Toivepostaus: "Sitten kun minä olen äiti, niin minun lapseni ei..."

Kaikki on hyvin mustavalkoista. Ainakin sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole lapsia. Ainakin kaikki sellaiset asiat, mikä liittyvät lapsiin ja heidän kasvattamiseensa. Lapsettomat ihmiset ovat yleensä kaikista kärkkäimpiä neuvomaan ja ottamaan kantaa aivan kaikkeen, mikä on erittäin absurdia. Miten voi neuvoa jos ei itse tiedä asiasta yhtään mitään?

Olen monilapsisesta perheestä. Kyllä, perhepiirissäni on lapsia kuin siellä kuuluisassa Vilkkilässä kissoja. Olin itse seitsemän, kun vaihdoin ensimmäisen vaipan sisarenpojalleni. Oli muuten jouluaatto, ja se rääpäle meni ja pissasi juhlamekolleni ja silmääni. Sisko ja äiti nauroivat, että pienen pojan pissa on steriiliä. Älkää vaan sanoko, ettei ole... Siitä lähtien olen hoitanut lapsia käytönnössä aina. Opiskelin vielä sellaisiin ammatteihinkin, joita tituleerataan ärsyttävästi "ammattikasvattamiseksi". Hrrrrr... "Menen huomenna kello 8 kasvattamaan taas vähän lapsia ammatikseni." Kornia. Mitä enemmän lapsista tiedän, sen vähemmän ammatillisemmaksi homma muuttuu. Toki kasvatuksen laatu paranee mitä vähemmän ammatillisemmaksi menee!

Lapsi ei ole objekti, jota ohjelmoidaan omannäköiseksi. Lapsi on subjekti, joka kasvaa ja kehittyy aivan omanlaisekseen. Ja jokainen on erilainen.

"Sitten kun minä olen äiti, niin minun lapseni ei...". Hmm. Lista oli loputon, mutta nykyisin se on hyvin lyhyt. Siinä on kaksi kohtaa: lapseni ei koskaan saa tunkea hernettä toisen lapsen nenään, mutta omaansa kylläkin. Koska oman lapsen nenää on kivempi kaivella. Ja toinen kohta olisi, että lapseni ei koskaan saa käyttäytyä sopimattomasti julkisesti. Olen kantanut hänet nimittäin kainalossa riiputtaen ulos kauppakeskuksesta ennen sitä, kun pikkutyyppi makaa meritähtenä kaupan lattialla kiljumassa korkealta ja kovaa suklaapötkönsä perään. Kimeät kiljahdukset kolmannessa oktaavissa kuulostaa tosi kivalta piilossa. Sillä tavalla kivasti piilossa, ettei kukaan pääse näkemään ja sanomaan, ettei suutarin lapsella ole kenkiä. Juuh, ei kyllä aina totisesti ole!

Vitsit sikseen. Aivan oikeasti juttuhan on niin, että sitä vain on todella tyhmiä ajatuksia lapsenkasvatuksen helppoudesta ennen, kun siihen pestiin saa ihan omakohtaisen kosketuksen. Minä esimerkiksi ajattelin aina, että minun lapseni ei kulje koskaan likaisissa vaatteissa. Eipä ole montaa viikkoa aikaa siitä, kun ajelimme tuhatta ja sataa pitkin ostoskeskusta alaston pikkumies sateenvarjorattaissa. Tai oli sillä kyllä vaippa. Oli aivan hitokseen kiire löytää halvat vaatteet jostain Herra Hoolle, koska hetki aiemmin hän oli päättänyt vääntää sellaiset niskapeet, että koko oma vaatekerta oli muovipussissa. Kaveri vilkutteli iloisesti ohikulkeville maatuskoille, jotka selvästi kummastelivat "asuvalintaamme" koleaan syyssäähän. No, onneksi kakkaepisodi yllätti, koska löysimme Nova Starin farkut ja Polarn o. pyretin raitapaidan 80kr hintaan. Ja ne rytkyt olivat ihan nanosekunnissa päällä, kun ne oltiin maksettu. Enää ei maatuskat muljautelleet silmiään.

Olin myös aivan varma joskus, etten alkaisi sellaiseksi ihme pillittäjäksi aina kun lapsi jäisi hoitoon. Jep. Eipä tarvinnut pillitellä, kun ensimmäinen eronhetki koitti, kun lähdin synnyttämään Mösiöö Uuta. Sillon tuli väännettyä kyyneleitä kyllä aivan muista syistä, kuin yhden yön erosta. Mutta ensimmäinen päiväkotipäivä koskaan tulee olemaan varmasti jotain aivan kamalaa. Ei varmasti lapsille, mutta minulle. Ja niille tädeille. Tulen aivan varmasti luomaan sellaisen "I´ll be watching you"-mulkauksen, kun lähden. Ihan vaan, että tietävät, että minä tiedän. Tulen varmaan olemaan kaikkien päiväkotitätien lempimami. Tai sitten en. Tulen olemaan se kyylä ja urputtaja. Mutta sitä se on, sitä kun on äiti.

Olen aina pyörittelyt silmiäni ainakin silleen sisäisesti, kun toisten lapset on räkineet salaatit ja kiisselit pois suustaan. Miettinyt, että minun lapseni ei ainakaan pelleilisi tuolla lailla ruuan kanssa. Joo. Ei...PÄ! Vaikka toisaalta. En kai minä voi vaatia, että Herra Hoo (1v 9kk) söisi porkkanaa. Koska sillä tyypillä ei ole kuin kuusi(!) hammasta suussa. Eikä hän muuten suostu syödä päärynääkään. Enkä mä välitä. Koska enää kaikkea ei tarvitse edes maistaa, koska en mä itsekään kaikkea suostu syödä. Mutta siihenkin oivallukseen vaadittiin pari reissua synnärillä. You´ll see. Wait for it.

Yksi ihan ehdoton juttu oli muuten, että en aio hukuttaa lapsiani leluihin. Muutama laadukas peruslelu ja kauniissa, harmonisissa värimaailmoissa. Voi kuule... On muuten roinaa ja rompetta! On Samama Mämii-sälää, on Bababaaninii (Minion) krääsää... Pikkuautoja, legopalikoita, keinuhevosta (jota Hoo itseasiassa inhoaa, mutta koska olen päättänyt kasvattaa semi-hevosmiehen niin...) ja prinssessalinnoja. Genuspedagogik! ;) Huomaan innostuvani lelukaupoissa ehkä enemmän, kuin lapseni. Ja koska minulla on kaksi poikaa, he saavat leikkiä nukkeleikkejäkin. Koska äitikin haluaa leikkiä.

Hoo leikkii korkokengillä mammalassa. Genuspedagogik!

Hahaa... Yksi niistä kaikista kliseisimmistä ajatuksista oli, että minun lapseni ei koskaan kiukuttele ja käyttäydy typerästi. Koska minä, m i n ä, opetan käyttäytymään asiallisesti. Tuota... Mitäs sitten, kun on noita temperamenttieroavaisuuksia aika lailla aikuistenkin kesken, niin miten veikkaatte niitä olevan lasten kohdalla? Niin. Lapset eivät ole vain objekteja, joita ohjelmoidaan tiettyyn käytökseen ja toimintaan, joita aikuinen toivoo. Ei. Heitä ei voi ohjelmoida. Sitä paitsi, parhaimmatkin äidit epäonnistuu joskus. Mutta lapsen kiukuttelu ja ns. huono käytös ei ole epäonnistumista - se on normaalia. Ei kukaan jaksa aina käyttäytyä, vaikka osaisikin.

"Minä en koskaan vertaa lastani toisiin lapsiin." Joo. Niinhän sä luulet. Todellisuudessa sä vertaat lastasi nimenomaan muihin lapsiin. Mutta on eri asia vertailetko vai kilpailetko. "Minä en kilpaile lapseni kanssa muiden lasten kanssa." Niin se on. Minä en todellakaan kilpaile lapseni kanssa muiden lasten kanssa. Se onkin tosi järkevä teesi.

Näin kaikki muuttuu, jopa Mamma Muumaan käsitys kasvatuksesta. Kirjoillahan lapsia ei kasvateta.