Kyllä se neljäs sitten on tyttö.

On vierähtänyt tovi sitten viime kerrasta. Tässä välissä olen pyöräyttänyt perheeseemme yhden lapsen lisää. Perheeseemme on syntynyt hetki sitten kolmas poika.

Raskauteni herätti luonnollisesti kysymyksiä. Mutta, ei ihan mitä tahansa kysymyksiä. Yleensä niitä oli valitettavasti vain nämä kaksi:

1.) "Luuletko, että tällä kertaa se on tyttö?"
2.) "Mitä sitten, jos se on poika?"

Rakenneultrassa pärähti ruudulle valtavat kepekset. Niin komeat, että minä ja mieheni purskahdimme kumpikin nauruun. Mieheni ilme oli huoneesta poistuessa priceless: kolmeen poikaan ei ihan joka äijä kykene! Tyytyväinen myhäily täytti hissikäytävän. Minulle tuli kiire soittaa puhelu Suomeen, ennen kuin kuuluvuudet katoaisivat.

"Se on poika! Meille tulee kolmas poika! Saatiin lähikuvakin palleista!". Sitten tuli linjoille hiljaista. Suljin puhelimen.

"No, ei sille sit mitään voi."

Typerä kommentti. En välitä. Julkistan ilouutisen feississä. "Komia tyttö tulossa, ainoa vaan että sillä on pallit." Hauskaa ja meikämamman tyylistä. Oli ihanaa alkaa haalia taas ihan uusia, omannäköisiä pojanvaatteita kun olin kuukausi ennen plussausta viskaissut kaikki vanhat romppeet kierrätykseen. Kutkutti ja ilostutti. "Mä ostan sitten tälle vauvalle just sellasta, kun mä haluan."

Minut yllätti totaalisesti, että kolmas poikauutisemme ei aiheuttanut kaikissa positiivisia ajatuksia. Mutta kaikki ne ihanat, kannustavat ja rehellisen onnelliset kommentit tuntuivat hykerryttävän hyviltä. Ne tuntuivat ja tuntuvat yhä edelleen.

"Kai te nyt vielä yhden tytön teette?"
"Ette kai te enää vaan tee enempää lapsia?"
"Miten te kestätte oikeesti sitä melua sitten, mitä niistä tulee?"
"Voi voi, et sä nyt sitte saanu tyttöä."
"Poika?! Voi paska!"
"Voi vittu. Ooksä pettynyt?"

Ja sitten syntymän jälkeen synnärillä, kun otetaan verikokeita:

"Ai tämä on kolmas poika. No, niin mullakin on kolme poikaa. Mutta sain mä sitten lopuksi vielä sen prinsessan. Kai tekin vielä sen yhen prinsessan?"

Syvä huokaus.

Ensinnäkin voin kertoa oksentavani suuhuni joka kerta, kun lapsista puhutaan prinsessoina ja prinsseinä. Pimpslöörästäni ei sinkoile ulos ainuttakaan prissimakkaraa eikä prinsessatorttua, okei?

Toiseksi. Kyllä. Luulin itse loppuun saakka - ultrasta huolimatta - odottavani "jompaa kumpaa". En elätellyt haaveita tyttölapsesta, vaan elättelin toiveita yllätyksestä, joka paljastuisi ponnistusvaiheen jälkeen. Olin mielessäni treenannut monesti "hä? onks se tyttö?!"-ilmettä, kuin myös "hä? onks se poika?"-naamaa. Minulla oli niin poika- kuin tyttöoireita, suomikaksnelonen tiesi tämän minulle kertoa.

Kolmanneksi: vaikka itse sanoin, että minä l u u l e n kolmannen olevan jostain kumman syystä tyttö (koska raskaus oli totaalisesti erilainen), minä en t o i v o n u t tyttöä. Siinä on ero. Lisäksi tiedän yksistä pusseista tulevan yleensä vain yhtä sorttia. Minulla on pojantekokone ja kieltämättä ykköslaatuista settiä sieltä on pukannut. Mamma loves nykytekniikka.

On myös selvää, että perheemme lapsilukumäärä kiinnostaa. Eniten ehkä minua ja miestäni luulisi asian hetkeuttavan, mutta kyllä se hetkauttaa niin bussikuskia kuin kuskin bussiakin. Iloisena julistan, että lapsilukumäärämme saattaa räjähtää tusinaan tai jäädä tähän. Kannattaa jäädä seurailemaan asiaa. Ja hei, ei me oteta sitä pahalla. Mutta ei me osata myöskään antaa asiasta lausuntoa. :)

"Kyllä se neljäs sitten on tyttö."

Kiva kuulla. Tai sitten se on neljäs poika. Mitä väliä?

Summa summarum. Poikamme on nimeltään Toivo. Kertokoon se kaiken tarvittavan: hän on toiveiden ja unelmien täyttymys, ihana puklun ja maitokakan tuoksuinen mestariteos.

Ps. Näillä kuningatargeeneillä, joita suonissani virtaa tulisi tyttärestämme sen verran spesiaalitapaus, että en minä jaksaisi vanhoilla päivilläni (viiskyt on kuulemma silti uus nelkyt?) alkaa häätämään keittiöveitsellä kaiken maailman kuhnareita teinityttöni kimpusta.

Hyvä - ellei jopa täydellistä näin.

Puss på dig täältä (poika)vauvakuplasta!