Rajoita vähän.

Ajoittain olen miettinyt, miksi kieltämisessä ja rajoittamisessa on hyvin usein vain kaksi ääripäätä: joko täydellinen nollatoleranssi taikka sitten niiden täydellinen puute. Jotkut osaavat luovia siellä nollan ja miinus sadan välissä hyvin uskottavasti, toiset taas kurvittelevat ojan kautta takaisin ajokaistalle.

Mietin miksi rajoitukset oikeastaan on asetettu: perheen hyvinvoinnin turvaksi vai siksi, että voisin jollakin hassulla tavalla kokea onnistuneeni vanhemmuudessa olemalla rajoittava - mutta kenties aivan väärissä asioissa. Kiellän videopelit, mutta annan lapseni lyödä kerhossa toisia siihen puuttumatta. Lapseni toteaa kylässä, että tarjottu ruoka on oksettavaa - enkä toru tätä moisesta käytöksestä. Mutta kiellän jälkiruokapannarin.

Miksi me siis vedämme rajoja ja asetamme sääntöjä? Miten minä valikoin ne? Opetaakseni hyvää ja normien mukaista käytöstä, vai ohjatakseni toisen ihmisen tahtoa? Ollakseni rakastava, sääntöjä ja kurin omaava vanhempi vai keskittyäkseni kiillottamaan ulkosivua ja kääntämään huomion puuttuvista perustuksista?

Onko syytä kieltää lasta ottamasta enää kolmatta lautasellista, jos hän syö terveellistä ja monipuolista kotiruokaa? Syömmehän me itsekin, kunnes olemme kylläisiä. Miksi lapsi ei itse osaisi säädöstellä tarvitsemaansa ruoan määrää? Saako ruoasta nauttia - vai pitääkö sitä ajatella vain välttämättömänä pahana, jonka pitää olla mahdollisimman rasvatonta, mausteetonta ja pelkistettyä päätyäksemme lautaselle?

Miten opettaa lapsi kieltäytymään tarjotuista karkeista? Tätä miettii osa siksi, että vieraalta aikuiselta ei tule ottaa vastaan mitään, eikä omaa osoitettaan saa kertoa tuntemattomalle. Osa puolestaan siksi, että lapsi ei saa syödä makeisia. Karkit ovat "hyi myrkkyä", mutta näkkärin päälle kuuluu sipaista sentin paksuinen siivu levitettä.

Ovatko herkkupäivät suorassa yhteydessä väestön liikalihavuuteen? Onko päiväkodissa tarjottu synttärimakeinen osasyyllinen lapsen ylipainoon? Miksi syöttää lapselle toistuvasti vain epäterveellisiä välipaloja ja juottaa janoon mehuja, kun vesi ei vaurioita kiillettä ja altista kariekselle? Onko lapsen mustien hampaiden syynä sittenkin elämäntavat eikä suvun heikko hammasluun laatu?

"Ei hyvänen aika, anoppi osti Miljalle Cirafin keltasen yöpuvun vaikka se tietää, että mä en käytä markettivaatteita enkä ainakaan mitään värikkäitä!" Niin, onko lapsen vai vanhemman edun mukaista säätää vaatelakeja väriin taikka merkkiin pohjaten? Onko lapsen etu pukeutua vain neutraalin värisiin, printittömiin vaatteisiin joka aamu niistä kinastellen ja krokotiilinkyyneliä vuodattaen - vai pukeutua halutessaan neonvärisiin, Lidlin metallilaareista kalastettuihin "viimeisin_disney_villitys-vaatteisiin?

Jos minä rakastan värejä ja haluaisin kovasti pukeutua kirkkaan vihreään, tuntuisiko minusta mukavalta pukeutua päivittäin valkoiseen? Vaikka sen tekisin, olisiko minun toiveeni toissijainen aamuäreän jättiläisen periaatepäätöksen rinnalla?

Mitä jos nukkumaanmeno viivästyisi tänään tunnilla, kaataisiko se kaikki tutut ja turvalliset rutiinit? Onko sääntö "seitsemältä pedissä ja puol kasilta valot pois" lapsen hoivan ja huolenpidon kannalta parempi, kuin antaa tämän osallistua kaverisynttäreille, joiden alku ajoittuu iltapuuhien aikaan? Onko parempi pysyä päivittäin kellonlyömälleen toistuvissa ja joustamattomissa aikatauluissa, koska rutiinit luovat turvan... Vai antaa elämän itsessään olla iloa tuottava turva?

Arvostaako jälkikasvumme aikuisina lapsuutensa sääntöjä? Jos oman sukupolveni tyypit muistelevat lämmöllä kello viiden lämmintä päivällistä yhdessä perheen kanssa, sekä hieman natsahtavia kotiintuloaikoja - niin mitä muistelevat 2030 vuoden varhaisaikuiset?

Miettikäämme sitä.

Ps. Lapsen aivot tarvitsevat värejä kehittyäkseen. Uskallan väittää, että kirkkaanpunaiset villasukat ovat parempi kuin valkoiset. Katseletko itse mieluummin värikkäitä vai värittömiä akvaariokaloja?