Siivousaddiktin päiväkirja

Kun muutin aikoinani (eli ihan muutama vuosi sitten!) omaan ensiasuntooni, se alkoi. Sairaalloinen siivoaminen. Se nimettiin pakkoneuroosiksi, jota hyvin epäonnistuneesti kykenin hoitamaan. Minun oli aivan pakko, aiiiiiiivan pakko pestä tiskit kahdesti ja imuroitava koko asunto, jos jalanpohjaan tarttui yksikin pieni rohja lattialta. Oli pakko vaihtaa lakanat kolmesti viikossa ja kyllä! Minä todellakin aloin hyperventiloimaan, jos joku haroi hiuksiaan ja tiputteli karvojaan ympäriinsä. Näin, kuinka ne leijuivat sohvan koristetyynyille ja odotin vain hetkeä kyetä nyppäistä ne irti. Jos luonani kävi vieraita, siivosin ennen ja jälkeen vierailun monta tuntia. Vessan desinfioin katonrajasta lattiakaakeleihin joka ikinen päivä. Mikäli löysin tiskipöydältä yhdenkin leivänmurusen oli pakko tehdä suursiivous. Pullo yleispesuainetta kului valehtelematta viikossa hyvin sukkelasti.

Neuroottinen mikä neuroottinen. Imuroin kolmessa vuodessa ainakin seitsemän imuria hajalle. Kaikki onneksi menivät takuuseen, mutta kyllä siinä hieman poskipäitä punoitti viedä muutaman kuukauden vanhaa imuriaan jälleen huoltoon, koska tämä oli jo ihan ylirasittunut. Niin kuin minäkin. Jos siivosin päivittäin vähintään tunnin jo valmiiksi steriiliä asuntoani, niin kuinkakohan paljon se tekee hukkaansiivottuja vuosia tunteja yhteensä?

Ensiksi tuli koira. Tilanteessa ei tapahtunut minkään sortin muutosta, siivosin hymyssä suin jokaisen kuivapipanan murusen, kuraisen tassunjäljen sekä venyvän ja vanuvan kuolasuiron, jonka löysin. Kertaa tsiljoona. Hankalaa oli rentoutua, kun rentoutuakseen oli ollut pakko siivota höyrypäänä monta tuntia. Hyvin vähäksi jäi aika siivoamisen ulkopuolella. Sitten tuli toinen koira. Tilanteessa ei mitään muutosta.

Lopulta tuli lapsi. Opin sietämään sotkua ja levahtaneita kuraruikulivaippoja huushollissani, mutta iltaisin äiti pisti vipinäksi: pyykkikone, kuivausrumpu ja kirppikseltä raahattu puolhuolimaton pöytämallin tiskari veti siivousvirsiään aina hiljaisuuteen saakka. Imuri suhisi ja vauva tuhisi sitterissä kun äiti veti tukka liiskana, jottei vauvan velourvaatteisiin tarttuisi pölypalleroita taikka koirankarvaa. Neuvolan odotushuoneessa oli tosi noloa nyppiä koirankarvoja irti Hoon vaatteista, koska kuvittelin toisten äitien ajattelevan meillä olevan kakkaista. Noup. Lattioilta olisi voinut vaikka syödä, voin luvata.

Sitten niitä lapsia olikin yhtäkkiä kaksi ja koiriakin kaksi. Asunto muuttui pienemmäksi ja elämä hektisemmäksi. Tässä kohtaa ei vielä tapahtunut mitään erityistä: kun lapset nukkuivat, minä huitelin pyykkituvassa joka ilta mankeloimassa lakanoita taikka hinkutin keittiössä 80-luvulla kaapistoihin pinttyneitä kastikkeen jämiä irti. Ukkeli kyllä on monesti huomauttellut, että jospa se eukko rauhoittuisi ja kävisi lepäämään, mutta vastaus on ollut kutakuinkin vakio: "Joo joo, ihan kohta. Mä otan vaan enää tän tästä. Ja sit tän!"

Tajusin olevani jokin aika sitten älypuhelinkoukussa. Siivouskierteessä olen tiennyt olevani vuositolkulla, mutta onneksi ainoa kärsijä olen ollut minä itse ja Helga. En tiedä, mistä moinen sanonta tulee - mutta Helga on ollut kyllä toimelias akka! Mutta nyt. Nyt olen pakottanut itseni sietämään sotkua ja eritoten pölyä. Vippasen sukalla näkkärinmuruset räsymaton alle ja kävelytän imuria vain tosi pikaisesti. päivittäin. Hoksasin huomaamattani, että ketään ei kiinnosta miltä luonani näyttää. Meillä ei edes kukaan koskaan käy kylässä. Ja ennen kaikkea: lapseni eivät todennäköisesti muistele aikuisena siivoa tai siivottomuutta kotonaan - vaan sitä, että äidillä ei ollut aina aikaa leikkiä ja touhuta heidän kanssaan.

Jokainen siivoukseen uhrattu päikkäriaika on lapsiltani pois. He tarvitsevat levänneen ja pitkäpinnaisen äidin. Heidän kuuluu saada lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita päälleen, mutta onko sillä sitten väliä tarjoileeko Jalostajan hernaria suoraan purkista vai liotteleeko kuivia herneenkänttyröitä yön yli kattilassa? Ei se haittaa, vaikka menisi päiväkotiin ryppyisen paidan kanssa jos voi kertoa, mitä kaikkea jännää äidin kanssa viikonloppuna tuli tehtyä.

Minä tajusin lopettaa tuhlaamasta. (Kaikkea muuta, paitsi rahaa.)

Puss puss!