Kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen.

Kuinka monelle meistä tulisi mieleen mennä kaupassa, puistossa taikka tivolijonossa kysymään lapsilta, uskovatko he joulupukkiin? Uskallan väittää, että tämä kuuluu niiden kysymysten sarjaan, joita kysellään vain sukulaislapsilta jos niiltäkään, eikä ihan joka päivä kuitenkaan.

Mutta jos kuvitellaan, että moinen olisi todella tavallista ja yleisesti hyväksyttyä - kuinka moni saadessaan iloisen, reippaan ja aidon "joo, uskon mää!" huudahduksen lapsen suusta vain tyynen rauhallisesti ilmoittaisi tälle, ettei moista pukkelia ole olemassakaan?

Ei niin kukaan. Paitsi erittäin ilkeä ihminen. "Miksi pilata jotain niin aitoa, niin ihanaa ja vilpitöntä kuin lapsen usko joulupukkiin? Miksi romuttaa lapsen satumaailma palasiksi, miksi pilata joulun taika?" Niin, kyllä se kirpasee. Itse omieni kohdalla annan heidän uskoa tai olla uskomatta, koska he muodostavat todellisuutensa itse - ennemmin tai myöhemmin, ilman minua ja minun käsityksiäni.

No mutta joo. Muistan, miten minulle tämä asia valkeni 6-vuotiaana, erään alkusyksyn koulupäivän jälkeen. Isä ja äiti käskivät käydä istumaan keittiön pirttipöydän ääreen ja kuunnella tarkkaan: "Joulupukkia ei ole olemassakaan. Kerromme tämän sinulle, jotta sinua ei kiusata koulussa." Kiva, kiitti. Eipä paljoa vaikuttanut kiusaamiseen, mutta muistan, kuinka musertava olo minulle tuli sydämeen. Miksi minun ei annettu uskoa?

Minä uskon Jeesukseen. Uskon, ja luotan siihen, että minä tapaan Hänet - aivan kuin lapsena luotin joka joulu ovelle kolkuttavaan rumaan ja pelottavaan, mutta ah-niin-anteliaaseen harmaahapseen. Tämä tuntuu joskus olevan kovin suuri ongelma jopa niille, jotka eivät minua ollenkaan tunne. "Miksi sä uskot Jumalaan, etkö sä tajua että se on pelkkää satua? Sun uskon vuoksi ihmisiä on teloitettu vuosituhansien ajan. Miten sä voit noin fiksuna ihmisenä olla noin tyhmä?"

Minä olen lapsi, minä haluan uskoa. Vaikka vedenpitäviä todisteita minulla ei ole antaa sinulle, mutta voisiko se riittää sinulle - että ne "tosi heppoiset perusteet" piisaavat minulle? Sinä et hyödy siitä mitään, että sinä saat minut ajattelemaan toisin. Vai hyödytkö?

Se, mikä on erityisen hassua on se, että me "hemmetin hihhulit", "lapsiinsekaantujat", "jeesustelijat" - kutsuttakoon meitä rakkaita lapsia millä tahansa nimellä - me emme aio tehdä sinulle mitään pahaa. Me vain uskomme omalla tavallamme. Me emme kiellä tiedettä, eikä tiede poissulje uskoamme. Usko on nimenomaan uskoa, ei tiedettä. Joten seuraavan kerran, kun sinä tulet aivan kiertelemättä kysymään uskonelämästäni, kysy minulta: "Onko sinun hyvä olla, Mamma Muumaa?".

Tämän sain kuukausi sitten aviomieheltäni huomenlahjaksi.

Fattar du? :) Puss och kraaaaaam!