Lauantai-illan kuumeista paatosta!

Kävästiin siinä tänään kirpparilla. Ahtauduin sovittamaan muutamia farkkuja sovituskoppiin vain todetakseni olevani jotain ihme välikokoa: jos ne ovat jaloista sopivat, nappi ei mene kiinni ja jos nappi menee kiinni, niin puntit muistuttavat laivan purjeita. Myyjä kiinnitti meihin huomiota, ja tiedusteli kaukalossa jokeltelevan Mösiöön ikää. Hetken kuluttua hän hoksasi, että minulla on myös rattaissa toinen pikkukaiffari kiskomassa hirsiä. Sitten seurasi se kysymys, mikä saa minut aina jokseenkin paljon ärsyyntymään: "Miksi sä olet noin pienellä välillä kaksi lasta tehnyt?".

Niin. Tosiaan. Meillä on kaksi lasta, vuoden ja neljän kuukauden ikäerolla. Minä en ole päättänyt siitä, koska he tänne syntyvät - vaan he ovat itse päättäneet tulla ja juuri sillä parhaimmalla mahdollisella aikataululla. Jos lapsillamme olisi neljä vuotta ja kuukausi ikäeroa, kyselisivät ihmiset varmasti, miksi ihmeessä pidimme niin pitkän välin. Ihan saletisti muuten!

Onko olemassa mitään henkilökohtaisempaa kysymystä, kuin kysyä "miksi" samassa lauseessa, kuin puhutaan perhekoosta? Eipä oikeastaan. Ikäeroja on yhtä suuria ja yhtä pieniä kuin on hedelmällistä ikääkin, ei ole olemassakaan mitään "oikeaa" ikäeroa sisarusten välillä. Sitä paitsi, aina kaikkea ei voi laskelmoida etukäteen.

Pysähdytään hetkeksi miettimään sitä, miten lapsi saa alkunsa? Sen enempää asiaa kuvailematta, pitää kahden solun kohdata toisensa juuri oikealla hetkellä ja juuri oikeassa paikassa. Näistä kahdesta solusta jakaantuu tsiljoonabiljoona uutta solua, jotka muodostavat lapsen. Jotta näin pääsee tapahtumaan, voi olla takana usean vuoden yrittäminen. Se voi tapahtua kertalaakista (sanan jokaisessa merkityksessä), tai se voi tapahtua, kun on yläasteikäinen tai keski-iän kriisin keskellä. Ja kun näin tapahtuu, se tapahtuu. Pitääkö sitä perustella jotenkuten jollekin k o s k a a n?

On olemassa myös muitakin keskustelunavauksia, kuten vaikka: "Hyvää päivää, ompa ihanat sisarukset." taikka "Ompa ihanaa nähdä, miten paljon he nauttivat toistensa seurasta." Niin. Voi myös sanoa jotakin kaunista, sen sijaan, että alkaisi nähdä kauheasti ongelmia asiassa. Kuten voivotella toisen jaksamista, tietämättä ollenkaan, onko toisen jaksamisessa ensinnäkään mitään vikaa. Kyllä kaikki vanhemmat ovat väsyneitä ja univelkaisia silmäpussipandoja vauvavuoden aikana, ja parisuhde kiristelee enemmän tai vähemmän järkeä - mutta ei se ole voivottelun saati julkipuimisen asia. Tukensa voi esittää muutenkin, kuten vaikka konkreettisesti ojentamalla auttavan kätensä päivittelyn sijasta.

"Miten ihmeessä te jaksatte? Tekisittekö uudelleen, jos saisitte jälkikäteen päättää? Hahaaa, onneksi itse en ole enää tuossa tilanteessa! Ei kyllä käy kateeksi teitä!" Niin tuota noin. Mitäpä jos vaikka asettelisi lauseensa näin: "Jaksatte mielestäni hyvin, tuntuuko teistä itsestänne myös siltä?" taikka "Muistan tuon ajan, tulikin mieleeni että oletteko kokeilleet/kuulleet/ajatelleet..."? Kyllä te tiedätte, vertaistukea lynkkauksen sijasta.

On myös inhottavaa sellaisten perheiden puolesta, joiden lisääntymisestä kysellään alati. Perustellaan sisaruksen tärkeydellä, välttämättömyydellä ja pakollisuudella. "Kyllä se vain niin on, että ette te voi vain yhtä lasta tehdä!". Miksei voisi jättää lapsilukuaan vain siihen yhteen? Tunnen ja tiedän monta onnellista aikuista, jotka ovat eläneet elämänsä ilman sisarusta. Tunnen ja tiedän myös monta perhettä, jotka eivät haaveistaan huolimatta vain saa sitä kauan kaipaamaansa toista lasta.

Oma lukunsa ovat vielä kaiken tämän päälle ne, jotka tiedustelevat muka ihan ohimennen, onko kyseessä ollut vahinko vai tarkoitus. Syvä murahdus. Sellaista ei vain kysytä.

Noin. Nyt on mieli keventynyt ja massu paisunut jälkiuunileivän mutustelusta tässä kirjoitellessa. Kannattaa blogata! :) Puss puss!