Hoo ja Uu - Ai laav juu!

Tänään aamupäiväulkoilun jälkeen laitoin mankasta ruotsinkielisen äänisadun pyörimään ja annoin Hoolle kasan traktorikirjallisuutta luettavaksi sänkyyn. Me puhumme hänelle pelkästään suomea, vaikka Ukkeli onkin suomenruotsalainen ja äidinkieleltään täten ruotsinkielinen. Herra Hoon hempeällä tuttisössötyksellä kuului vielä peittojen seasta "natti natti", kun suljin oven kiinni perässäni. Hymyilytti. Toivottavasti parin tunnin ulkoilu tekee tehtävänsä ja hän saa makoisat päiväunet. Illalla nimittäin matkaamme Suomeen, ja kokemuksesta tiedän, että leikkihuoneessa venähtää pitkään.

Ooperi on Alfons Åberg (suom. Mikko Mallikas). Maailman pahin katastrofi saadaan aikaiseksi, jos Ooperia ei löydy. Ei riitä kerta eikä kaksi, kun sitä tyyppiä ollaan lähdetty paniikissa metsästämään, kun on tullut aika käydä unille. Rv 41+ poljin rankkasateessa möhömahani kanssa pitkin metsäteitä, ja löysin tyypin nojailemasta pensaaseen. Luulin silloin, että saisin kiittää Ooperia synnytykseni käynnistymisestä v i h d o i n k i n - vaan viikko siinä vielä silti meni. Nyt Oopereja on meillä jo kolme, för säkerhets skull.

Sitten suunnistin suoraan parvekkeelle tarkistamaan, että sunnuntaina 5kk täyttävä pikku-mörssärimme Mösiöö Uu nukkuu yhä. Jotta saisin minäkin syödä kana-riisi-sörsselini lämpimänä. Nukkuihan hän, koska nyt on Tukholmassakin kylmä. Vain +4 astetta. Harkitsin jo toppavaatteisiin siirtymistä, mutta niska tuntui sopivan lämpöiseltä. Sisäinen marttani heräsi kumminkin, ja heitin kuumakallena tunnetun Uun päälle vielä fleeceviltin. Windfleecen ja äippäpakkauksen makuupussin lisäksi. Makuupussi on jonkun muun vanha, koska äitiyspakkaukseen en ole oikeutettu. Siitä mä olen kyllä kohtalolle katkera, etten ole saanut sitä. No, ehkä kolmannen kohdalla sitten? ;)

Hoolla ja Uulla on vuosi ja neljä kuukautta ikäeroa. Raskausaikana kieltäydyin murehtimasta etukäteen tulevaa. Tuudittauduin siihen, että vauva tulee käytännössä vain syömään ja nukkumaan ensimmäiset kuukautensa. Helkkarin hyvä homma, että ajattelin niin! Koska todellisuudessa Mösiöö ei nukkunut päivisin ollenkaan, mutta yönsä kuitenkin yhdellä-kahdella heräämisellä. Jos olisin sen etukäteen tiennyt, olisin soittanut vatsaan jotain hypnoosimusiikkia, jolla tainnuttaa tyyppi täällä kohdun ulkopuolellakin. Sellasia sitaarinsoittoja kuunnellessa ois voinut kyllä jommalla kummalla meistä vanhemmista pahemman kerran flipata. Hyvä siis näin! ^_^

Ainoa pelkoni liittyi vain imettämiseen. Näin kauhukuvia itsestäni juoksemassa tissi toisen suussa vilkkaan isoveljen perässä lollerot vaan vilkkuen, eikä pikkuveli saisi koskaan ruokarauhaa. Että turhautuisin. Aika ei riittäisi. Joutuisin antamaan pullosta. Se oli turha pelko. Tai ainakin melkein. Tissini saattavat joskus käyttäytyä epäsopivasti. Silleen, että imetyspaitani luukusta kurkkii kaistale vitivalkoista lolleroa täysin häpeilemättä, ja huomaan asian olleen niin aikaisemmalla kauppareissullakin. Kanssaihmisraasut.

Aika usein imettelen omassa nurkassani pukluisella sohvallamme vesilasikokoelmani kanssa ja katson ties_monennettako_kertaa Itse Ilkimystä tai luen samoja hiirenkorvaisia autokirjoja. Hoo rakastaa autoja. Ja niitä riiviö-baniniineja (=banaaneja), jotka ovat opettaneet lapseni räkimään. Kuka vielä väittää, ettei lastenohjelmat ole opettavaisia? ;) Tilanne voisi näyttää toisenlaiselta, mikäli olisin joutunut olla alusta asti lasten kanssa yksin (koska Uu on ollut ja on yhä edelleen rinnalla erittäin paljon), mutta Ukkeli vietti koko kesän meidän kanssa kotona. Opiskelijan etuuksia. Imetyshaaste siis selättyi itsestään.

Hoo ei ole koskaan ollut mustasukkainen pikkuveljestään, koska hänellä ei ole aikaa moisiin kotkotuksiin. Hän pyhittää kaiken aikansa pikkuautoihin ja Itse Ilkimykseen. 

Ensimmäiset kaksi kuukautta oli ne kaikista kriittisimmät ajat, jolloin usko itseen ja omaan vanhemmuuteen oli koetuksella. Kaikki sen tietävät: kukaan ei nuku, kukaan ei syö, kaikki paikat tulvii maitoa ja kakkavaippoja, kukaan ei ehdi käydä kaupassa, vauva kitisee vatsaansa, kuumuutta, kylmyyttä - ihan mitä vain ja koti alkaa muistuttaa kaatopaikkaa väkisinkin. Toisen ei tarvitse räpäyttää kuin silmiään väärässä paikassa, niin pystyssä on riita. Hormonit pitävät huolen, että tulee vuoroin kollotettua ja vuoroin kilahdeltua kaikille. Se on raskasta. 

Jos Ukkeli ei olisi voinut olla kotona jakamassa sitä kaikista hektisimpää aikaa, en tiedä miten olisin oikeasti jaksanut. Meillä on kahtena kesänä peräkkäin ollut pieni vauva, toisella eri haasteet kuin toisella. Tulevaa kesää odotankin innolla, koska silloin meillä on jo "isot" pojat. Jollei tässä jotain yllättävää taas pääse tapahtumaan... Ja silloinkin olemme molemmat kotona koko kesän. Kiitos Ruotsin joustavalle vanhempainvapaajärjestelmälle. Joskus voisinkin kertoa hieman tarkemmin tästä systeemistä täällä... Aasinsiltojen kautta takaisin aiheeseen: nyt kotona ei vallitse kaaos, ei epätoivo, ei ahdistus. Kaikki helpottaa ajallaan. Tämä rohkaisuksi kaikille, jotka tuon "kahden kuukauden kriisin" kanssa tällä hetkellä painivat.

Samaan aikaan, kun odotin Hoota reilu pari vuotta sitten, otimme meille raskaudesta tietämättöminä mopsivauvan. Asiaa ei harkittu minuuttiakaan. Tiedättekö, että edes se pahin vauva-arkiaika ei ollut mitään verrattuna mopsineitimme pentuaikaan? Se vasta olikin kriisi! 

Puss och kram! Iloa päiväänne!