Onko lemmikistä luopuminen ratkaisu tilanteeseen?

Rakastan eläimiä. Paitsi kissoja, koska olen saanut jostakin päähäni, että niihin ei voi luottaa. Vaikka en koe rakastavani katteja, olen silti aina valmis tarjoamaan kodin lopetusuhan alla oleville raasuille. On kaikkien onni, että kissoille on järjestynyt lopulta jokin muu loppuelämän koti kuin meidän kotimme. Olisihan se nyt aika kiusallista kulkea kokovartalokumipuvussa aamusta iltaan hyökkäyksen pelossa, ja siivota kissan käymälää happinaamari päässään.

Siskoni toi joskus kaksi kattiaan luokseni viikoksi hoitoon, ja voin kertoa, että ei paljoa naurattanut korjailla säilykesardiinien hajuisia lörtsyjä sieltä ja täältä. Eikä naurattanut hiippailla kumisaappaissa yöllä vessaan, ettei ne vintiöt päässeet raapimaan varpaitani. Mutta tokihan minä hoidan eläintä kuin eläintä, koska lopulta sydämeni ei voi vastustaa. 

Olen yhdessä asiassa täysin mustavalkoinen. En välttämättä koskaan sanoisi sitä kenellekään suoraan, enkä muista koskaan sanoneenikaan - mutta ajattelen niin. En voi ymmärtää, minkä vuoksi rakkaat lemmikkimme saavat niin helposti lähtöpassit toisaalle, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa? Se olisi todella helppo ratkaisu, kyllä minä sen ihan omakohtaisesti tiedän. Ei ole helppoa kammeta itseään ylös ennen kukonpieremää ja lähteä ulkoiluttamaan koiraansa rankkasateeseen. Ei ole helppoa ajoittaa vauvan päiväunia ja koiran pissihätää samaan kohtaan, mutta loppupeleissä: elämähän on jatkuvaa kompromissien tekemistä.

Kun saimme esikoisemme, moni tuttava ja tuntematon komensi ensitilassa luopumaan koiristamme. Nehän olisivat mustasukkaisia ja sopivan tilanteen tullen valmiit raatelemaan lapsemme, tukehduttamaan hänet istumalla tämän kasvojen päälle tai ainakin puraisemaan varpaat irti, kun olisin keskittynyt ripustamaan pyykkiä. Koirat kärsisivät ja lopulta järsisivät itsensä stressin vuoksi kaljuiksi. "Heidän (=koirien) olisi parempi jossain eläkeläiskodissa, usko pois." En ollut kuuna kuunvalkeana kuullut mitään yhtä absurdia, loukkaavaa ja ahdistavaa.

On päivänselvää, että lemmikkimme reagoivat vauvaan. Totuttelu puolin ja toisin vaatii aikansa ja vaivansa, mutta suurin merkitys on omalla asenteellamme. Jos me järkeistäisimme asiaa kylliksi ja emme antaisi väsymykselle, läheisten mielipiteille ja uupumukselle periksi - moni rakas lemmikki saisi jäädä sinne missä tämän on parasta olla: omaan kotiinsa.

Aivan ensiksi kannattaa ottaa järki käteen: sinä et mitenkään voisi jakaa huomiota, hellyyttä ja aikaasi tasan lapsen ja lemmikin kesken. Sehän olisi aivan epäluonnollista! Tietysti lemmikille suotu "laatuaika", eli lenkit, rapsutukset, huomio ja aika puolittuu tai aluksi vähenee vain minimiin. Se on luonnollista, ja lemmikkisi ymmärtää sen. Hänen vaistonsa tietävät, että perheeseen on tullut jokin uusi ja ihmeellinen aarre, joka on tullut hänen yläpuolelleen - ja että hänen tulee hyväksyä asemansa laumassa.

Ensimmäiset viikot, kenties jopa kuukaudet ovat ne kriittisimmät. Niiden aikana silti arki yhdessä lapsen ja lemmikin kanssa selkiytyy ja kaikki oppivat odottamaan omaa vuoroaan: lapsi selviää isän hoidossa kun viet kissan rokotukselle tai käyt kilpikonnan kanssa kylvyssä. Vastaavasti koirasi jaksaa pidättää pissiään vielä 5 minuuttia, kun sinun on imetettävä taikka kuivitettava vauvasi. Kukaan ei tilanteesta kärsi - päinvastoin: sinä näytät esimerkkiä lapsellesi (jonka tämä ymmärtää myöhemmin), miten ollaan vastuullisia lemmikinomistajia elämäntilanteesta riippumatta ja vastaavasti osoitat rakkaalle lemmikillesi, että tämä on osa perhettä. Että tästä ei tulla luopumaan, koska perheeseen on syntynyt vauva.

Ajatukset luopumisesta ja uuden kodin etsimisestä ovat inhimillisiä. Se on yksi vaihtoehto, mutta miksi se on kovin usein (valitettavasti) se ainoa vaihtoehto, jota edes kokeillaan? Voisiko isovanhemmat ottaa ulkoilutusvastuuta koirasta muutamana iltana taikka voisiko he kyläillessään tuoda mukanaan ruokasäkin tälle, jotta sinun ei tarvitsisi raahata 15 kg kuivamuonasäkkiä julkisilla kotiin? Voisitteko tehdä selkeän työnjaon terraarion siivouksen ja vauvanhoidon suhteen, kunnes tilanne normalisoituisi? Voisitteko kokeilla vielä hetken kestää, koska tilanne rauhoittuu kyllä jossakin kohtaa?

En. En vain hyväksy sitä, että lemmikkipalstat pursuavat myynti-ilmoituksia "muuttuneiden perhetilanteiden" vuoksi. Ymmärrän, että sairauden kohdatessa toimintakyky rajoittuu ja alenee, mutta uskomatonta mutta totta: niin ymmärtää lemmikkisikin. Lapsiperheen arki ei ole mustavalkoista, mutta selviäminen on vain siitä kiinni, miten asian haluaa ajatella. Lemmikin omistaminen on sitoutumisesta ja tahdontilasta kiinni - lähes kaikissa tilanteissa.

Minä tiedän mistä puhun. Kirjoitin tämän, koska luopuminen on käynyt jopa minunkin mielessäni joinain epätoivoisina hetkinä. Siitä huolimatta, minä päätin perheeni kanssa selvitä vauvavuoden lisäksi myös lemmikkikoomasta. Niin selviät sinäkin, ystäväni.

Puss!