittaa sitä, että me vanhemmat otamme vastuun jälkikasvustamme. Itse. Kun viimeinenkin lapsi on saavuttanut täysikäisyyden ,voimme alkaa miettiä jälleen itseämme. Siihen saakka on vain tahdottava jaksaa. Tahdottava oppia, kehittyä ja muuttua.

Puss och kram!

Muutosten tuuli tuivertelee - vai onko se vain lumimyrsky?

Päätin aloittaa tässä kuussa elämäntaparemontin. Omalla kohdallani se ei tule tarkoittamaan sitä, että vedän salitreeniä ja palautusjuomaa kuutena päivänä viikossa. Eikä sitä, että luopuisin kokonaan herkuista. Se tarkoittaa sitä, että alan olemaan entistä tietoisempi siitä, mitä syön ja mitä ostan. En laske kaloreita, en koita sulloutua vanhoihin jumppatrikoihini enkä varsinkaan tee istumaannousuja ja vinottaisia vatsalihaksia. Yksinkertaisesti en jaksaisi varmasti tehdä ensimmäistäkään.

Saattaa kuulostaa siltä, etten aio tehdä yhtään mitään. Ööööö-rosvosektori! Olen tehnyt jo paljon, verrattuna siihen, etten yleensä tee yhtään mitään. Olen laiska. Laiska pulliainen. Mistä on muuten tullut myytti, että lihavat ovat leppoisia? Minä en ainakaan ole, vaan tulkutan ja tuittuilen minkä laiskuudeltani jaksan. Viiiiiiiiitsi viiiiiiiitsi, tulkutan ja tuittuilen juu, mutta vaan jos olen nälkäinen. Sen vuoksi olenkin nyt päättänyt jättää kotimaiset viljat jatkossa kaupan hyllyille, ja korvata ne muilla viljoilla. Ollaankin ukkelin kanssa sinkoiltu aika huolella kaupassa sinne ja tänne, koska kumpikaan ei oikein tiedä, mitä oikein etsiä. Kunhan vain etsitään jotain, mitä ei olla ennen tajuttu etsiä.

Näkkileipänä nakerramme nyt siemennäkkäriä. Kimmokkeen leipomiseen sain hyvältä ystävältäni, joka meille epäuskoisille vilja-addikteille tällaista herkkua tarjosi. No, nyt me ollaan ihan hörähdetty rouskuttamaan näitä siemennäkkäreitä. Näissä ei voi epäonnistua. Lita på mig, ei voi.

Ohje pellilliseen:

4dl maissijauhoa

4dl siemeniä

1-2tl suolaa

1dl öljyä

4dl kiehuvaa vettä

Kaikki sekaisin keskenään, uuniin 170 asteeseen n. 20 minuuttia.

Leipänä syömme monissa blogeissa hehkutettua siemenleipää. Täysin gluteeniton myöskin, ja ainesosaluettelo ei ehkä osaa antaa käsitystä siitä, että kyseessä on oikeasti supermaistuva leipä. Itse improvisoin reseptiä jo muunmuassa heittämällä joukkoon sulttaanirusinoita sekä muita kuivattuja hedelmiä, toki luomuna. Onneksi luomuruoan hinta on todella edullinen täällä, toisin kuin siellä rapakon toisella puolella. Luomuraaka-aineista nopea sivumaininta, että ennen allergiani selviämistä en osannut edes ajatella, mitä kaikkea törkyä meille myydään. Suosittelen kokeilemaan luomuilua edes sen verran, että vaihtaa kahvinsa, viinirypäleensä sekä banaaninsa eco-versioon. Jää roppakaupalla torjunta-aineita nielemättä, sekä viljelijät saavat kunnon korvauksen työstään.

4,5dl Siemeniä ja pähkinöitä 

3,5dl kaurahiutaleita

2rkl chia-siemeniä

3rkl psyllium kuitujauhetta

1tl suolaa

1rkl hunajaa

3rkl kookosöljyä

3,5dl vettä

Kaikki sekaisin keskenään, vuokaan ja uuniin n. 20 minuutiksi 170 asteeseen. Kumoa leipä ritilälle ja anna paistua vielä 30-40minuuttia. Nauti!

Liikuntaa olen lisännyt viikko-ohjelmaan. Ukkeli osti minulle joululahjaksi Zumba-pelin Nintendo Wiille, ja mukana oli oikein supersporttinen lannevyö. Kummastuksekseni vyötärönympärykseni ei ollut liian suuri, ja pystyin kokeilla varovaisesti Zumbata kolmen vuoden tauon jälkeen. Vetäsin kaksi puolen tunnin tanssitreeniä, ja olisin voinut uida luomassani hikilammikossa. Parasta koko jutussa on se, että ei tarvitse poistua asunnostaan minnekään. Tuikkaa muksut vain päikkäreille ja pistää tömistäen! Alakerran naapurit saattavat olla ainoita, jotka eivät ehkä uudesta harrastuksestani ole kovin mielissään...

Tipaton tammikuu on so last season, joten otetaan uudeksi teemaksi Tee-jotain-täysin-uutta-tammikuu. Poiketaan totutusta ja palataan takaisin, kun innostus lopahtaa! ;)

Puss och kram!

Päiväunikiukkua ja jäätelökakkua!

Päivälleen kaksi vuotta sitten minusta tuli äiti.
Se vaati lähes neljän tunnin ponnistuksen sekä verenpurkaumia täynnä olevan naaman.
Sain pitää pientä peikkopoikaani sylissä, ja hän tuntui limalötköltä omaa mahamakkaraani vasten.
Sillä oli kihara tukka ja sininen naama.
"Mä tein sen, tajuutsä kulta, mä sain sen ulos?!?!".
Mua ei väsyttänyt, ei sattunut, ei kolottanut.
Räpsyttelin silmiäni vain vaaleansinisillä hattararipsillä.

Peikkopoika paiskoo palikoita päin pärstää ja riisuu itse housuvaippansa.
Sen jälkeen löytyy pissalätäkkö yleensä eteisen lipaston taikka tv-tason edestä.
Tyyppi soittaa kitaraa pytynpienentäjän päällä ja pelottelee, että "ampiainen tulee!".
Hänellä on suussa kahdeksan hammasta, joista alhaalla on kaksi.
Hammaslääkäri sanoi, että kaksivuotiaana lapsella on suussa kaikki hampaat.
Tänään ne kahdeksan hammasta rouskuttivat jäätelökakkua aamupalaksi.

Sellainen on peikkopoika, Herra Hoo.

Jos jotakin olen tällä kaksi vuotta kestäneellä taipaleellamme oppinut, niin sen, että taistelunsa kannattaa valita tarkoin.
Ei kannata tuhlata koko iltaa siihen, että väittelee muksunsa kanssa millaisella lusikalla puuro kauhotaan tänään suuhun. Kannattaa antaa mikä tahansa lusikka, mikä vaan kelpaa. Samalla voi alkaa mielessään valmistella sitä vapaata kakskytminuuttistansa, jota myös omaksi ajaksi kutsutaan.
Joskus kannattaa myös katsoa sormiensa lomasta jotakin, yleensä aika paljon.
Asioita voi vaatia, mutta asiat pitää ensiksi opetelella. Toistaa. Toistaa. Ja toistaa.
Lapsi jaksaa myös toljottaa Teletappien mäenlaskua ja tappileipätanssia kerta toisensa jälkeen.
Uudestaan! Uudestaan!

Minusta tuli armollinen.
Itselleni, mutta lisäksi myös muille.
Kun katson peiliin, näytän ihan hyvältä. Jos miettii, että olen synnyttänyt kuitenkin kahdesti. Ja kun vertaa lähtötilanteeseen - joka ei sekään kovin hääviltä näyttänyt.
En enää sekoa sotkuisesta peilistä enkä murusista tiskipöydällä.
Kesä kuivaa mehujäätahrat shortseista ja suklaa lähtee Vanishilla.
En ole ikinä pyrkinyt täydellisyyteen, mutta onnea olen tavoitellut kyllä - mutta vasta perheeni myötä olen sen saanut.
Oman lapsen myötä olen vihdoin voinut alkaa tehdä asioita, joista olen aina haaveillut.
Pienenä minua ei koskaan viety kylpylään. Tänään me menemme kylpylään.
Kaksi hammasta, kaksi kynttilää. On Herra Hoon syntynäpäilä.

Lyöminen on heikkouden merkki!

Aikana ennen lapsia olen saattanut joskus viettää uudenvuodenaaton jälkimaininkeja niin, että sen tapahtumat ovat saattaneet vaivata minua seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Yleensä ne ovat olleet tasoa kenen_päälle_oksensinkaan_ne_punaviinit taikka miten_mä_pääsin_kotiin. Tällä kertaa moraalinen paha oloni ei ollut sinkkutoilailuista johtuvaa, vaan johtui jostain, mitä näin, mitä koin ja mihin jouduin osalliseksi. Saman näki ja koki perheeni, keskellä kirkasta pakkaspäivää. Keskellä punaisia poskia, lasten hersyvää naurua sekä polviin rullautuneita haalarinsuita.

Oma esikoiseni täyttää kuuden päivän kuluttua kaksi vuotta. Meillä kaikilla on käsitys siitä, millainen kaksivuotias lapsi on: hän oppii matkimalla, toistamalla ja kokeilemalla. Niin pieni ei ymmärrä monimutkaisia kieltoja, käskyjä eikä sitä, että tätä rangaistaan fyysisesti rajojensa kokeilemisesta. Niin pieneltä lapselta ei voi vaatia, että tämä uskoisi ensimmäisestä tai toisesta käskystä - ei välttämättä kymmenennestäkään yhtään mitään. Vanhemman tehtävä on vain kestää, toistaa, kestää ja toistaa, mitä tulee opastamiseen ja ohjeistamiseen. Viha ja rakkaus kohdistuvat aina samaan ihmiseen, koska lapsi kokee, että sellainen vanhempi, isovanhempi, kummivanhempi taikka päiväkodin pedagogi on luottamuksen ja kaiken kokeilemisen arvoinen. Sellainen, joka kestää. Joka ottaa syliin ja lohduttaa. Pusuttelee harmituksen pois. Niin. Tähän on jokaisella lapsella oikeus.

Oikeus väkivallattomaan lapsuuteen on jokaisen ihmisen perusoikeus. 

Lastensuojeluliitto tietää. Harmitonta kurittamista ei ole olemassakaan - ei edes tukistaminen ole sellaista. Sekin on rikos. Lapsen fyysinen kurittaminen ollaan määritelty laissa rikokseksi Suomessa jo vuonna 1984, Ruotsissa vuonna 1979. Se ei ole siis millään tapaa yksi vaihtoehto monien joukossa, kun mietitään, miten kasvattaa omaa taikka toisen lasta. Se ei ole myöskään mielipidekysymys. Kaikki vastalauseet ovat merkityksettömiä, sydämettömiä ja alkukantaisia. Ruumiillinen kurittaminen ei ole kasvatusmetodi!

Tapasimme ulkona pienen kaksivuotiaan pojan, jolla oli useita numeroita liian pieni talvihaalari päällä, sekä sormet kylmästä punaisina. Siitä huolimatta tämä pieni poika oli iloinen ja aurinkoinen, ja he leikkivät yhdessä esikoisemme kanssa. He ovat leikkineet yhdessä aiemminkin. He eivät ole tarvinneet iloonsa ja riemuunsa edes yhteistä kieltä, kuten emme me vanhemmatkaan tämän pojan isoisään, joka on lentänyt kotimaastaan hoitamaan lapsenlastaan vanhempien työn taikka opiskelun vuoksi. Koska poika ja isoisä puhuvat vierasta kieltä, emme ole osanneet tulkita heidän kieltään muuten kuin siten, että "se kuulostaa, kuin isoisä olisi alati vihainen lapsenlapselleen". Herra Hoo pelkää tätä vanhusta, eikä mene lähelle. Olemme ihmetelleet asiaa, mutta emme ole pitäneet sitä kuitenkaan mitenkään erikoisena. Lähinnä olen miettinyt vain vanhuksen jaksamista, koska on pienen pojanviikarin kanssa ulkona tuntitolkulla päivittäin. Viikottain. Kuukausittain. Miettinyt, missä ovat pojan vanhemmat. Kuitannut pohdintani sillä ajatuksella, että ehkä tämä haluaa olla läsnä. Sehän on ihan mahtavaa, jos voi olla niin paljon mukana lapsenlapsensa elämässä...

Ensiksi isoisä löi nahkahanskalla, sitten muovipussilla - ja myöhemmin puusta katkaisemallaan kepillä tätä pientä lasta kaikkialle. Meidän edessämme. Ilman syytä. Jo pelkkä asian muistelu saa vatsani muljahtamaan ja ahdistuksen nousemaan mieleeni: miltä kuulostaa pieni kaksivuotias lapsi, kun tätä pahoinpidellään tämän läheisen toimesta. Se kuulostaa hysteeriseltä, anovalta, ahdistavalta ja sydäntäriipaisevalta. Se näyttää yhtä hirveältä, kuin miltä se kuulostaakin. Me olemme leikkipuistossa. Keskellä päivää. Ja tämä tapahtuu!

Sanomattakin selvää on, että puutuimme tilanteeseen. Lyöminen loppui ja poliisit soitettiin paikalle. Asia on jätetty viranomaisten hoidettavaksi, ja he lähtivät suorilta käsin pojan luokse tämän kotiin, jonne isoisä pojan vei. Poliisit soittivat useita kertoja eilisen ja tämän päivän aikana, ja kuulustelivat tarkasti tapahtumien kulun. Kaikki on kerrottu, kaikki on tehty. Toivomme perheeni kanssa, että tämä ratkeaa pienen pojan parhaaksi, ja että hänellä on tällä hetkellä turvallinen sekä hyvä olo. Toivottavasti hän saa käpertyä lukemaan iltasatua syliin, jossa hänen ei tarvitse pelätä. Uskon vahvasti, että saa.

Haluan sanoa sinulle vuoden 2015 ensimmäisen päivän iltana, että mikäli joskus näet, kuulet taikka epäilet, että jokin lapsi joutuu kokemaan väkivaltaa perheessään - sinun V E L V O L L I S U U T E S I on puuttua. Älä arvo tai pohdi, teetkö väärin taikka hätiköidysti. On olemassa vain yksi totuus: turhia lastensuojeluilmoituksia ei ole olemassakaan. Ne ovat turhia vasta sitten, kun ne on sellaisiksi todettu.

Kiitos, että olit mukanani vuonna 2014! Ja kiitos, että olet siinä nytkin... vuonna 2015!

Puss och kram!

Hiljaisuus on hiljaisuuden merkki!

Kukkuu! Täällähän minä.

Ensiksi haluan pyytää anteeksi blogihiljaisuutta, joka venyi jo useiden viikkojen mittaiseksi. Joulutunnelman kanssa on ollut "pientä problematiikkaa", eli toisinsanoen joulukuu oli täynnä tavanomaista kiirettä ja stressiä, mutta myös suurta murhetta ja huolta.

Karhurouvamme taisteli hengestään ärhäkän kohtutulehduksen kourissa, mutta selvisi siitäkin - toki kohtuaan ja munasarjojaan köyhempänä. Saimme seilata leikkaukseen Itämeren halki peläten, ettemme ehtisi satamaan ajoissa. Säästöpossut nuijittiin mäsäksi, kaikki tilit tyhjennettiin ja tehtiin ripeästi ja nopeasti päätöksiä -  ja uskomatonta, mutta totta... niin kaikki asiat ratkesivat, hermot venyivät, usko ei horjunut, yhteenkuuluvuus vahvistui sekä vaikka tuntui, että kaikki mehut ja varannot olivat ehtyneet - ne vain lisääntyivät.

Päätin sanoa hyvästit myös jatkuvalle yösyöpöttelylle. En toki rajoittanut omaa jääkaapilla ravaamistani (jota ei ihan oikeasti tapahdu öisin, vaikka vatsaröllykät muuta saattavatkin kieliä) - vaan päätin, etten imetä enää kuin kerran yössä. Mösiöö on vain niin herkkävainuinen maitovarantojensa suhteen, että oli pakko pistää koti kirjaimellisesti kaaoksen valtaan ja möbleerata pojille ihan oma huone. Se tarkoittaa sitä, että me nukumme jatkossa olkkarissa. Loistava juttu kaikille muille, paitsi Ukkelille. Hänellä on "ont i gurkan", koska ikkunoistamme tulvahtelee raitista pakkasilmaa sisälle, vaikka tekisi mitä.

Joulupuuhastelut ja -valmistelut on todettu myös aika haasteellisiksi kahden alle kaksivuotiaan pojanviikarin kanssa, mutta kaikki saatiin tehtyä mitä pitikin. Laivan lähtöä odotellessa väänsimme piparkakkutraktorin, loput laatikot pakkaseen, siivosimme, pakkasimme, paketoimme lahjoja, näpersimme ja väkersimme yhtä ja toista - ja samoilla silmillä, joilla oltiin menty jo vuorokausi, kaahasimme paattiin ja eläinlääkäriin.

Toiseksi: pitkäaikaiset iho-ongelmani ovat kurissa! Minulla todettiin pari viikkoa sitten todella voimakas parabeeniallergia. Se tarkoittaa sitä, että kippasin suuren osan omaisuuttani roskikseen. Samalla sain kimmokkeen elämäntaparemonttiin, jonka aloitan tammikuussa. Siinä toivossa, että jaksaisin remppailla kauemmin kuin viikon, kerron tämän sinulle. En kehtaa olla yrittämättä tosissani enää tämän jälkeen. Vaikka pesupallomainen ulkomuotoni onkin ollut ihan jees, pyrin kuitenkin kokeilemaan, voisiko palloni yhtään litistyä. Pesulautavatsaa en silti havittele, koska sellaisen saavuttamiseksi pitää kyetä liikkumaan enemmän kuin vain sohvalta sänkyyn ja takaisin.

Jätä ihmeessä itsestäsi merkki kommenttikenttään! Sana on vapaa. Olisin siitä todella kiitollinen.

Puss och kram!

On kiirettä melskettä helinää helskettä!

Mistäs voisikaan paremmin tietää, että on joulukuu kuin siitä, että Ukkeli huokailee ja pyörittelee silmiään alituiseen? Hän ei ole kanssani nimittäin yhtä mieltä siitä, että Jarkko Aholan ja kumppaneiden joulurykäisyt Raskaan joulun ja vielä Raskaamman joulun merkeissä ovat joulufiiliksen nostattajia: sellaisia, joita soitetaan koko ajan ja huokaillaan, miten koskettavat sanoitukset kappaleista löytyykään! Sitten kollotetaan hetki Sylvian joululaulua (kuten joka vuosi) ja revitellään Heinillä härkien kaukalon tahdissa. Kokeilin varovaisesti soittaa Spotifystä jo marraskuun puolella näitä, mutta välittömästi komennettiin vaihtamaan takaisin Fröbelin Palikoihin.

Olen perinyt äidiltäni joulun suhteen hysteerisyyden ja liioittelun: jos joulukuun 4. päivänä ei ole jo k a i k k i tehty, joulu tulee olemaan katastrofi. En tule ehtiä tehdä kaikkea ajoissa valmiiksi. Pienikin vastoinkäyminen, niin varmana joulu on piloilla! Lattialistoissa on likaa, joka pitää hinkata pois ja sen vuoksi pitää tyhjentää markettien pesuainehyllyköt kaikista mahdollisista tökömenteistä. Sitten pitää puuskutella päivittäin - ja mitä lähemmäs jouluaattoa päästään niin sen kuuluvammin, miten kauhea stressi ja kiire on, samalla väläytellen marttyyri-naamaa. Onneksi olen kokenut tämän asian kanssa parantumisen: en enää stressaa, koska vietin kolmisen vuotta sitten joulun, jolloin en voinut tehdä mitään valmisteluja terveydentilani vuoksi. Opin, että joulu tulee hössöttämättäkin. Tai hössöttää saa, mutta ei kannata hössöttäessään sylkeä lieskoja suustaan!

Rakastan suomalaista jouluruokaa laatikoineen - ja kalkkunarullineen. Kalkkunaa siksi, koska en syö possua. Ihan vain sen vuoksi, että lapsena vanhempani kantoivat vaaleanpunaisessa pulkassa possun keskelle pirttipöytää ja pistivät palasiksi, suolaveteen ja kiulussa lillumaan pesuhuoneen. Silloin tajusin, mistä joulukinkku tulee! Kuvat jouluporsaasta makaamassa keskellä ruokapöytää punainen omena suussaan ovat ihan kamalia...

Kävimme viime vuonna kokeilemassa Ikean Julbordia. Silmissäni siinti lanttu- ja perunalootat, makea makaronilaatikko, rosollit ja kalat. Sainkin harhailla lautaseni kanssa Janssonin kiusauksen sekä sillien, nakkimakkaroiden ja lipeäkalasörsseleiden keskellä. Rakkauteni jouluruokaa kohtaan kärsi pahemman luokan inflaation. Laivan joulupöytään voi sentään luottaa, vaikka meinasin viimeksi lyödä lautaselleni kasan "keitettyä kukkakaalia". Onneksi Ukkeli pelasti, ja kertoi kyseisen ruokasorttimentin olevan sitä lipeäkalaa maitokastikkeessa. 

Yksi jouluherkku on vertaansa vailla, nimittäin Julmust. Ilmeisesti vastaavaa periruotsalaista herkkua saa Juhlajuomana myös sieltä lahden toiselta puolelta. Kannattaa kokeilla palan painikkeena, maistuu mielestäni Coca-Colan sekä rommin risteytykseltä. Samaa tavaraa saadaan nauttia myös pääsiäisenä, jolloin etiketti vaihtuu Påskmustiksi. Todella paljon parempaa kuin se simanmakuinen kotikalja, jota ruukataan hörppiä suomalaisessa joulupöydässä.

Joulutortut ovat ruotsalaisille ihan outo juttu, eikä torttuhilloa saa kuin metsästämällä. Vuosi sitten joulutorttuja uutisoitiin täällä natsitorttuina, koska leivoksen muotoilu on ruotsalaisten mielestä hakaristin kaltainen. Sen sijaan joulupöydässä syödään jälkiruokana ostkakaa, eli juustokakkua. Se on vuoka, jossa on kummallisen makuista juustomössöä, joka työnnetään uuniin ja syödään mansikkahillon kera. Vaatii totuttelua, joten sillä välin popsimme vain niitä torttuloita!

Tänään teimme joulupuuhasteluja muksujen kanssa muovailemalla sekä syömällä vahaa. Herra Hoon mielestä muovailuvaha on "tovella hyvää!" ja minun mielestäni todella pahaa. Pakko oli maistaa, kun oli niin ihanan pehmoista. Enää kaksikymmentä päivää jouluun!

De va kukku de!

De va kukku, kuule, de
Ei tuu mittää, uso se
Ei mun tulis mielenkää
lähteä ny Ruattiin ku ei oo kielipää
De va kukku, kuule, de
ei nää olot meinaa parane
vaikka velkaa Volvo ostettais
ja kolmivuoro hihnatyöstä palkka nostettais!
De va kukku de!

No joo, lähdimpä silti. Kehnolla kouluruotsilla matkaan 23-vuotiaana (lapsellisena) tyttönä. Hyvä, etten tiennyt mistään mitään etukäteen osoitettani enempää, sillä muuten en olisi koskaan uskaltanut lähteä! Uso se!

Ensimmäiseksi täytyy mainita, että asuntotilanne on täällä erittäin toivoton. Asuntojonot Tukholman kaltaisissa suurkaupungeissa, joita ovat mm. Göteborg sekä Malmö, ovat järkyttävän pitkät. Yli 10 vuotta. Se tarkoittaa sitä, että lapset laitetaan kaupunkien maksullisiin asuntojonoihin heti heidän synnyttyään, jotta he saavat oman asunnon ollessaan reilusti parikymppisiä. Tukholman keskusta on haluttua aluetta, jonne joutuu jonottaa parikymmentä vuottakin. Pahinta tässä on kuitenkin se, että jonon ohi ei pääse. Ei millään verukkeella. Kokeiltu on, ja niin on kokeillut moni muukin.

Tyypillisin tapa asua täällä on jakaa asunto, huone, kellarikoppi taikka vaatehuone jonkun kanssa. Oma asunto on maahanmuuttajalle kaukainen utopia, alivuokralaisen alivuokralaiseksi pääsee helposti (eli todella vaikeasti) mutta silloinkin joutuu maksamaan riistovuokraa. Sanotaan, ettei ole lainkaan tavatonta joutua maksamaan pienen pienestä suihkuttomasta ja vessattomasta "asunnostaan" useita tuhansia euroja. Kukaan järkevä ei moista summaa maksaisikaan, mutta mikäli meinaa päänsä tyynyyn painaa muualla kuin Central Stationin käytävällä, kannattaa muuttaa ihan minne tahansa. Homeettomuus sekä peseytymistilat ovat luksusta, silkkaa tuurikauppaa.

Mammalla kävi tuuri! Työnantajani kautta sain asunnon sekä tietysti leivän pöytääni. Asunnon jaoin toki ensimmäisen puolivuotta psykopaatti-mummelin kanssa, joka ei koskaan siivonnut. Joka jätti roskapussinsa käytävään, ja matkusti Suomeen saunomaan. Mummeli, joka otti jääkaapista minun ruokani, ja jätti ne pöydälle pilaantumaan. Sama tyyppi, joka sai sitten kenkää töistään ja minun alivuokralaisuudestani - ja joka päätti tulla puoli vuotta myöhemmin uhkailemaan minua parvekkeeni alle "poliisimiesystävällään", joka on siis sotilaspoliisi. Armeijassa.

Asumme ahtaasti kaksiossa kaikki kuusi. Ulkoiset puitteet ovat juuri sellaiset, kuin voi kuvitella 70-luvulla rakennetussa kerrostaloasunnossa olevan, jota ei ole koskaan remontoitu. Siitä huolimatta meillä on kaunis, alkeellinen koti. Koti, jossa saamme asua, emmekä enää koskaan joudu paniikissa järjestämään asumistamme. Muutimme nimittäin työsuhdeasunnostani asuntoon, joka oli umpihomeessa. Monen epätoivoisen puhelinsoiton sekä sähköpostiviestin jälkeen me saimme tämän asunnon, vaikka olimme jonottaneet vain pari vuotta. Meille annettiin tämä asunto, vaikka se ei ole mitenkään järjellä selitettävissä.

Kun tein muuttoa Tukholmaan, ajattelin muuttavani jonnekin "paratiisiin". Paikkaan, jossa kaikki on ainakin paljon paremmin kuin Suomessa. Niinhän meidät suomalaiset ollaan kasvatettu: märisemään siitä, miten kaikki asiat ovat maassamme huonosti vaikka Suomessa on moni asia paljon paremmin kuin missään muualla!

Minä en ole oikeutettu äitiyspakkaukseen, joka ei tunnu sekään monelle kelpaavan "rumien kuosiensa" vuoksi. Kyse on maailman parhaimmasta keksinnöstä sitten tiskinkuivauskaapin jälkeen! Sellaistakaan ei nimittäin löydy muualta kuin suomalaisesta keittiöstä. Minä nostelen astiat kuivumaan epämääräisille telineille, jotka lojuvat pitkin tiskipenkkiä. Meillä, kuten monessa muussakin ruotsalaisessa vuokra-asunnossa tiskataan käsin taikka pöytätiskikoneen avulla. Vain uusissa ja remontoiduissa asunnoissa on moisia supermoderneja vempeleitä, kuten täysleveä astianpesukone taikka pesukoneliitäntä kylpyhuoneessa. Meidän kylppäriimme ei tule edes sähköä, muuta kuin kattolamppuun. Kysyimme kerran miksi, ja se on kuulemma vaarallista. Suomessa ollaan niin rohkeita!

Meillä on 2ote-hanat, ikkunat joista puhaltaa sisään niin, että villasukat pyörivät jaloissa sekä kolme sänkyä yhdessä ja ainoassa makuuhuoneessa, joka meillä on. Olohuoneessa kompuroi alati pikkuautoihin ja astuu lego-palikoiden päälle. Silti meillä on asiat todella hyvin. Paremmin, kuin monella muulla.

Näin vuosipäivänsä aattona hoksasin, että on hyvä olla nuori ja lapsellinen. Silloin ei pelkää elämää eikä haasteita. Huomenna voi kaikki olla toisin! Onko 28 hyvä ikä, mitä luulette?

Puss och kram!

Äiti on toiselle äidille susi!

Toisinaan kaipaan kovasti takaisin tuttuun ja turvaisaan kuplaani, jossa sain olla elämäni ensimmäiset kaksikymmentä viisi vuotta. Sitten minusta itsestäni tuli äiti.

Raskausaikana homman nimi selvisi: muita äitejä nuijitaan kahvipöydissä. Tuli hyvin selväksi, millaiset asiat tekevät muunmuassa hyvän äidin: trendivaunut, testivoittajavempeleet turvakaukaloina ja sittereinä, einesruokien vältteleminen, lastenvaatetietoisuus (tämä aluksi vieroksutti, mutta nykyään olen mukana geimeissä itsekin), ympäristöteot, puhtauttaan hohtava koti, imettäminen ja maidonluovuttaminen sekä äärimmäisen venyvät hermoradat, jotka eivät k o s k a a n paukahtele. Ihan todella tärkeitä asioita, ei siinä mitään. Mutta saattaa helposti muuttua ylisuorittamiseksi ja aiheuttaa kohtuuttomat paineet itselle.

Äidin ei tule luottaa omiin vaistoihinsa liikaa, koska vaistot sanovat yhtä ja toiset äidit toista. Esimerkiksi nukkuvaa lasta ei voi jättää autoon odottamaan siksi aikaa, kun jätät kirjekuoren postilaatikkoon. Sillä välin joku Justiina seisoo oven edessä heristelemässä moraalikaulintaan sinulle. Lasta ei saa jättää koskaan yksin. Hänet täytyy irroitella turvavöistä (eli herättää) ja raahata mukanaan 10 metriä, jotta äitipojot pysyvät korkealla. Koska puolessa minuutissa syvässä unessa oleva lapsi saattaa traumatisoitua pahasti. Vaikka näet hänet koko ajan ikkunasta, et saa sitä tehdä. Minä en kyllä ole traumatisoitunut omassa lapsuudessani vastaavasta. Onneksi.

Moraalikaulin paukahtelee, mikäli et käy ulkona kuin kerran vuodessa: kasvattelet täten nysveröitä, jotka eivät koskaan opi olemaan itsenäisiä. Jos taas käyt ulkona kerran kuussa, olet "vanha äiti hunningolla"-tapaus. Sosiaalitoimistoa saattaa kiinnostaa keissisi. Oma elämä pitää olla, mutta miten paljon sitä saa sitten olla, ilman että siitä muodostuu viikon kohutuin aihe? Ei sillä, että tietäisin omakohtaisesti tällaisesta mitään. Toisten aivot kaipaavat ulkoilua enemmän, toisten vähemmän. Omani aivan liian harvoin.

Itse hihhuloin söheröponnarissani ulkona ja niistelen naapurinkin muksun nenää tuulitakkini hihaan. Olen arkilookiltani aika... kammottava ilmestys. Vaikka en jaksa panostaa pihapuiden oravia varten ulkoiseen habitukseeni kovin paljoa, ihailen toki niitä äitejä, jotka näyttävät t ö r k e ä n hyvältä samassa puuhassa. Äitiys ei ole syy heittäytyä lahnailemaan kauneudenhoidon suhteen, vaikka itse siihen kyllä syyllistynkin. Jaksaisimpa itsekin tuoksua vienosti kielolle ja vaniljahuulikiillolle keskellä viikkoa. Itse haisen vain rintamaitopukluille ja xylitol-pastilleille. 

Taloudenhoidolliset velvoitteet, kuten tiskaus, siivous, ruuanlaitto, pyykkäys sekä sisustus ovat ne kaikista parhaimmat, joilla pääsee makustelemaan kunkin äidin kyvykkyyttä. Kaikesta tulee suoriutua hyvin, tai muussa tapauksessa saatat kuulla kiertoteitä pitkin, miten alkeellisesti elät toisen äitisuden mielestä. Miten vierailla ovat jääneet sukat kiinni lattiaan ja lapset ovat oksentaneet koko viikon lemmikkikattienne karvatolloja. Olkkarin kokopanelointi on vanhanaikaista ja käsipelillä tiskaaminen laittoi vieraat säälimaan sinua. Vessassa oli vain palasaippuaa ja koska et tiennyt, milloin käsipyyhkeet oli vaihdettu viimeksi, pyyhit kätesi omaan paitaasi. Ja nyt sekin on pilalla. 

Mietin silloin ja mietin yhä, että mitäköhän minusta itsestäni mahdetaan puhua selkäni takana, kun en ole paikalla? 

Puss på er!

Lauantai-illan kuumeista paatosta!

Kävästiin siinä tänään kirpparilla. Ahtauduin sovittamaan muutamia farkkuja sovituskoppiin vain todetakseni olevani jotain ihme välikokoa: jos ne ovat jaloista sopivat, nappi ei mene kiinni ja jos nappi menee kiinni, niin puntit muistuttavat laivan purjeita. Myyjä kiinnitti meihin huomiota, ja tiedusteli kaukalossa jokeltelevan Mösiöön ikää. Hetken kuluttua hän hoksasi, että minulla on myös rattaissa toinen pikkukaiffari kiskomassa hirsiä. Sitten seurasi se kysymys, mikä saa minut aina jokseenkin paljon ärsyyntymään: "Miksi sä olet noin pienellä välillä kaksi lasta tehnyt?".

Niin. Tosiaan. Meillä on kaksi lasta, vuoden ja neljän kuukauden ikäerolla. Minä en ole päättänyt siitä, koska he tänne syntyvät - vaan he ovat itse päättäneet tulla ja juuri sillä parhaimmalla mahdollisella aikataululla. Jos lapsillamme olisi neljä vuotta ja kuukausi ikäeroa, kyselisivät ihmiset varmasti, miksi ihmeessä pidimme niin pitkän välin. Ihan saletisti muuten!

Onko olemassa mitään henkilökohtaisempaa kysymystä, kuin kysyä "miksi" samassa lauseessa, kuin puhutaan perhekoosta? Eipä oikeastaan. Ikäeroja on yhtä suuria ja yhtä pieniä kuin on hedelmällistä ikääkin, ei ole olemassakaan mitään "oikeaa" ikäeroa sisarusten välillä. Sitä paitsi, aina kaikkea ei voi laskelmoida etukäteen.

Pysähdytään hetkeksi miettimään sitä, miten lapsi saa alkunsa? Sen enempää asiaa kuvailematta, pitää kahden solun kohdata toisensa juuri oikealla hetkellä ja juuri oikeassa paikassa. Näistä kahdesta solusta jakaantuu tsiljoonabiljoona uutta solua, jotka muodostavat lapsen. Jotta näin pääsee tapahtumaan, voi olla takana usean vuoden yrittäminen. Se voi tapahtua kertalaakista (sanan jokaisessa merkityksessä), tai se voi tapahtua, kun on yläasteikäinen tai keski-iän kriisin keskellä. Ja kun näin tapahtuu, se tapahtuu. Pitääkö sitä perustella jotenkuten jollekin k o s k a a n?

On olemassa myös muitakin keskustelunavauksia, kuten vaikka: "Hyvää päivää, ompa ihanat sisarukset." taikka "Ompa ihanaa nähdä, miten paljon he nauttivat toistensa seurasta." Niin. Voi myös sanoa jotakin kaunista, sen sijaan, että alkaisi nähdä kauheasti ongelmia asiassa. Kuten voivotella toisen jaksamista, tietämättä ollenkaan, onko toisen jaksamisessa ensinnäkään mitään vikaa. Kyllä kaikki vanhemmat ovat väsyneitä ja univelkaisia silmäpussipandoja vauvavuoden aikana, ja parisuhde kiristelee enemmän tai vähemmän järkeä - mutta ei se ole voivottelun saati julkipuimisen asia. Tukensa voi esittää muutenkin, kuten vaikka konkreettisesti ojentamalla auttavan kätensä päivittelyn sijasta.

"Miten ihmeessä te jaksatte? Tekisittekö uudelleen, jos saisitte jälkikäteen päättää? Hahaaa, onneksi itse en ole enää tuossa tilanteessa! Ei kyllä käy kateeksi teitä!" Niin tuota noin. Mitäpä jos vaikka asettelisi lauseensa näin: "Jaksatte mielestäni hyvin, tuntuuko teistä itsestänne myös siltä?" taikka "Muistan tuon ajan, tulikin mieleeni että oletteko kokeilleet/kuulleet/ajatelleet..."? Kyllä te tiedätte, vertaistukea lynkkauksen sijasta.

On myös inhottavaa sellaisten perheiden puolesta, joiden lisääntymisestä kysellään alati. Perustellaan sisaruksen tärkeydellä, välttämättömyydellä ja pakollisuudella. "Kyllä se vain niin on, että ette te voi vain yhtä lasta tehdä!". Miksei voisi jättää lapsilukuaan vain siihen yhteen? Tunnen ja tiedän monta onnellista aikuista, jotka ovat eläneet elämänsä ilman sisarusta. Tunnen ja tiedän myös monta perhettä, jotka eivät haaveistaan huolimatta vain saa sitä kauan kaipaamaansa toista lasta.

Oma lukunsa ovat vielä kaiken tämän päälle ne, jotka tiedustelevat muka ihan ohimennen, onko kyseessä ollut vahinko vai tarkoitus. Syvä murahdus. Sellaista ei vain kysytä.

Noin. Nyt on mieli keventynyt ja massu paisunut jälkiuunileivän mutustelusta tässä kirjoitellessa. Kannattaa blogata! :) Puss puss!

Olipa kerran ruotsalainen, suomalainen ja Mamma Muumaa!

Hyvin usein minulta kysytään, eroavatko suomalaiset ja ruotsalaiset paljon toisistaan. Laaja kysymys, mutta nopea vastaus: eroavat. Maantieteellinen sijainti ei paljoakaan toisistaan eroa, mutta Selkämeren molemmin puolin asustaa kuitenkin selvästi hieman erilaisia ihmisiä. Siinä missä suomalaiset vitsailevat alati ruotsalaisten kustannuksella, ruotsalaiset keskittyvät vitsailemaan lähinnä vain norjalaisista.

Tämä bloggaus kannattaa lukea "ruotsalaisen letkeästi". Ruotsalaiset eivät ole kovin tiukkapipoista kansaa, eivätkä he juurikaan ota itseensä turhan herkästi.

Aloitetaan siitä, miten eroittaa toisistaan silmämääräisesti suomalainen ja ruotsalainen nainen. No ruotsalaisen naisen tunnistaa yleensä viimeistellystä lookista, jossa hiuksiin on vedetty keskijakaus ja jalkoihin älyttömän kalliit lenkkarit. Lenkkarit ja hienosteluvaatteet passaavat hyvin yhteen. Juuri, kun tällainen suomalainen äitykkä on sisäistänyt, että tyylimokien kärjessä on kuljeksia lenkkarit jalassa kaiken aikaa. Vaan eipäs olekaan! Voi siis lopettaa kähertämästä tukkaansa tuntitolkulla aamuisin ja hyvästellä korkokenkien käytöstä syntyneet liikavarpaansa. Nyt vain Tukholman-malliin hiukset platinanvaaleiksi ja jakaus keskelle päätä. Oranssia huulipunaa, Filippa K:ta päälle ja mukavat lenkkarit jalkaan. Itse olen hieman vaiheessa tän kanssa...

Minkälainen maine suomalaisilla täällä oikeasti on? Ainakin suomalainen työpanos on hyvin arvostettua: suomalaiset ovat töitäpelkäämättömiä ja rehtejä työmiehiä/naisia. Mutta valitettavasti useasti virheellisestikin luullaan, että kaikki suomalaiset ovat tuhannen tuiterissa vuorokauden ympäri. Kossupullot ja "pärkkele, sattana"-leima kyllä vielä hieman kummittelee, vaikkakin enää vain puolivitsillä. Paikallisella ostarilla näkee lähes päivittäin tutun puliukkoporukan, jotka naukkailevat häpänderiä ja huutelevat kirkkaalla suomenkielellä ohikulkijoille. Eivät toki pahantahtoisesti, mutta kumminkin. Häppäveikot ovat hyvin herttaisia, vaikka välillä tilannetaju pettää ja saattavat toimittaa tarpeensa sisäkukkaistutuksiin. No, niinä hetkinä koitan olla vain ihan muina henkilöinä...

Mamman suomalainen iltapäivä"keitto".

Mikä on sitten suomalaisen ehdoton valttikortti täällä? Rehellisyys tietenkin. Suomalainen on rehellinen ja hiljainen. Ruotsalaiset ovat välillä ärsyttävänkin ystävällisiä, halailevat paljon ja heillä on aina "bra läget!". Ruotsalaiset harrastavat small talkia, eivätkä oikeastaan kysyessään "hur mår du?" halua kuulla selontekoa kaikista kolotuksista ja vastoinkäymisistä (joita suomalainen helposti alkaa luetella, kun kerran vointia kysellään), vaan hakevat takaa iloista vastakysymystä ja hymyä. Aluksi minua oudoksutti jatkuva hali halien ja pusi pusien hokeminen: sait tekstarin, ja lopussa luki "pusuja ja haleja". Sait puhelun, ja se päättyi "pusuihin". No, nyt puss och kramit taipuvat itseltäkin jo luonnikkaasti, eikä halaaminen tunnu enää lähentely-yritykseltä. ;)

Kerran minua jurppi ruotsalainen positiivisuus aamulla klo 6. Suomalainen ei kommunikoi aamulla k e n e n k ä ä n  kanssa, ja tätä haluaa muidenkin kunnioittavan. Vaan mitä tekee ruotsalainen kanssasisar tuolloin? Toivottaa iloisen visertävällä äänellä, "Gud morgon! Vilken härlig dag idag!". Siinä meinasi kahvit kyllä pyrskähtää mamman nokasta. "Todella mahtava päivä tänään todella, kun nyt on vasta yö!". Mutta kytevä ruotsalaisuuteni sisälläni päätyi kuitenkin antamaan visertäjälle hymyä muistuttavan virnistyksen ja hyväähuomentataijotain-murahdukseen.

Lapsia kasvatetaan eri metodein, mutta lopputuloksena molemmista on aivan samanlaisia lapsia. Siinä missä suomalainen peräänkuuluttaa kurin ja kasvatuksen perään, ruotsalainen antaa lapsilleen hyvin vapaat kädet. Ruotsalainen pyytää ja suomalainen käskee, noin karrikoiden sanottuna. Lapsilla ei ole kiire jättää vaippoja pois taikka lopettaa tutinsyömistä, eikä ravintolassa juoksevia lapsukaisia katsota ollenkaan pahalla. Kerran olimme laivan buffetissa syömässä, kun Herra Hoo oli vielä vauva ja lappoi ruokaa suuhunsa käsillä kauhomalla ja viskellen osan lattialle. Ruotsalaiset kanssaruokailijat keskittyivät lepertelemään Hoolle kun taas suomalaiset muljauttelivat silmiään, ja supisivat toisilleen. Yleisesti ottaen Ruotsi on todella lapsirakas maa.

Nopeasti tulee mieleen vielä muutama eroavaisuus: ruotsalaiset eivät juurikaan kiroile. Ihan vaan siitä syystä, ettei heidän sanastostaan löydy kirosanoja "fy fanin" lisäksi. Siinä missä suomalainen syö viilin purkista ja juo piimän lasista, ruotsalainen kaataa murojensa ja aamupuuronsa joukkoon. Suomalainen syö kalliita lihapiirakoita (joita saa suomiherkkukaupasta) mutta ruotsalainen käärii nakin ja perunamuussin rieskan väliin... Ja Suomella on aina paaaaaaaljon parempi jääkiekkojoukkue, kuin Ruotsilla! Muulla ei ole oikeastaan väliä, kunhan vain Ruotsi häviää.

Koska en harrasta alkukevennyksiä, pistän tähän pienen loppuraskautuksen - ja painun keittämään itselleni iltapäiväsumpit. Kunnon ruotsalaisesta kahvista! ;)

Puss och kram!

Jännän äärellä!

Kolme vuotta sitten. Näihin samoihin aikoihin. Silloin soi ovikelloni. Menin avaamaan oven.

Siellä oli kolme zombia. K-o-l-m-e zombia! Seisoivat rivissä ja näyttivät kamalilta. Pelästyin niin maan perusteellisesti! Kiljuin niin kovaa, että yksi minizombi alkoi itsekin itkeä. Järkyttyneenä vetäisin oven kiinni ja lähdin poraamaan kauhukokemustani facebookiin.

Kolme vuotta sitten. Näihin samoihin aikoihin. Oveni takana oli "bus eller godis"-seurue, eli ne jekuttajat ja karamellinkerääjät, joita olin nähnyt viimeksi Halloween-elokuvassa. 

Kolme vuotta sitten minulle myös kerrottiin, että se on traditio täällä. Tänä vuonna olen varautunut. Enkä aio vetää ovea enää paniikissa kenenkään nokan edestä kiinni! :)

Happy Halloween! Mitä teillä touhutaan?

Karhurouva sairastaa, häntä hellikäämme!

Vuonna 2008 satuin vilaisemaan nopeasti sivusilmällä näyttelykehään, jossa lönkötti elefanttimarssia toinen toistaan sympaattisemman näköisiä ruttunaamoja. Olin tullut katsastamaan aivan muiden rotujen kehiä, koska olin aikeissa ostaa itselleni jonkin pienen ja helppohoitoisen koiran myöhemmin seuraavana keväänä. Olin ajatellut, kuinka sukisin pikkupuudelilleni vaaleanpunaisen rusetin otsakiehkuroihin ja miten jakaisimme aamupalaleipäni. Koira olisi tottelevainen ja hemmoteltu. Olin päätynyt Cavalier kingcharlesinspanieliin. 

Siellä kehässä ei viipottanut söpöjä Cavaliereja. Siellä löntysti Chow Choweja. Juuri niitä, joita olin aina pienestä asti karsastanut. Koska niiden henki haisi oudolta, ja ne varastivat kädestä. Niitä ei voinut taluttaa hihnassa, koska ne kiskoivat liikaa. Ja ne kuorsasivat ihan törkeästi. Olinhan kasvanut niiden keskellä, koska vietin paljon aikaa kummitätini luona, jolla oli ollut näitä ruttuturpia ihan kasvatusmielessäkin. Sain mielenhäiriön, että tämä rotu oli minun rotuni. Sitten piti löytää vain hyvä kasvattaja ja päivääkään en ole katunut mielenvinksahdustani.  Tietoa rodusta löytyy täältä.

Karhurouva on perin mustavalkoinen koira, vaikka sininen onkin: hän joko pitää asioista, tai sitten hän ei siedä niitä. Käskyttäminen on inhokkilistan kärjessä yhdessä sadesäässä ulkoilun ja kylpypäivän kanssa. Sen sijaan nukkuminen on hänen lempipuuhansa. S herää vain syödäkseen ja käydäkseen sen jälkeen uudestaan nukkumaan. Hänet saa raahata ulos (mikäli ilma ei ole mieluisa) vain huomatakseen, ettei tämä aio kävellä metriäkään omaehtoisesti. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen kantanut litimärkää Chowia kainalossani takaisin kotiin, kun tämä on päättänyt tehdä täysstopin kaukana kotoa. Voin kertoa, että kun Chowi lyö itsensä makaamaan keskelle autotietä, ei ole käytössä mitään muuta keinoa kuin alkaa raahata tätä pois siitä. Koska chowi ei miellytä. Ketään. Korkeintaan itseään sallimalla itselleen runsaasti lepoa ja rauhaa...

Kun pyydän häntä istumaan, hän yleensä istuu. Toisinaan ei. Mutta minun mielikseni hän ei sitä todellakaan tee. Hän on kuitenkin fiksu, vaikka päällepäin sitä ei välttämättä niin näe. Hän alentuu tekemään pyydettävän asian, koska tietää saavansa siitä vaivanpalkaksi joko luun, ruokaa, rapsutuksia tai muuta mukavaa. Nämä eivät ole mitään tottelevaisuusvalioita eivätkä sirkuskoiria. Siitä huolimatta Karhurouva heittää ylävitosen, käy makaamaan, pyörähtää, tanssii ja ojentelee aristokraattisia tassujaan pyydettäessä. Hän tekee ne, mutta vain harvojen ja valittujen pyynnöstä. Rouva on ollut minulla pian kuusi vuotta, joista kolmen vuoden ajan hän on ollut myös Ukkelin komennossa. Ensimmäiset kuukaudet Karhurouva katsoi minua merkitsevästi aina, kun isäntäkandidaatti yritti häntä kieltää, komentaa tai käskyttää. Katsekontakti minuun kertoi rouvan ajatukset perin selkeästi: "Toi ei oo faija. Tartteeks mun muka totella sitä?". Kyllä. Hän tottelee muita vain, jos hänen käsketään niin erikseen tehdä.

Aivan pienestä pennusta asti olen totuttanut Nisikissan (=koiramme hellittelynimi) lenkkeilyyn. Hän kävelee reippaasti useita tunteja. Tunnithan vaan vierähtävät, kun jokaikinen korsi ja kanto pitää nuuskuttaa. Hän ottaa luovia pausseja, eikä liikahda kymmeneen minuuttiin metriäkään. Hän on se, joka sanelee elämän ehdot. Tai niinhän hän luulee... ;) Jos ulkona on märkää, hän ei suostu sinne tulla. Hän suorittaa tarpeensa jopa ennemmin puiselle terassille taikka käytävämatolle - mutta rouvan tassut eivät saa kastua. Mikäli tassuissa on kuraa (jota harvoin niissä on), hän ei voi kävellä. Ei ennen, kuin hänet on putsattu. Mutta kylpy. Se on lähes aina protestipeeaskan paikka. Höyryävä suihku ja protestoiva koira = emännän painajainen. Kun hain häntä kasvattajalta, tämä kertoi palleroni kakkaavan tai pissaavan kynsihuollon aikana aina mielenosoitukseksi pöydälle, ja että siitä huolimatta toimenpide tulee suorittaa loppuun. Tätä metodia olen sitten noudattanut, vaikka silmiä on kirvellyt.

Hän ei ota herkkuja tuntemattomilta, ja kädestä vain minun lisäkseni ihan muutamalta. Jos häntä kumartuu silittämään, hän mulkaisee tarkasti, ketä häntä suvaitsee rapsutella. Mikäli naama miellyttää, hän kellahtaa kyljelleen ja aloittaa mielihyväröhinänsä. Se on merkki, että hän rakastaa sinua äärimmäisen paljon. Jotkut erehtyvät luulemaan sitä murinaksi, vaikka rouvan murinasta ei voi erehtyä: se on kuin ukonilma. Hän ei hauku usein, mutta kun hän sen tekee, on syytä huolestua. Löllykästä habituksestaan huolimatta kyseessä on kuitenkin jonkin sortin vahtikoira. 

Asuimme Suomessa rivitalossa, jossa oli aidattu takapiha. Rouvalla oli tapana vain makoilla maassa ja pyydystellä kielellään lumihiutaleita, joten annoin hänen olla ulkona itsekseenkin. Minulla oli siivouspäivä, ja isäni oli tullut kahville. Kesken kahvihetken paikallisradiosta kuulutettiin, että karhua muistuttava jurokasvoinen pallero patsastelee lähihuoltsikkamme liukuovien edessä, ja asiakkaat eivät uskalla poistua tiloista. Arvatkaa kuka siellä oli kerjäämässä höyrynakkeja? 

Ruuan suhteen hän on erittäin nirso, ja häneltä ei tarvitse yleensä piilottaa mitään. Mutta kerran kävin vielä nostamassa automaatista rahaa ruokakaupan päätteeksi ja autoon palatessani huomasin chowini riiputtavan hieman nolona päätään ja katselevan hieman häpeillen sivusilmällä minua. Aluksi en hoksannut mistä on kyse, mutta kotona kauppakasseja purkaessa huomasin 2kg jauhelihaa menneen karhurouvan kitusista alas. Niinhän sitä sanotaan, että ahneella on kakkainen loppu - ja niin se todentotta oli. Viikon ripuli siitä muistaakseni seurasi sekä karvattomia läiskiä turkissa. Hän kun on allerginen kaikelle muulle, paitsi lohelle ja bataatille.

Eilen Karhurouva oli lääkärissä. Hänen leuassaan on patti, joka avattiin, ja sieltä löytyi kasvain luusta. Hänet hoidettiin hyvin ja otettiin kaikki mahdolliset kokeet, joiden valmistumisessa menee muutamasta viikosta kuukauteen. Sinikka on minulle äärettömän tärkeä, onhan hän minun esikoistyttäreni. Ja kyllä, hänen nimensä on todella Sinikka. Ja minä en halua menettää häntä. Ikinä. Nyt se on minun suurin pelkoni...

Puss och kram!

Hoo ja Uu - Ai laav juu!

Tänään aamupäiväulkoilun jälkeen laitoin mankasta ruotsinkielisen äänisadun pyörimään ja annoin Hoolle kasan traktorikirjallisuutta luettavaksi sänkyyn. Me puhumme hänelle pelkästään suomea, vaikka Ukkeli onkin suomenruotsalainen ja äidinkieleltään täten ruotsinkielinen. Herra Hoon hempeällä tuttisössötyksellä kuului vielä peittojen seasta "natti natti", kun suljin oven kiinni perässäni. Hymyilytti. Toivottavasti parin tunnin ulkoilu tekee tehtävänsä ja hän saa makoisat päiväunet. Illalla nimittäin matkaamme Suomeen, ja kokemuksesta tiedän, että leikkihuoneessa venähtää pitkään.

Ooperi on Alfons Åberg (suom. Mikko Mallikas). Maailman pahin katastrofi saadaan aikaiseksi, jos Ooperia ei löydy. Ei riitä kerta eikä kaksi, kun sitä tyyppiä ollaan lähdetty paniikissa metsästämään, kun on tullut aika käydä unille. Rv 41+ poljin rankkasateessa möhömahani kanssa pitkin metsäteitä, ja löysin tyypin nojailemasta pensaaseen. Luulin silloin, että saisin kiittää Ooperia synnytykseni käynnistymisestä v i h d o i n k i n - vaan viikko siinä vielä silti meni. Nyt Oopereja on meillä jo kolme, för säkerhets skull.

Sitten suunnistin suoraan parvekkeelle tarkistamaan, että sunnuntaina 5kk täyttävä pikku-mörssärimme Mösiöö Uu nukkuu yhä. Jotta saisin minäkin syödä kana-riisi-sörsselini lämpimänä. Nukkuihan hän, koska nyt on Tukholmassakin kylmä. Vain +4 astetta. Harkitsin jo toppavaatteisiin siirtymistä, mutta niska tuntui sopivan lämpöiseltä. Sisäinen marttani heräsi kumminkin, ja heitin kuumakallena tunnetun Uun päälle vielä fleeceviltin. Windfleecen ja äippäpakkauksen makuupussin lisäksi. Makuupussi on jonkun muun vanha, koska äitiyspakkaukseen en ole oikeutettu. Siitä mä olen kyllä kohtalolle katkera, etten ole saanut sitä. No, ehkä kolmannen kohdalla sitten? ;)

Hoolla ja Uulla on vuosi ja neljä kuukautta ikäeroa. Raskausaikana kieltäydyin murehtimasta etukäteen tulevaa. Tuudittauduin siihen, että vauva tulee käytännössä vain syömään ja nukkumaan ensimmäiset kuukautensa. Helkkarin hyvä homma, että ajattelin niin! Koska todellisuudessa Mösiöö ei nukkunut päivisin ollenkaan, mutta yönsä kuitenkin yhdellä-kahdella heräämisellä. Jos olisin sen etukäteen tiennyt, olisin soittanut vatsaan jotain hypnoosimusiikkia, jolla tainnuttaa tyyppi täällä kohdun ulkopuolellakin. Sellasia sitaarinsoittoja kuunnellessa ois voinut kyllä jommalla kummalla meistä vanhemmista pahemman kerran flipata. Hyvä siis näin! ^_^

Ainoa pelkoni liittyi vain imettämiseen. Näin kauhukuvia itsestäni juoksemassa tissi toisen suussa vilkkaan isoveljen perässä lollerot vaan vilkkuen, eikä pikkuveli saisi koskaan ruokarauhaa. Että turhautuisin. Aika ei riittäisi. Joutuisin antamaan pullosta. Se oli turha pelko. Tai ainakin melkein. Tissini saattavat joskus käyttäytyä epäsopivasti. Silleen, että imetyspaitani luukusta kurkkii kaistale vitivalkoista lolleroa täysin häpeilemättä, ja huomaan asian olleen niin aikaisemmalla kauppareissullakin. Kanssaihmisraasut.

Aika usein imettelen omassa nurkassani pukluisella sohvallamme vesilasikokoelmani kanssa ja katson ties_monennettako_kertaa Itse Ilkimystä tai luen samoja hiirenkorvaisia autokirjoja. Hoo rakastaa autoja. Ja niitä riiviö-baniniineja (=banaaneja), jotka ovat opettaneet lapseni räkimään. Kuka vielä väittää, ettei lastenohjelmat ole opettavaisia? ;) Tilanne voisi näyttää toisenlaiselta, mikäli olisin joutunut olla alusta asti lasten kanssa yksin (koska Uu on ollut ja on yhä edelleen rinnalla erittäin paljon), mutta Ukkeli vietti koko kesän meidän kanssa kotona. Opiskelijan etuuksia. Imetyshaaste siis selättyi itsestään.

Hoo ei ole koskaan ollut mustasukkainen pikkuveljestään, koska hänellä ei ole aikaa moisiin kotkotuksiin. Hän pyhittää kaiken aikansa pikkuautoihin ja Itse Ilkimykseen. 

Ensimmäiset kaksi kuukautta oli ne kaikista kriittisimmät ajat, jolloin usko itseen ja omaan vanhemmuuteen oli koetuksella. Kaikki sen tietävät: kukaan ei nuku, kukaan ei syö, kaikki paikat tulvii maitoa ja kakkavaippoja, kukaan ei ehdi käydä kaupassa, vauva kitisee vatsaansa, kuumuutta, kylmyyttä - ihan mitä vain ja koti alkaa muistuttaa kaatopaikkaa väkisinkin. Toisen ei tarvitse räpäyttää kuin silmiään väärässä paikassa, niin pystyssä on riita. Hormonit pitävät huolen, että tulee vuoroin kollotettua ja vuoroin kilahdeltua kaikille. Se on raskasta. 

Jos Ukkeli ei olisi voinut olla kotona jakamassa sitä kaikista hektisimpää aikaa, en tiedä miten olisin oikeasti jaksanut. Meillä on kahtena kesänä peräkkäin ollut pieni vauva, toisella eri haasteet kuin toisella. Tulevaa kesää odotankin innolla, koska silloin meillä on jo "isot" pojat. Jollei tässä jotain yllättävää taas pääse tapahtumaan... Ja silloinkin olemme molemmat kotona koko kesän. Kiitos Ruotsin joustavalle vanhempainvapaajärjestelmälle. Joskus voisinkin kertoa hieman tarkemmin tästä systeemistä täällä... Aasinsiltojen kautta takaisin aiheeseen: nyt kotona ei vallitse kaaos, ei epätoivo, ei ahdistus. Kaikki helpottaa ajallaan. Tämä rohkaisuksi kaikille, jotka tuon "kahden kuukauden kriisin" kanssa tällä hetkellä painivat.

Samaan aikaan, kun odotin Hoota reilu pari vuotta sitten, otimme meille raskaudesta tietämättöminä mopsivauvan. Asiaa ei harkittu minuuttiakaan. Tiedättekö, että edes se pahin vauva-arkiaika ei ollut mitään verrattuna mopsineitimme pentuaikaan? Se vasta olikin kriisi! 

Puss och kram! Iloa päiväänne! 

Ohjeita ohjeistaville!

Raskaus kestää noin 40 raskausviikkoa. Noina viikkoina roikotat päätäsi posliinipöntön sisuksissa monen monituista kertaa, ja mietit, kannattiko syödä aamiaiseksi sittenkään Snickers-patukka. Sijoitat poskettomia summia laadukkaisiin tukisukkiin, koska pelkäät suonikohjujesi räjähtävän tai ainakin veritulppaa. Kokkailet jauhelihakastiketta kyökkien, ja syöt sen kyökkien. Jalkasi kasvavat pari kengännumeroa, etkä saa jalkaasi kuin varvastossut. Talvipakkasella. Sääresi ovat karvaisemmat kuin miehesi, röyhtäilet ja piereskelet missä sattuu (koska et vain pysty pidättämään), ahmit pussitolkulla lakritsia ja maksalaatikkoa sängyssä peiton alla piilossa sekä valehtelet neuvolassa, ettei painosi ole noussut sitten viimekerran kuin "ihan muutaman gramman".

Valvot kaikki yöt ja ravaat vessassa 5 minuutin välein, ja kun olet jälleen saanut itsesi uneen, rakkosi on räjähdyspisteessä. Lattialle tippuneen hiusharjan nostaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta, etkä siksi oio kuontaloasi kovin usein. Kestät kaikkia vatsakumpuasia "hellästi" taputtavia ihmisiä sinnikkäästi. Lopulta päädyt pungertamaan kerrostalon kokoisen jalkapallon ulos itsestäsi, jossa on ihan hitokseen parvekkeita.

Kaiken tämän koettuasi haluaisit olla se, kenelle kuuluisi yhdessä lapsen isän kanssa kaikki päätöksenteot vauvaan kohdistuen. Koska lapsen isä on ollut aika jäätävässä pressissä koko odotusajan, pidättänyt hengitystään (koska se saattaa ärsyttää odottavaa äitiä) sekä pierujaan (koska odottava äiti alkaisi voida pahoin paukuttelusta), kuuluu isällekin täydet tekijänoikeudet vauvaan. Vaan yllättääkö ketään, että aina löytyy ympäriltä niitä ystävällisiä henkilöitä, jotka kokevat tietävänsä lapsesi asiat ihan inan paremmin kuin te vanhemmat itse? 

Typeriä neuvoja ei kait ole olemassakaan, mutta ärsyttäviä neuvonantajia sen sijaan kyllä on! Neuvot ja ohjeet ovat yleensä aina tervetulleita, mutta niiden annossa täytyy noudattaa äärimmäisen suurta hienotunteisuutta sekä varovaisuutta, unohtamatta kunnioittavaa sävyä. Koska tuollainen on todella hankalaa, suosittelen neuvomaan tuoreita vanhempia hyvin vähän. Oikeastaan vain silloin, kun he sitä itse pyytävät. Ja silloinkin kannattaa muistaa, että vaikka kyseessä olisi esikoislapsi, niin silti ne vanhemmat tuntevat ryppykasvoisen kääryleensä persoonan ja luonteen parhaiten.

Tässä tulee lyhyt muisti(musta)lista, minkä asioiden kommentoimisen kanssa kannattaa olla erityisen hienotunteinen. Mieluummin jopa vaiti.

1. Imetys vs. pulloruokinta

Tämä asia herättää ajatuksia varmasti aina, mutta on vain yksi ainoa tapa toimia asian suhteen: pidä suusi supussa. Vaikka itse olisit ruokkinut koko suvun lapset maitoa suihkivilla utareillasi, se ei tarkoita, että toinen äiti kykenee samaan. Ja vaikka lapsesi ovat olleet pulleaposkisia ja terveitä korvikkeilla kasvaneita palleroita, ei se poissulje rintamaidon tärkeyttä (ja täydellisyyttä) lapsen yksinoimaiseksi ravinnonlähteeksi ensimmäiset 6kk. Neuvo vain, jos osaat tehdä sen tukien ja kunnioittavasti - mutta vain, jos äiti neuvoa erikseen pyytää!

2. Jatkuva sylittely

Lita på mig. Lasta ei voi pitää sylissä koskaan liikaa. Ei vain voi. Lapsen ei tarvitse maata lattialla viltillä jumppaamassa ja treenaamassa uusia taitoja, koska kaikki lapset oppivat taitonsa omaan tahtiinsa siitä huolimatta. Eikä sylissäkantaminen johda uniongelmiin, läheisriippuvuuteen, mameroitumiseen yms lieveilmiöihin. Lapsen kuuluu saada olla sylissä. Liinassa. Manducassa. Missä vain. Mutta lähellä vanhempiaan.

3. Perhepeti, viereennukutus, syliinnukutus

Jos sylissä vatkaaminen on ainoa keino rauhoittaa pieni uneen, niin se sitten on. Se on silloin todella hyvä keino, ja palvelee perhettä. Samoin perhepedissä uinailu. Toiset lapset haluavat tunkea jalkojaan pinnasängyn väliin ja möngertää omassa rauhassaan, kun toiset saavat syvän unen tunkemalla pienet varpaansa vanhempiensa kylkeen ja sieraimiin.

Me vanhemmat hiippaillaan, kuiskitaan, notkutellaan vaunuja, soitetaan Iron Maidenia tai juoksemme rappusia ylös alas vauva sylissä. Me tehdään kaikkia huvittavia viritelmiä ikkuinoihin ja pistämme kaikkemme peliin, jotta se pieni uniterroristi nukkuisi. Naura partaasi mutta älä kritisoi ja aloita "minä en kyllä itse lähtisi tuohon peliin...". Älä lähde. Kyse ei ollutkaan nyt sinusta ja sinun levostasi.

4. Päivähoidon aloitus

Toinen hoitaa kotona. Toinen pistää päiväkotiin. Live with it! Päiväkoti ei ole vankila, eivätkä perhepäivähoitajat kaiva sohvalla neniään lasten hoitopäivän ajan. Niin kauan kuin kotivanhemmuutta ei arvosteta (eli makseta siitä kunnon liksaa), ei työntekemisestä tarvitse syyllistää. Eikä myöskään toisaalta kritisoida kotihoidossa olevia lapsia rajattomiksi, sosiaalisilta taidoiltaan köyhiksi ja nysveröiksi. 

5. Besserwisserinä toimiminen

"Kyllä tuolle nyt pitää pullasiivu antaa, kato kun se niin tahtoo!". Niin. Kyllähän ne lapset tahtoo yhtä ja toista, vaan eipä tuosta asiasta päätä kuin ne lapsen vanhemmat itse. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa, mutta ehdottoman väärää on mennä antamaan puolivuotiaalle puolukkahilloon dipattu tutti tai kahvihörppy omin luvin. 

Ohjeistukset lapsen ravinnosta ovat muuttuneet huimasti siitä, mitä ne ovat olleet kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten. Ohjeistukset siitä, miten vauvoja nukutetaan, ovat muuttuneet. Luota siihen, että vanhemmilla on se tuorein tietämys asiasta. Ohuelta tuntuvat äärimmäisen tekniset ulkovaatteet eivät ole kylmiä, eikä lapset kärsi kestovaippailusta.

On varmasti paljon asioita, joita tekisit toisin. Sama maali voidaan silti saavuttaa monella eri tavalla. Annetaan kaikille mahdollisuus kehittyä vanhemmuudessaan, annetaan nuorillekin vanhemmille mahdollisuus ottaa täysi vastuu jälkikasvustaan ja nautitaan siitä, kun saamme ihailla ympärillämme paljon ihania lapsia. Täysipainoisia lapsia. 

Vaikka tekisit yhtä ja toista toisin.

Puss och kram!