De va kukku de!

De va kukku, kuule, de
Ei tuu mittää, uso se
Ei mun tulis mielenkää
lähteä ny Ruattiin ku ei oo kielipää
De va kukku, kuule, de
ei nää olot meinaa parane
vaikka velkaa Volvo ostettais
ja kolmivuoro hihnatyöstä palkka nostettais!
De va kukku de!

No joo, lähdimpä silti. Kehnolla kouluruotsilla matkaan 23-vuotiaana (lapsellisena) tyttönä. Hyvä, etten tiennyt mistään mitään etukäteen osoitettani enempää, sillä muuten en olisi koskaan uskaltanut lähteä! Uso se!

Ensimmäiseksi täytyy mainita, että asuntotilanne on täällä erittäin toivoton. Asuntojonot Tukholman kaltaisissa suurkaupungeissa, joita ovat mm. Göteborg sekä Malmö, ovat järkyttävän pitkät. Yli 10 vuotta. Se tarkoittaa sitä, että lapset laitetaan kaupunkien maksullisiin asuntojonoihin heti heidän synnyttyään, jotta he saavat oman asunnon ollessaan reilusti parikymppisiä. Tukholman keskusta on haluttua aluetta, jonne joutuu jonottaa parikymmentä vuottakin. Pahinta tässä on kuitenkin se, että jonon ohi ei pääse. Ei millään verukkeella. Kokeiltu on, ja niin on kokeillut moni muukin.

Tyypillisin tapa asua täällä on jakaa asunto, huone, kellarikoppi taikka vaatehuone jonkun kanssa. Oma asunto on maahanmuuttajalle kaukainen utopia, alivuokralaisen alivuokralaiseksi pääsee helposti (eli todella vaikeasti) mutta silloinkin joutuu maksamaan riistovuokraa. Sanotaan, ettei ole lainkaan tavatonta joutua maksamaan pienen pienestä suihkuttomasta ja vessattomasta "asunnostaan" useita tuhansia euroja. Kukaan järkevä ei moista summaa maksaisikaan, mutta mikäli meinaa päänsä tyynyyn painaa muualla kuin Central Stationin käytävällä, kannattaa muuttaa ihan minne tahansa. Homeettomuus sekä peseytymistilat ovat luksusta, silkkaa tuurikauppaa.

Mammalla kävi tuuri! Työnantajani kautta sain asunnon sekä tietysti leivän pöytääni. Asunnon jaoin toki ensimmäisen puolivuotta psykopaatti-mummelin kanssa, joka ei koskaan siivonnut. Joka jätti roskapussinsa käytävään, ja matkusti Suomeen saunomaan. Mummeli, joka otti jääkaapista minun ruokani, ja jätti ne pöydälle pilaantumaan. Sama tyyppi, joka sai sitten kenkää töistään ja minun alivuokralaisuudestani - ja joka päätti tulla puoli vuotta myöhemmin uhkailemaan minua parvekkeeni alle "poliisimiesystävällään", joka on siis sotilaspoliisi. Armeijassa.

Asumme ahtaasti kaksiossa kaikki kuusi. Ulkoiset puitteet ovat juuri sellaiset, kuin voi kuvitella 70-luvulla rakennetussa kerrostaloasunnossa olevan, jota ei ole koskaan remontoitu. Siitä huolimatta meillä on kaunis, alkeellinen koti. Koti, jossa saamme asua, emmekä enää koskaan joudu paniikissa järjestämään asumistamme. Muutimme nimittäin työsuhdeasunnostani asuntoon, joka oli umpihomeessa. Monen epätoivoisen puhelinsoiton sekä sähköpostiviestin jälkeen me saimme tämän asunnon, vaikka olimme jonottaneet vain pari vuotta. Meille annettiin tämä asunto, vaikka se ei ole mitenkään järjellä selitettävissä.

Kun tein muuttoa Tukholmaan, ajattelin muuttavani jonnekin "paratiisiin". Paikkaan, jossa kaikki on ainakin paljon paremmin kuin Suomessa. Niinhän meidät suomalaiset ollaan kasvatettu: märisemään siitä, miten kaikki asiat ovat maassamme huonosti vaikka Suomessa on moni asia paljon paremmin kuin missään muualla!

Minä en ole oikeutettu äitiyspakkaukseen, joka ei tunnu sekään monelle kelpaavan "rumien kuosiensa" vuoksi. Kyse on maailman parhaimmasta keksinnöstä sitten tiskinkuivauskaapin jälkeen! Sellaistakaan ei nimittäin löydy muualta kuin suomalaisesta keittiöstä. Minä nostelen astiat kuivumaan epämääräisille telineille, jotka lojuvat pitkin tiskipenkkiä. Meillä, kuten monessa muussakin ruotsalaisessa vuokra-asunnossa tiskataan käsin taikka pöytätiskikoneen avulla. Vain uusissa ja remontoiduissa asunnoissa on moisia supermoderneja vempeleitä, kuten täysleveä astianpesukone taikka pesukoneliitäntä kylpyhuoneessa. Meidän kylppäriimme ei tule edes sähköä, muuta kuin kattolamppuun. Kysyimme kerran miksi, ja se on kuulemma vaarallista. Suomessa ollaan niin rohkeita!

Meillä on 2ote-hanat, ikkunat joista puhaltaa sisään niin, että villasukat pyörivät jaloissa sekä kolme sänkyä yhdessä ja ainoassa makuuhuoneessa, joka meillä on. Olohuoneessa kompuroi alati pikkuautoihin ja astuu lego-palikoiden päälle. Silti meillä on asiat todella hyvin. Paremmin, kuin monella muulla.

Näin vuosipäivänsä aattona hoksasin, että on hyvä olla nuori ja lapsellinen. Silloin ei pelkää elämää eikä haasteita. Huomenna voi kaikki olla toisin! Onko 28 hyvä ikä, mitä luulette?

Puss och kram!