Lukijat

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Tänään vain on isäinpäivä.

Me tiedämme, että meillä ei aina ole kaikkea. Meillä ei ole omakotitaloa, uudenkarheaa bemaria eikä unelmatyötä. Meillä ei ole uusinta Skylanders-hahmoa taikka lelulehden hienointa pissaavaa nukkevauvaa, eikä edes kävelevää ja haukkuvaa lelukoiraa. Meillä kaikilla ei ole myöskään isää.

Kuten esimerkiksi minulla.

Joskus isämme vain puuttuvat elämästämme. He saattavat mennä uusiin naimisiin, ja kadota. Joskus he eivät tahdo koskaan edes tietää sukupuoltamme taikka syntymäpäiväämme, ja valita itse olla kuulumatta elämäämme. Toisinaan heitä kohtaa sairaus tai onnettomuus, ja he ovat kuolleet. He joko ovat tai eivät ole elämässämme läsnä.

Me elämme ilman heitä, vaikka me emme olisikaan valinneet niin itse. Harvoin sellaista kukaan valitsee, mutta niin voi kuitenkin olla. Kaipaamme me isiämme tai emme, eläisivätpä he tai eivät, asuivatpa he kanssamme tai eivät - meillä on kaikilla kuitenkin ollut joskus isä. Ja tänään on heidän erityinen päivänsä.

Joka vuosi törmää siihen, että me aikuiset ahdistumme juuri tänä nimenomaisena päivänä. Me suremme niiden puolesta, joilla ei ole isää. Pohdimme kuumeisesti, kenelle askartelisimme kortin isin sijasta ja kenelle antaisimme päiväkodissa leivotut piparit. Keksimme koko päiväksi muuta tekemistä, jotta meidän ei tarvitsisi miettiä, miten lohduttaisimme isänsä perään ikävöivää lasta. Tämä on ymmärrettävästi suuria tunteita nostattava päivä - mutta arvakkaapa mitä? Tämä päivä on kuitenkin juhlapäivä.

Tuon aina avoimesti julki, nyt jo viidettä kertaa, että oma isäni on kuollut. Kerron lapsille, että meitä isättömiä lapsia on olemassa monia, ja että meillä ei ole isiä, jolle leipoa suklaakakku sunnuntaina. Mutta sitten minä kerron: "Siitä huolimatta, että meillä ei ole isää, meillä saattaa olla elämässämme monta muuta ihanaa ihmistä, jolle voisimme tänä päivänä antaa lahjan taikka laulaa luikauttaa onnittelulaulun. Me voimme muistaa kummia, mummia, kerhosetää taikka postinkantajaa kortillamme - ja se varmasti ilostuttaa saajaansa."

Elämä on luopumista, syntymää ja kuolemista. Sitä ei ole helppo hyväksyä, mutta valitettavasti se on vain välttämätöntä. Meidän ei tule karttaa isäin- ja äitienpäiviä siksi, että emme halua tuottaa toisille pahaa mieltä.

Minä aikuisena isäni menettäneenä osaan käsitellä isäni poissaolon aivan toisella tapaa, kuin pieni lapsi samassa tilanteessa. Silti me emme halua - oli se kuinka kivuliasta tahansa - olla ajattelematta tätä päivää, taikka jäädä juhlinnan ulkopuolelle. Me pystymme iästä huolimatta, omalla tasollamme(!) prosessoimaan tämän päivän, ja ne negatiiviset ajatukset jotka siitä mahdollisesti nousevat. Joten siitä ei kannata kokea huonoa omaatuntoa kenenkään.

On hyvä myös muistaa, että sitä ei osaa kaivata, mitä ole koskaan edes omistanut. Se ei ole kuitenkaan ihan näin, mutta ymmärtänet kuitenkin mitä tarkoitan.

Siksi seuraavan kerran, kun me aikuiset mietimme, miten tänä vuonna markkinoisimme isäinpäivän oppilaillemme, lapsillemme taikka hoitolapsillemme - me voimme lopettaa miettimisen siihen paikkaan. Isäinpäivä on ja pysyy, mutta me luomme sen herättämille tunteille tilan ja paikan. Me saamme ja voimme puhua isistä, isyydestä ja isättömyydestä. Me autamme näin lasta, nuorta ja aikuista käsittelemään isättömyyttään. Isättömyyttä kun ei voi eikä kuulu sääliä. Se on vain osa elämän kiertokulkua, jonka käsittää kukin ajallaan ja tavallaan.

Elämämme vain on isejä ja äitejä. Onnea!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä kommentti valitsemalla valikosta "nimetön" ja kirjoita viestisi kommenttikenttään! Tack och puss!